Small talk taidon puute?

Havahduin pohtimaan tätä asiaa, kun eräs, tavallisesti pirteä ja iloinen, ystäväni sanoi minulle, että aina juteltuaan kanssani, hän on pitkän aikaa vakava. Keväällä kuulin samaa suhteestani valokuvaukseen eräältä alamme mestarilta. Oivalsin heidän olevan oikeassa.

Sitä, onko kysymyksessä hyvä vai huono asia voi kukin päätellä ihan itse. Pohdin kuitenkin oman kantani siihen selkeäksi. Siis vain omalta osaltani. Minulle se on ominaista. Siis small talkin puuttuminen sosiaalisista taidoistani. Ja jääneekin sellaiseksi. Minulle elämä on aivan liian arvokas kulutettavaksi höpisemällä merkityksettömiä ja mitään tarkoittamattomia latteuksia sellaisten ihmisten kanssa, joihin minulla ei ole muuta kontaktipintaa, kuin senhetkinen fyysinen osoite.

Minusta jokaisen ihmisen todellisuus, ilman tuota merkityksetöntä kuorrutusta, on aina kuuntelemisen ja usein myös uuden oppimisen arvoinen mahdollisuus ja tarina sinänsä. Erityisesti silloin, kun puheena on asiat, joilla on hänelle, itselleni tai meille molemmille oikea syvällinen merkitys.  Merkityksettömästä sanamössöstä ei hyödy kukaan. Sehän on vain miedompi versio voimakkaassa humalatilassa olevan hölmön örinästä.  Kuitenkin sujuvaa  small talk taitoa pidetään usein sivistyneisyyden tuntomerkkinä, jonka käsityksen minäkin olen tavallaan hyväksynyt tähän asti. Asiaa nyt lisää pohtineena, pidän sitä enemmän tämän päivän maailman yleisen pinnallisuuden yhtenä selkeänä ilmenemismuotona. Vaikka sitä usein myydään meille hyvien käytöstapojen nimellä ja paketissa.

Olen jo muutaman vuosikymmenen, onnekseni,  kuulunut pieneen suljettuun eettis-humanistiseen yhteisöön, jonka keskeinen kantava idea on ollut se, että jokainen jäsen tietää hänet otettavan siellä vakavasti.  Lisäksi se, että keskenään hyvin erilaisten ihmisten ajatusten  keskittynyt kuuntelu ja kommunikointi heidän  ryhmään tuomistaan näkemyksistä tai ongelmista kehittää sekä kaikkien osallistujien tajuntaa, että heidän kykyään sietää ja hyväksyä merkittävää erilaisuutta.  Minunkin ”pääsylippuni” ryhmään kutsuttaessa oli usean sen jäsenen kokemuksellinen tieto merkittävästä erilaisuudestani ryhmään jo kuuluviin verrattuna. Ryhmä on myös koostunut henkilöistä, jotka eivät ole poikkeavan herkkiä ajautumaan minkäänlaisiin harkitsemattomiin ja hallitsemattomiin emotionaalisiin prosesseihin nopeasti enenevässä monitahoisessa keskinäisesssä kommunikaaatiossa.

Vuosittainen, maksimissaan viikon työskentely kyseisen ryhmän kokoontumisissa on ollut minulle koko elämänkatsomustani ratkaisevasti laajentava vaihe ja lahja, joka mielestäni jokaisen olisi jossain aikuiselämänsä aikana saatava.  Jos on siihen halukas ja kykenevä.  Siis kokea tilanne, johon voi mennä avoimena kokonaisena itsenään, kykyineen, kysymyksineen ja komplekseineen tietäen, että tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi arvokkaana olentona ja saavansa todellista rehellistä palutetta silloinkin, kun toinen ryhmän jäsen on hänen kanssaan täysin eri mieltä kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Työskentely kuitenkin tapahtuu vapaamuotoisesti ja valitsemansa teeman esittäneen jäsenen toiveiden sekä ohjeiden mukaisesti, eikä  kokoustyyliin puheenjohtajan jakamien vuorojen kangistamana. Vaikka  kuhunkin aiheeseen suhtaudutaan vakavasti ja vastuullisesti, huumorin käyttö on  ollut aina luonnollisesti sekä sallittua, että yleistä kuten kaikessa muussakin älyllisessä kommunikaatiossa. Huumoria ei myöskään ole käytetty itse asiasta poikkeamisen tai kenenkään toisen  mitätöimisen tavoitteella.

Vuosikymmenten aikana olen täten tutustunut satoihin sellaisiin inhimillisen elämän puoliin, kulttuureihin ja olosuhteisiin, joista minulla ei muuten olisi mitään omakohtaista käsitystä eikä kokemusta, tai joista käsitykseni perustuisi pelkän kirja- tai mediatiedon ulkokohtaisuuteen ja sen tarkasteluun vain siitä kirjoittaneen näkökulmasta. Käsiteltyjen aiheiden kirjo on ollut rajaton liikkuen jonkun yhden sanan monista merkityksistä kaikkien valtauskontojen  yhteiseen historialliseen sukupuuhun. Unohtamatta kuitenkaan  myöskään ajankohtaisia asioita, liike-elämää, muotia, musiikkia, taiteita, terapioita, terveyden ja sairaudenhoitoa, koulutusta jne…jne.. Kenties ainoa aihepiiri, joka ei ole tässä ryhmässä koskaan tullut yhdessä käsitellyksi onkin puoluepoliiikka. Sitä ei ole harkitusti vältelty, ilmaisesti se on vain kuulunut sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole ollut kenellekään kovin syvällistä henkilökohtaista merkitystä.

Itse olen tarvinnut ja saanut omaan käyttööni ryhmässä antamassani ja saamassani aivolainassa elämäni keskeisten uusien kehitys- ja muutosmahdollisuuksien  valmistelua, ennakkoarviointia, opponointia ja valmistelemastani asian esittelystä syntynyttä virikekirjoa sekä siihen silloin paneutuneiden vaativaa sparrausta. Niiden tuloksena olen löytänyt ja solminut lopullisen rauhan lukemattomien mielessäni keskeneräisenä muhineiden käsitteistöjen ja ongelmavyyhtien kanssa.  Erityisen kiitollinen olen ollut omassa työskentelyssäni olevien virhetoimintojen ja –arvioiden esiin nostamisesta ja tilaisuudesta nähdä silloin muunlaisiakin, joskus selkeästi rakentavampia etenemistapoja.

Useimmin olen tässä ryhmässä kohdannut sellaisen minulle annetun kommentin, ettei tapani valmistella mukanani tuomia asioita erittäin perusteellisesti, olekaan välttämättä jatkokeskustelua ajatellen hedelmällisin ja muita osallistujia aktivoivin lähestymistapa.  Itselleni ja asiani etenemisen kannalta,  luonteeltani suunnittelija-ammattilaisena, se on ollut jo esiasteena palkitseva vaihe ymmärrykselleni, ryhmän vuotuiseen tapaamiseen valmistautuessani. Siitäkin huolimatta, että se on jättänyt muille jäsenille hieman vähemmän liikkumavaraa asian jatkokäsittelyyn. Itse olen myös eniten nauttinut ja saanut sellaisista pitkistä ja huolellisesti valmistellusta aiheen avauksista, joiden aihepiiristä tai  syvällisemmästä sisällöstä minulla ei ole ollut mitään omakohtaista aikaisempaa kokemusta. Tällainen, tämän ryhmän työmuoto, vakavasti asiaan paneutuminen, ilman kenenkään miellyttämistavoitetta, tai esitetyn asian nielemistä sellaisenaan sitä kyseenalaistamatta, on minulle ollut juuri voimauttava vastakohta useiden muiden sosiaalisten tilanteiden verbaaliselle pintakuohulle.  Se on myös auttanut itseäni ymmärtämään, miksi en todellakaan viihdy kapakoissa enkä muunlaisissakaan  bailuissa, joissa puhutuista ja kuunnelluista sanoista ei jää mitään käyttökelpoista muistijälkeä. Jollei todistamattomia juoruja pidetä sellaisina.

Sen ymmärtäminen on itselläni vielä kesken, mitä sellaista niissä käyminen, siellä small talkaaminen ja isommassa tai pienemmässä hiprakassa samojen asioiden eestaas vatvominen antaa osallistujalleen, että se on kyseisen ajan ja rahan käyttämisen arvoista.  Olisin avoimesti ja rehellisesti iloinen sen tiedon hallitsemisesta omaa maailmakuvaani laajentamaan.  Senkin tiedon toivoisin kuitenkin saavani muulla tavalla, kuin siihen elämänmuotoon ja -sisältöön itse kokonaisvaltaisesti paneutumalla.  Mitään syytä minulla ei ole muilta sitä tilaa kuitenkaan kieltää.  Jos joku senkin mainitsemani elämänmuodon hallitseva ja sitä arvostava haluaisi  vakavissaan mukaan tähän toiseen tapaan jäsentää maailmaansa, minulle voi ilmoittaa halunsa, ja  otan asian puheeksi seuraavia ”erilaisia” jäseniä pohtiessamme. Minulla olisi hänen ensimmäiseksi alustuksekseen jopa ehdotus. Vakavasti ja rehellisesti, ilman sarkasmia tai väheksyntää ehdottaisin työnimeksi vaikka ” Small talkin merkitys nyky-yhteiskunnassa”.

MJK