1.vuosi ilman juoksuaskeleita.....

1.     

         

Joulupäivänä 2009 olin sen syksyn ensimmäisellä kunnon lumityöurakalla. Enemmän sisulla ja voimalla kuin järjellä. Paljon ja kauan pakkasta, lunta ja ylämäkeä. Aamulla sitten odottikin sydänambulanssi ja leikkaussali. Onneksi vain muutama minuutti kotoa. Keskussairaalan sydänosasto osasi hommansa.  

Yli 900 vuosittaisen sydänleikkauksen rutiinilla.  Joten kokemuksia on nyt kertynyt yhdestä lisävuodesta laina-aikaa. Aikaisempien sydänoireiden jälkeen, jo muutaman vuosikymmenen, olen aina saanut  kotiutusmääreeksi ”ei rakenteellista vikaa”, mutta syytä olisi kuitenkin hidastaa rasitusta.  

Johon minä vastasin aina typeryyttäni; on kestettävä, jos on minun sydämekseni ryhtynyt.

Vasta nyt tajusin olleeni aina väärässä. Ja aloin pakosta opetella  sydämen ehdoilla elämistä.

Eli pelaamista niillä korteilla, jotka on saanut. Havaintoja kuluneesta vuodesta:

En ollut koskaan tajunnut sitä valtavaa rasituseroa tasamaan ja ylämäkien välillä. Sekä sananmukaisesti että sisällöllisesti. 

Tarvittavaan rytmi- ja asennemuutokseen meni muutama kuukausi.

Valintoihin, kuinka toimitaan silloin, kun vastamäkeen kulkua ei voi valita. Samoin sen oppimiseen, että uusien ongelmien ratkaisuun on käytettävissä vain äly, tunne, sekä tarkka tilan ja tilanteen kuuntelu kaiken tasoisen voimankäytön tai kovan tahdon sijaan. Päivittäinen muistutus  siitä löytyy edelleen kotini lukuisista portaista,  joissa kulkemiseen tarvitaan nykyään aikaa ja suunnitelma. Kuinka monta kertaa päivässä, ja missä kohdissa levättävä noustessa. Opettaa paljon harkitsemista, mikä on kiireellistä 

tai tärkeätä kulloinkin.

Ajankäyttökin on saanut uudet mittasuhteet ja kriteeristön, usein myös keskeisen merkityksen.  Tuntien sijaan kaikki päivät  ja yötkin rytmittyvät nyt lääkeaikojen, verikokeiden ja painemittausten mukaan,  kuukaudet  leikkausjonojen, vuodenajat  niihin ajallisesti ja fyysisesti mahdollisten projektien mukaan.  Itse asiassa usein paljon kelloa ja kalenteria mielekkäämpi sisällöllinen jako.

Koko aikakäsite on saanut aivan ratkaisevasti joustavamman ilmeen.

Asioihin, joihin käytin ennen puoli päivää, en saa enää valmiiksi viikossa, joskus en kahdessakaan. En tosin ole huomannut siitäkään lopputulosta ajatellen olleen mitään ratkaisevaa haittaa, pikemmin päinvastoin.  Tilanteessa, jossa huomiseenkin jaksaminen on usein varsin epävarmaa,  kesken olevat tekemiset antavat ehkä tarpeellista lisäpotkua seuraaviin päiviin kurkottamisiin. Ainakin ratkaisevasti enemmän tuumimisaikaa. 

Tämä  suunnitelmallinen projektien tarkoituksellinen kesken pitäminen oli minulle vuosikymmenet tuttua jo ennestäänkin, erona on nyt , etten voi sitä enää vain tavoitteellisena menetelmänä valita, mikä on siis nyt valtava helpotus. Nyt se on osa luonnollista minua.

Tärkein oppi minulle kuluneesta vuodesta liittynee luopumisen käsitteen selkeyttämiseen ja sen harjoitteluun.  Tässäkin suhteessa meillä länsimaisilla on vielä paljon oppimista idän uskonnoista, ainakin jos uskomme etsivämme mieleemme rauhaa ja harmoniaa.  Eräissä itäisissä filosofioissa uskotaan kärsimyksen ja levottomuuden olevan vain halun seuraamuksia, joten suurista haluista luopuminen vapauttaa myös niistä. Oman harjoitukseni perusteella uskon tuohon aika vahvasti.  Se ei kuitenkaan tarkoita tavoitteistaan luopumista, vain niihin sidotun halun käyttämän energian hyödyntämistä toisin.  Minulla on edelleen työn alla kuluneena vuonna etenemättömät veneprojektit, vaikka en tiedäkään milloin ne valmistuvat, enkä ahdistu sen tiedon puutteesta. Tällä hetkellä riittäisi hyvin, että yksi niistä kelluu ja toivottavasti kulkeekin 29.7.2011. Mutta jos ei, aina on vielä joku ratkaisu. Rauhallisella harkinnalla, ei pelkällä tahdolla.

Tällaisena tyypillisenä suorituspainotteisena suomalaisena minua ahdisti todella voimakkaasti viime syksyyn asti oman kaiken tasoisen oman suorituskykyni putoaminen huimasti alle itseltäni edellyttämäni tason.  Fyysisten suoritusrajoitteiden lisäksi en oppinut enää haluamallani nopeudella uusia tietokoneohjelmia, en jaksanut lukea aloittamiani kirjoja, en saanut aikaan riittävästi käsin tuotettavia esineitä, en kestänyt omia enkä lähimmäistenikään joskus puutteellista käyttäytymistä kipuilematta. 

Enkä myöskään löytänyt itselleni, enkä itseni ikäisille ja joskus kuntoisillekin kanssaeläjillekään yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaista merkitystä.  Syyskuussa eräs viisas ystäväni kehotti minua jäsentämään kokemaani ja näkemääni lisää vain rakkauden käytön ja ymmärtämisen viitekehyksestä ja käyttäytymään sitten sen mukaan. Onneksi uskoin.

Tyypilliseen tapaani aloitin tunnollisesti lukemalla pohtien ja alleviivaten useita sellaisia rakastamiseen liittyviä kirjaklassikoita, joissa tätä aihepiiriä on käsitelty analyyttisesti ja myös joskus kansantajuisesti. 

Osa kiersi samaa sataan kertaan kynnettyä peltoa, osa hukutti tiedon sivistyssanoihin ja –käsitteisiin.  Itselleni ja omalle ruohonjuuritajunnalleni todellisella käytännön tasolla hyödyllisimmäksi nousi selkeästi  jo edesmenneen ajattelijan Olavi Tähtelän kaikkea kaunokirjallista ja käsitesnobbailua  välttäen  kirjoitettu ”Rakkauden kolme voimaa”  jota ainakin Aulikki Tähtelä edelleen myy omakustanteena. 

Olen senkin lukenut jo aikaisemminkin muutamaan kertaankin, mutta nyt vasta näytti olevan minun aikani  sen useat keskeiset kohdat tajuta ja ymmärtää soveltaa niitä käyttöön kaikella omalla nykyisellä kyvykkyydelläni.

Vaihtelevin tuloksin, mutta edelleen lannistumatta.

Mitä nyt 1 vuotiaan taidoilta näin vaikeassa, mutta tärkeässä lajissa vielä saa odottaa.

MJK

Taide/taito, Ihmeellinen on elämä. osa 11

Otsikon ilmaiseman elokuvan loppukohtaus tuli ensimmäisenä mieleeni, kun luin ystäväni ja entisen oppilaani Eeron (nimi oikea, luvalla) ilmoituksen valokuvaajan ammatista luopumisestaan.  Omien sanojensa mukaan pitkähkön eroprosessin jälkeen.

Eeron prosessi on mielestäni oiva ja havainnollinen esimerkki hallitusta ja tasapainoisesta muutosprosessin hallinnasta, vaikkei se hänestä ehkä, ainakaan vielä, siltä tunnu. 

Koska minusta on hauskaa ja opettavaakin pohdiskella eri asioiden juuria ja systemaattista etenemistä, tämä  tapahtumaketju ei olisi voinut selkeämmin seurata joskus sisäistämäni muutosprosessin tiivistettyä kaavaa. Jo edesmennyt ystäväni ja ihailemani selkeä ajattelija Olavi Tähtelä jäsensi muutosprosessin joskus hyvin kauan sitten muistaakseni suunnilleen muotoon: Ajatella – Kuvitella – Harjoitella – Tehdä,  ja muutos on tapahtunut.

Jo aloittaessaan  ammattikuvauksen opintojaan Eeron kuvalliset opintosuoritukset olivat kovin ensiaputaitoihin ja Punaisen ristin toimintaan painottuneita. Jopa siinä määrin, että  toisinaan kuvien sisältö vei kuvaajan huomion minun mielestäni liikakin niistä seikoista joihin ammattikuvaajan opintojen siinä vaiheessa olisi ollut kuvaustaidon kannalta tarkoituksenmukaisinta  paneutua. Siis käyttökuvaajan taitojen kivijalkana.  Samoin perustelut kyseisten taitojen harjoittelemattomuudelle liittyivät aina ajankäytön jakamiseen muillekin elämän aloille. Jatkuvasti ja itsepintaisesti. Mutta ajatellusti.

Joten minulle selvisi jo hänen opintojensa alussa, että tämä ammatti ei ole hänen päämääränsä, vaan kenties sen löytämiseen tarpeellinen välivaihe, katalysaattori. Jonka keskeinen tarkoitus on ajatuksellisten virikkeiden ja prosessin tukeminen.

Joten loogista oli että prosessi eteni paljosta ajattelusta kuvitteluvaiheeseen kahdellakin tasolla, kuvalliset kuvittamiset kehittyivät omaa tahtiaan ja mielen kuvat kaukaisiin paikkoihin ja muihin inhimillisiin tarkoituksiin kuin kuvan tuotto.  Joten opintojen keskeytys harjoittelumatkojen mahdollistamiseksi oli ajankohtaista ja vain mielen harjoitusta motivoivampaa.  Ne toivat varmasti myös tietoa ja valmiuksia pohtia uusia valintoja.  Usein. Jota pohdintaa varmasti riitti.

Ihmisen lienee aika vaikeaa löytää riittävä peruste luopua asiasta, johon on sijoittanut paljon aikaa ja energiaa, tässäkin tapauksessa myös lupauksia vanhempien omien valintojensa jatkamisesta.  Ja valokuvaajan uran houkutuksistakin.

Uskon vakaasti, että jokainen teko jonkun asian hyväksi lisää motivaatiota tehdä niitä lisää.

Samalla kun ne lisäävät todellista taitoa tehdä ne myös paremmin. Joka taas lisää edelleen sitä motivaatiota, koska omat suoritukset ovat yhä tarpeellisempia, hyödyllisempiä ja halutumpia. Ja antavat lisää tyydytystä  taitojen kasvaessa.  Tyydytyksen paikka tosin siirtyy onneksi tasaisesti  oman navan suunnasta yhä suuremman kokonaisuuden hahmottamiseen. Ja hyvillä valinnoilla myös sen kehittämiseen.

Joten oli vain looginen ajan kysymys, milloin Eeron aktiivisen harjoitteluvaiheen  teot  uudessa viitekehyksessään ohittavat valokuvaukseen sijoitetun henkisen ja taloudellisen panoksen.  Ja painopiste siirtyy täysin luontevasti uuteen tavoitteeseen.  Hallitusti ja harkitusti. Kuten elämässä mielestäni tuleekin tapahtua.

Näinhän minun mielestäni taidonkin tulisi kasvaa. Täysin alasta riippumatta. Siten että sekä tekojen että niiden motiivin kasvamisen vuorovaikutus johtaa aikanaan sille tasolle, joka kullekin on mahdollista ja paikkaan elämässä, jossa huomaa olevansa tarpeellinen. Vasta sitä seuraakin sitten jo mahdollisuus rauhan ja onnen hahmottamiseen. Ja sen tajuamiseen, että ne eivät  olekaan päämäärä, vaan oman paikkansa täyttämiseen ja siinä koko kyvykkyydellään palvelemiseen liittyvä automaattinen sivutuote. Jolta ei itse asiassa voikaan niin pitkälle edennyt välttyä.

Miten edellinen liittyi sitten otsikkooni?  Kertomani todellinen tapahtuma kuvaa hyvin tarkasti pelkistettyä käsitystäni taidon kehittymisestä ja myös sen tarkoituksesta. Entä se taide?  Jos hyväksytään se käsitys, että taide on aina sen kokevassa yksilössä  syntyvä sellainen ainutkertainen voimakas kasvattava tunne-elämys, jonka jälkeen yksilö on aina kehittyneempi kuin koskaan sitä ennen, minun on vaikea kuvitella aidompaa taidetta kuin oman paikkansa elämässä  tajuaminen ja sen ehdoton hyväksyminen. Tässä ja nyt.

Kuten kävi otsikon viittamassa elämää suuremmassa elokuvassakin, ja sen loppukohtauksessa, jonka kellon kilinän viestinnällisen merkityksen koin ilokseni voimakkaasti Eeron päivityksen noin viikko sitten luettuani.  Joulurauhaa ja onnen tunteita sinullekin sinne Vietnamiin päätöksestäsi  Eero.

Samaa teille muillekin tämän lukijoille.

MJK

Taide/taito vastuullinen arviointi. osa 10

Pariin viime päivään fyysinen kuntoni ei ole mahdollistanut ulkotöitä,  joten olen käyttänyt sen ajan valokuvaajien kansallisten ja kansainvälisten mittelöiden  palkittuihin  ja vain osallistuneisiinkin kuviin tutustumiseen ja niistä löytyneiden nimien kotisivujen gallerioiden selaamiseen. Luonnollisesti erityisesti käyttökuvapalveluita myyvien valokuvaajien sivukokonaisuuksiin painottuen.  Muoto- ja mainoskuvaajien sekä freelance lehtikuvaajien.  Siis nähnyt ja pohtinut tuhansia minulle uusia kuvia. Ja ennestään vieraita kuvaajiakin. Syy siihen on liittynyt lupaukseeni ottaa ammatillisesti kantaa huomenna 12.12. Helsingissä eräiden entisten oppilaitteni  nykyosaamiseen heidän uusia kuviaan arvioimalla ja niistä keskustelemalla.

Olen jotenkin varsin hämmentynyt sekä kilpailuissa palkittujen, että kuvaajien omiin edustustarkoituksiin nettisivuille valittujen  kuvien ammatillisesta laatukirjavuudesta.  Äkkikatsomalla moni hyvin edustavan näköinen kokoelma ei kestä yhtään  siihen pysähtymistä ja pohdintaa. Millään keksimälläni  usealla eri lähestymistavalla.  Ei teknisesti, ei visuaalisesti, eikä sisällöllis-viestinnällisesti. Taiteellis-fiiliksellisesti minä kun en osaa niitä lähestyä. Nimenomaan siis kilpailumielessä niitä eri sijoille järjestääkseni, perustellusti.

Luonnollisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan että kansallisen pienen käyttökuvaajajärjestön kilpailuun tehdään niin monta kategoriaa ja niihin niin useita palkintosijoja että  tasan 4/5 osallistujista  tulee palkituiksi ja myös useampi kuin joka kolmas kuva.  Ymmärrän, ja kannatankin  täysin, että tällaisen tapahtuman tarkoitus on antaa jäsenistölle ajankohtaista omaa markkinointimateriaalia ja joillekin jopa syy ponnistella parempien kuvienkin synnyttämiseksi, mutta sekä koko elämän kirjon laajuinen sarjajako x 2 että myös  palkintoarvioinnin kriteerit voisivat  mielestäni vain parantua hieman huolellisemmasta etukäteispohdinnasta. Suppean yhden ammatillisen erityisalan sisäisessä kilpailussa.

Mallia edellisen kaltaiseen palkintosateeseen löysin myös esimerkiksi seuraamalla erään käyttökuvaajan kohdalta webbimarkkinoinnissaankin mainittua mitalisijoitusta.  Löysin kansainvälisen ”vuosikilpailun” jossa kussakin 14 kategoriassa jaettiin 50 palkintosijaa, eli yhteensä 700 ”kansainvälistä menestystä”.  Joista suurella menestyksellä mainostanut valokuvaaja oli omassa sarjassaan 39. Mutta järjestäjähän sai jokaisesta osallistuneesta kuvasta  35 taalaa.  Niin paljon kuin kannatankin valokuvaajien aktiivista itsensä kehittämistä ja oman menestyksensä markkinointia, toivottavasti tällaisilla ”kilpailu” esimerkeillä he eivät syö omaakin uskottavuuttaan.  Tämänkään kilpailun säännöistä en löytänyt mitään sellaisia arviointikriteereitä, joita osallistuja voisi ennakoida noudatettavan. Siis hyvään sijoitukseen tähdätessään.

Koska tapani ei ole kritisoida muitten tekemisiä, ottamatta kantaa siihen miten kritisoimani asia olisi mielestäni  ratkaistavissa paremmin, seuraavassa joitakin omia käsityksiäni siitä miten käyttökuvien arviointi saisi mielestäni edes jonkinlaista ammatillista uskottavuutta ja toimisi myös kuvaajien parhaaksi.

Mielestäni tinkimätön lähtökohta käyttökuvien laadun arvioinnissa tulee olla se, miten kuvalle asetetut tavoitteet ja viestinnälliset sisällöt on saatu toteutettua toimivasti. Vasta sen jälkeen on varaa edes puhua arvioijien henkilökohtaisista mieltymyksistä, tai kuvaushetken trendeistä.  Kuvataiteen elementeistä puhumattakaan. Tämähän asiasisällön tavoitteellisen toimivuuden vaatimus ei todellakaan sulje pois yhtään  ilmaisullista tai taiteellista elementtiä, vaan ne ovat jopa elintärkeitä sille viestinnälliselle tavoitteelle, josta korkealuokkainen kokonaisuus vasta edes voikaan syntyä. On selvää että myös perinteisen kuvataiteen hyvät ominaisuudet on  laadukkaistakin käyttökuvista löydettävä. Niitä samoja muodissa olevia kikkoja ja taitavampien edelläkävijöiden huonoja apinointeja ei vaan saa tyrkyttää joka kuvaan ja  joka tavoitteeseen.

Seuraavassa oma käsitykseni siitä, mitkä kysymykset ja tavoitteet vastauksineen vähintään jokaisen käyttökuvaa tekevän on itselleen ja kuvalleen asetettava, ennen kuin sen mitään luotettavaa arviointia on edes tehtävissä.  Ja myös siitä mitkä asiat jokaisen arvioijan on verbaalisesti jokaisesta sellaisesta käyttökuvasta tiedettävä, jonka arviointiin hän osallistuu.

Se vanha uskomus, että kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, on täysin mahdoton ilman että tiedossa on ne muutamat tarpeelliset  sanat jo ennen kuin muun kertovan sisällön arviointiin on edes mahdollisuuksia. Seuraavassa joitakin niitä helpottavia viitteitä minun työskentelytavastani. En väitä, että näitä tulisi muiden noudattaa, minun työni laatuun ne tarvitaan.  Nämä ovat minulle avaintiedot kuvan taustasta arvioinnin pohjaksi. Mieluiten siten että kuvaaja on esittänyt ne myös itselleen, ennen kuvan synnyttämistä. Ja vastannut niihin kuvansa jokaisella neliösentillä.

KÄYTTÖKUVIEN YHTEISMITALLINEN VIESTINNÄLLINEN  LÄHTÖTILANNE:

Minkälaisen? – Kenen? – On kuvasi nähtyään.  - Ja sen vaikutuksesta.  -  Ajateltava, tunnettava tai toimittava  miten? -  Missä tilanteessa ?

MUOTOKUVAN  TAVOITE:                     Minkälainen ihminen kuvan malli on?                  Usein se sisältää myös hänen ulkonäkönsä.

KAUPALLISEN  MUOTOKUVAN  TAVOITE:                     Mitä kuvan tilaaja/maksaja haluaa katsojan ajattelevan kuvan mallina  olevasta ?   Usein myös mitä kuvan tekijä haluaa katsojien ajattelevan hänestä  valokuvaajana.

MAINOSKUVAN TAVOITE:                                                    Saada kuvan katsoja ajattelemaan ja/tai toimimaan kuvan maksajan toivomalla tavalla.

JOURNALISTISEN  KUVAN TAVOITE:                              Saada katsoja ajattelemaan. Tavallisesti kuvaajan tai kuvan julkaisijan toivomalla tavalla.  Joskus se sisältää myös pyrkimyksen suhteellisen totuuden kertomiseen.

JOURNALISTISEN KUVAN  TAVOITTAMATON IHANNEVIESTI: 

Minkälainen? – Kuka? -  Teki  mitä? – Missä? -  Milloin? -  Miksi?

DOKUMENTTIKUVAN TAVOITE:                                       Näyttää kuvan sisältö mahdollisimman selkeänä sen  ymmärtämiseksi tai tutkimiseksi.

TAIDEKUVAN TAVOITE;                                                       Saada katsojassa aikaan  taiteen kentälle sijoittuva henkilökohtainen  kokemus tai tuntemus.                       Usein myös vain  kuvan käyttö välikappaleena tekijänsä  muun  taidekentälle sijoittuvan tavoitteen  saavuttamiseen. 

 

SOSIAALISEN KUVAN  TAVOITE:                                        Mahdollistaa kuvaustilanteeseen  liittyviä muistoja. Vaikuttaa kuvaustapahtumalla sosiaalisen tilanteen kulkuun ja sisältöön.

Näitten selkeä lyhyt verbaalinen määrittely on minusta sellainen pohja, jolle kuvan arviointi voidaan luotettavasti rakentaa, ja sen viimeistelyvaiheessa lopullisen ammatillisen ja valokuvauksellisen laadun sitten varmistaa kuvan viestiä täydentävä kuvataiteellinen kriteeristö. Ei siis ainoana ameebamaisena mu-tu käsitteistönä vaan  kuin komeana kuorrutuksena vankalla asiapohjalla.

                                                                 MJK

Taide/taito, vastuullinen arviointi. osa 9

Sovittuani vanhan oppilasryhmäni kanssa pidettävän ensimmäisen tutkintoriippumattoman kuva-arviointipäiväni 12.12. Helsinkiin, jäin itsekin pohdiskelemaan henkilökohtaista  suhdettani ja käsitystäni taiteen/taidon arvioinnista sekä sen sisällön tai tavoitteen vastuullisuudesta. Osatakseni siellä Hesassa toimia tarkoituksenmukaisesti.

Taiteen  arviointi/kritiikki  taitaakin minulle olla täysin yhteensopimaton kombinaatio. Taide, rakkaus, kauneus, suru ja moni muukin  asia kun on mielestäni niin totaalin henkilökohtainen kokemus ja jokaisen ainutkertainen tunnetila, ettei sen kokemista voi kukaan edes hahmottaa tai mitata millään asteikolla toisen elämyksenä. Ja sen laatua arvioida vastuullisesti. Pehmeitähän siitä pystyy puhumaan lähes kuka tahansa.  Ja nimittämään miksi tahansa.

Jos esimerkiksi joku keksii tanssia yksinään balettia öisellä pimeällä vuorella ilman yhtään katsojaa, kunnon taidearvostelija pystyy kirjoittamaan tästä taideteoksesta  vaikka  erittäin ansiokkaan ja arvostavan kirjan kyseisen teoksen symboliikasta ja jokaisen jalannoston suunnan ja kellonajan merkityksestä tekijän ja ympäristön suhteelle menneessä ja tulevaisuudessa. Ja tekijän sielun muutoksista kyseisen performanssin suunnitteluprosessin aikana. Tarkoitan siis todella oivaltavaa ja herkkää paneutumista tapahtuneeseen. 

Ja jos toinen taidearvioija mollaa saman teoksen yhdellä lauseella pelkäksi kyvyttömäksi snobbailuksi, kukaan ei voi edes kinata siitä kumpi arviointi on  asiallisempi tai kumpi niistä olisi tekijän ehkä syytä ottaa vakavasti pohdittavakseenkaan. Eikä kummankaan kirjoittajalla ole mitään vastuuta sen enempää lukijoitaan kuin esittäjääkään kohtaan.

Minusta on siis mahdotonta toisten kokemia tunteita ja elämyksiä arvioida vastuullisesti millään  edes vähän yhteismitallisella asteikolla. Siten että sen arvioinnin kuulija voi sen myös ymmärtää ja parhaassa tapauksessa myös hyötyä siitä.  Josta suoraan seuraa, että mielestäni mitään taiteen arviointia ei voi tehdä muodossa, jonka selkokielisestä sisällöstä joutuu myös vastaamaan.  Vain raportoida mahdollisia omia tunteitaan sen koettuaan.  Kuitenkin on myös useita taiteen lajeja, joissa sekä kilpaillaan hyvin julkisissa ja mediaseksikkäissä kilpailuissa, että taideosaamisia luokitellen eri tasoihin ja oppiarvoihin.

Minäkin tunnen useitakin taiteen maistereita ja myös tohtoreita.  Kerran kutsuin yhden arvostamani valokuvataiteen tohtorin luennoimaan päiväksi alan ammatissa jo toimiville oppilailleni.  Seuraavan päivän palautteessa selvisi, että alan tohtorin  luento oli hyvin mielenkiintoinen  ja hyvin esitetty, mutta kukaan kuulijoista ei tiennyt mitä asiaa valokuvauksen kentällä se koski eikä edes mikä osa siitä oli tarkoitettu valokuvaajan ymmärrettäväksi. Ammattitaidearvioijan kritiikki siitä olisi ollut silti varmasti kirjoitettavissa.  Sanoilla ja käsitteillä, joiden sisältö meille ruohonjuurikuvaajille  ei olisi selvinnyt edes suomenkielisen sanakirjan avulla.  Kuten ei luennonkaan keskeinen viesti. Mutta olen itse täysin varma kyseisen tapahtuman taiteellisesta laadusta, muuten en olisi sitä hankkinutkaan.

Yliopistossa  opin myös sen seikan että jos opetus on kansantajuisesti tajuttavissa, se ei ole korkeakoulutasoista. Johon jokseenkin kaikki taidekin on maassamme rankattu.  Taidon teoria, harvemmin itse osaaminen, puolestaan ns. toisen asteen tutkintoihin.  Ja itse tekemisen taidon osaaminen  lukiolle rinnakkaisen ammattikoulun  tasoon.  Tekemisen taitoon vankasti luottavana olen itse halunnut ja saanut valita tämän tason ymmärtämän kielen ja käsitteistön kaikkeen omaan arviointitoimintaani, lopputulosvastuineen alan työelämän tutkintoja  tavoiteltaessa.  Sen tason käsitteet, havainnollistamistavat ja verbaliikan.  Minulle oikeiksi työvälineiksi. Korkeakoulutuksen taidekäsitteistöön ja -kieleen sekä siihen liittyvän ajattelun kulkuun minulla ei olisi ollutkaan mitään kompetenssia.  Eikä mitään käyttöäkään, sillä korkeakoulutasoisen taidesuorituksen tutkintokelpoisen opinnäytteen  sisällön, muodon ja tavoitteen arviointiin en edes pystyisi.  Minä kun tarvitsen jonkinlaisen muun konkretian  mihin suorituksen laatua voidaan verrata, kuin tekijänsä sisäiset yksityiset ja usein jo unohtuneetkin tunteet sitä tehdessään.

Joten keskityn tässä omaan pohdintaani joistakin mielestäni hyvän arvioinnin kulmakivistä. Erityisesti tällä taide/taito kentällä.

-                      Eräässä omien opintojeni vaiheessa, meillä oli tutustumista varten kurssikirjana taitoluistelun tuomarin arviointiopas.   Yli satasivuinen  teos kahden luvun määrittelemiseksi, teknisen taidon ja taiteellisen vaikutelman. Teos oli mielestäni useilta osiltaan erittäin tarkoituksenmukainen.  Siihen onko taitoluistelu myös taidetta vai vain taitoa en ota kantaa, mutta jos se jonkun asteikossa ei sitä ole, taiteen kentältä putoavat silloin loogisesti myös mm. kaikki musiikki, elokuva, baletti, valokuvaus jne……   Joissa kaikissa myös julkisesti kilpaillaan ja joita myös kilpailumielessäkin julkisestikin arvioidaan. Olennaista tässä mielestäni onkin, että ennen kuin taiteellista vaikutelmaa julkisesti edes päästään näyttämään ja arvioimaan pitää läpäistä  varsin tiukka ja vaativa  taidon osaamisen  näyttöseula.  Kuten taitoluistelun pakolliset kuviot. Ja klassisen musiikin kilpailujen alkukarsintavaihe.

-                      Ainoa edellisen luettelon taiteista, joissa ei tällaista millään tavalla mitallistettua etukäteiskontrollia ole lainkaan, ja se valitettavasti näkyykin, on valokuvataide. Sen julkisissakaan ”huipputasonkaan” kilpailuissa ei useinkaan ole mitään määriteltyä ja millään tasolla yhteismitallista seulaa taidottomien karsimiseksi.  Edes Idols tyyliin. Tuomareiden ammatti- ja arviointitaidon kontrolloimisesta puhumattakaan. Siihen en tässä ota kantaa, onko tässä seikka joka pitää valokuvataiteen edelleen  varsin aliarvostettuna, vai onko tämä juuri se idea, josta muodostuu nimenomaan tämän taiteen demokraattinen idea.

Kuitenkin olisi mahdotonta olettaa, että Sibelius viulukilpailun osallistuja olisi ostanut viulun pari vuotta sitten ja itseopiskellut soittotaitonsa.  Ja sitä arvioisi  julkisuudessa mitään musiikin koulutusta hankkimaton täysin muun alan julkkis. Mielestäni kaikki tähän populistiseen julkkistuomaripeliin haksahtaneet taidealat sahaavat omaa oksaansa, josta lopullisen laskun maksavat juuri alan oikeat laadukkaat taiteilijat.

-                               Oma käsitykseni on se, että myös valokuvan laadun ja myös ilmaisun

arvioinnissa tulisi ottaa oikeasti opiksi jo mainitsemani taitoluistelun tuomaroinnista. Siinähän taidollisen osan suorituksestaan joutuu kertomaan jopa yksityiskohtaisen tarkasti ja kirjallisesti, ennen kuin  sen edes esittää  arvioitavaksi. Kuten viulukilpailun esityskappaleiden  nuotituksenkin.  Vasta silloin suoritus on edes arviointikelpoinen ja liika nuoteista poikkeaminen rangaistavaa pisteitä vähentämällä.

Ilmaisu puolestaan arvioidaan minusta hyvällä sanayhdistelmällä ”taiteellinen vaikutelma”.  Siis vain ja nimenomaan vaikutelma. Ilman molempien osien huippupisteitä ei kukaan voi menestyä.  Vasta sitten esitys on tasapainossa,  vain toisen osaamisella ei pääse edes arviointiin.  Itselleni tulee väistämättä mieleen uraltani ainakin satoja ellei jopa tuhansia tilanteita, joissa  täysin katteetonta osaamista on minulle ja muillekin yritetty tarjota  ”fiiliksenä” ja ”taiteellisena ilmaisuna”, jotta päästäisiin kaikkien mitattavissa olevien arviointiperusteiden ulkopuolelle.  Valokuvanäyttelyistä ja –kilpailuista sekä niiden tuomaroinneista puhumattakaan. Niissä kun voi edelleen todellakin ”menestyä” vain toisella elementillä ja surullisen usein niiden kummankin ontuessa pahasti.

-                               Taidekuvan sijaan käyttökuva on juuri sen takia minusta ja myös minulle sovelias arvioinnin ja keskustelun kohteeksi, koska siitä voidaan esittää selkeä verbaalinen  ennakkotavoite ja sen toteutusta verrata sekä tavoitteessa ilmoitettuun käyttöön riittävään tekniseen  toteutukseen että viestinnällisen tavoitteen saavuttamiseen.  Selkokielisesti, ilman imaginääris-abstraktia ja symbolista hölynpölymelua.

-                               Minusta valokuvaosaaminen ja valokuvailmaisu on selkeästi  teknisen osaamisen osalta jaettavissa tarvittaessa aivan taitoluistelun tyyliin yhtä selkeisiin osa- ja taitotasoalueisiin kuten Ritit, kaksoisLutzit, kolmoisShalkowit, nelosAxelit…. jne   joiden osuus silloin pitää kuvissa olla puhtaana ja suunnitelman mukaisena ennen kuin taiteellista vaikutelmaa edes pääsee tai voikaan arvioida, tai ennen kuin se on edes tarpeellistakaan. Viestin puhtaaseen ja tunteelliseen välittymiseen kun valokuvassakin mielestäni tarvitaan molemmat. Ennen kuin sitä edes voi luokitella tai rankata millekään tasolle.

-                               Vaikka valokuvassa usein pyritään pelkkä sisällöllinen kuvaidea esittämään kuvan arvoksi, minun on mahdotonta kuvitella, ettei sen jalostaminen muiden osatekijöiden laatua parantamalla olisi silti erittäin tarkoituksenmukaista. Ja johtaisi sekä selkeämpään viestiin ja parempaan taiteelliseen vaikutelmaan. Eihän  kirjallisuuden Finlandia palkinnostakaan pääse edes kilpailemaan kirjailijan luonnos teoksensa ideaksi, vaan viimeistelty  harkittu ja osattu valmis tuote. 

-                               Ennen mitään  kuva-arviointia,  kohteen on minusta täytettävä muutama keskeinen vaatimus.  Minusta mitään vastuullista arviointia ei voi esittääkään kuin suhteessa siihen;  Minkälaiselle – Kenelle - Missä tilanteessa – Millä tavoitteella ja viestillä – ja - Millä esitystekniikalla kyseinen käyttövalokuva tekee sille määrättyä tehtävää.  Ellei näitä seikkoja ole määritelty ennen kuvan laadun arviointia, jokseenkin kaikki siitä sanottava on pohjaa vailla ja useimmiten täysin hyödytöntä.

Edellisen lyhyen tietosisällön jälkeinen kuvan vastuullinen ja laadukas arviointi onkin sitten jo sellaista vaativaa ammatillista ja selkeän systemaattista osaamista, joka on toisellakin kertaa saman kuvan kohdalla jokseenkin samoin tuloksin toistettavissa ja jota voidaan itsessäänkin pitää ainakin huipputaitona ja joskus jopa taiteenakin, riippuu taiteen määritelmästä.

Näillä eväillä sitten taas kohti 12.12. Helsingin  arviointikeikkaa. Nyt siis ilman tutkintojen viitekehystä. Vain kullekin käyttökuvalle siellä ilmoitetun tavoitteen pohjalta.

MJK

Taide/taito, suru? osa 8

Nämä ajatukseni eivät ole sen enempää sarkastisia kuin vakavan asian rienaustakaan. 

Kerron vain tämänhetkisen oman käsitykseni surusta. Olen ollut siitä kauan kiinnostunut.  

Riittävän omankin pohdintani jälkeen olen saanut sen suhteen  henkilökohtaisen rauhan. 

Ainakin toistaiseksi. Tästä kirjoituksesta saattaa silti tulla aika pitkä, koska en halua jakaa tätä kokonaisuutta eri kertojen jatkopaloiksi.

Jokaisella meistä on kokemusta surusta. Sekä omastaan että lähimmäisen. 

Monesta eri laatuisesta ja voimakkuisesta. Surun syitä on rajattomasti. Niitä en aio luetella tässä.

Tässä minua kiinnostaa surun suhde taitoon ja myös taiteeseen. Valokuvassakin.

Minua kiinnostaa sekä yksilön, että yhteisön  surun luonne, rakenne ja myös vaikutukset.

Ja myös suruun reagoiminen, voiko sen tehdä väärin tai oikein?  Voiko sen kokemisen taitoa kehittää?  Onko siihen edes tarvetta?  Voiko surua oikeilla toimenpiteillä lievittää tai sen kestoa lyhentää?  

Ja onko sekään edes tarpeen.  Voiko surua jalostaa tai hyödyntää esim. taiteellisen työn katalysaattorina, kuten yleisesti ajatellaan?

Eräs niistä mielestäni kyseenalaisista vanhoista uskomuksista sisältää sen, että surulla olisi niiden kokijaan jalostavaa vaikutusta. Jos olisi, voisiko sen hyödyntää harkitusti?  

Ainakin asiatieto surun olemuksesta  oli  itsellenikin tarpeen. Etsittyäni kauan kokemuksia ja ajatuksia  sekä eri kirjoista että ystäviltäni, viisailta ihmisiltä, olen  löytänyt erilaisia itselleni  surua selkeyttäviä vastauksia.

Joitain niistä lienee yleisiä totuudeksi oletettuja käsityksiä, joitain eri ihmisten kokemuksia surun kanssa elämisestä. Mitään niistä en väitä kenellekään muulle todeksi, vaikka minulle ne ovat sitä.  

Myös se, että käsitykseni niistä muuttuu koko ajan.  Niiden kautta olen kuitenkin saanut yhden mustan aukon omassa tajunnassani  vähän valoisammaksi.  Olen saanut siitä myös  kuitenkin  joitakin työvälineitä auttaa järkevällä tavalla joitakin sellaisia lähimmäisiäni, joiden suruihin osallistuminen on jollain tasolla ollut toisinaan sekä velvollisuuteni,  että joskus myös etuoikeuteni.

Tänään käsitän surun esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Mitä suru on ?

-       Suru on aina pienempi tai suurempi harjoituskuolema, mutta, oikeasta poiketen, sitä voi itse tarkkailla, siitä voi oppia, ja ehtii oppinsa vielä käyttää.

-    Surulla on, mielestäni liian usein aiheetta, aina kunniallisuuden leima, vaikka se on todella liian usein pelkästään tyhmyyttä, tarpeetonta ylpeyttä ja uhmaa väistämättömän edessä.

-       Surun lähteenä on aina menetys, jonkun vastentahtoinen luopuminen jostakin itselleen arvokkaasta, henkisellä tai materiaalisella tasolla. Joskus sen syy on myös kokijalleen merkittävä arvostus, jota on loukattu.

Suru kuuluu ihmisen kasvuun ja luontoon. Koska sen luonne on jostain luopuminen, käyttäytyminen sen kohdatessa  on hyvä ja tarpeellinen taito jo imeväisestä lähtien hallita.  Suru on kiinteä osa ihmisenä  kasvua ja jokaisen elämän kulkua. Siksi sitä ei tule vältellä.

-       Surua ei siis tule myöskään pelätä sillä sen pelko on mielestäni elämän pelkoa. 

     Suruton henkinen tila  on helpolla pääsemisen harha, joka näkemykseni mukaan on  yksi väärä käsitys onnellisuudesta.

-       Surun voisi  mielessään hahmottaa esim. sellaiseksi välimatkaksi, joka jonkun on kuljettava siitä kun jotain oli, siihen kun sitä ei enää ole.  Mielestäni  aina yksin.

-       Suru on aina vastentahtoista irtautumista, menettämistä,  luopumista.  

     Pikkusuruihin liittyy tyypillisesti pettymys johonkin.

-       Biologisesti ajatellen, surussa ihminen saa väliaivoilta käskyn autonomiselle hermostolle, 

      jonka tuotoksia voivat sitten olla alakuloisuus, lamaantuminen ja itku.

Itkua ei  ole syytä pidättää, itkemätön itku jää fysiikkaan itämään erilaisina kipuina ja jännitteinä.

Surun kokeminen

-     Surua koetaan usealla tavalla, kukin ihminen oman rakenteensa  ja asenteensa mukaisesti, useimmat aidosti ja vahvasti.  Useat lääkeaineet,  esimerkiksi serotoniini estävät aidon ja sillä tavalla terveen surun. Joka kuitenkin tulisi kokea loppuun. Vasta sitten siitä on vapaa.  

      Siis rakentamaan elämää sen jälkeen.

-       Suruun ei ole keksitty mitään vastamyrkkyä, ellei sellaisena ole pidettävä tunteettomuutta, joka on todellakin kehitettävissä oleva taito.  Usein jopa tahtomattaankin.  

      Muttei mielestäni oikea surun käsittelyyn.

Surutyön taitoja

-       Surutyö on luopumisprosessi, jonka tarkoituksena on sopeuttaa tekijänsä uusiin hänen elämäänsä vaikuttaviin realiteetteihin. Surutyölle tulee antaa aikaa, tilaa ja voimia.

-       Surun käsittelyn taito alkaa mielestäni siitä, että sille antaa tietoisesti luvan tulla  ja olla aikansa sekä vallata isomman tilan silloin, kun se ei haittaa muita elämän jatkumisen valmisteluja.  

      Taas yhtä koettua surua vahvempana.

-       Surua ei kuitenkaan voi suorittaa. Surutyö hoitaa itse itsensä ja kuljettaa takaisin elämää kohti, 

      kun sille antaa tilaa ja sen tehdä avoimesti tehtävänsä.

Surutyön tekijä tarvitsee tilaa, erityisesti itse itselleen antamaa, mielen tasolla.

-       Surutyönsä onnistumiseen ja käsittelytaitoon  voi mielestäni valmentautua  selvittämällä itselleen omat arvonsa ja toimintansa tilanteissa, jossa niitä loukataan tai niistä on pakko luopua.

-       Kaikki oma kyvykkyys  auttaa myös surun kohtaamisessa ja sen työstämisessä. 

      Se on kehitettävissä oleva taito. Sitä voisi vaikka harjoitella siten, että pohtii valmiiksi, miten toimisi jos ympäristössä tapahtuvia suruja  tulisi itselle. Siis miten toimisin ja tuntisin?

-       Taitavimmilla on valmiina sen verran ennalta harjoiteltua kontrollia,  ettei  surun tunnekaappaus uhkaa ja ehkä aiheuta itselleen ja ympäristölleen vaarallisia tekoja.

Myös surun kanssa elämiseen pätevät kaikki taidon perusteet, mitä enemmän välineitä on, 

sitä epätodennäköisempi on hallitsematon tilanne.  

Joka surutilanteessa on selkeä tunnekaappaus, hallitsematon tunnetila.

-       Useat inhimilliset, uskonnolliset ja jopa ammatilliset rituaalit saattavat auttaa, ainakin väliaikaisesti oireiden lievityksenä, kunnes tilanne saadaan jatkotyöstökuntoon.

-       Taidokas  ja  kyvykäs ihminen voi mielestäni heittäytyä koko voimallaan suruunsa ja käsitellä sen tarvittaessa varsin nopeasti ja vaikka useammassa erässä.  Intensiivisten surutyöjaksojen  väleissä voi vaikka tehdä ilotyötä. Näin voimiaan voi säästää tai jakaa merkittävästi.

-       Surun käsittelyyn pääsemisen tilaan auttavia keinoja on useita, esimerkiksi musiikki tai runot sekä monet ekspressiivisten taideilmaisujen muodot.  Yksi taiteen lahjoista ihmiskunnalla onkin mielestäni juuri mahdollisuus sen käyttöön  jokaisen elämässä väistämättömien prosessien katalysaattorina.   Se siis auttaa siirtymistä sellaiseen herkkyystilaan, jossa tunnetason työskentelylle on hyvät edellytykset.

-       Surutyönsä kannattaa tehdä tunnollisesti  ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan  surematonta surua.

-       Surutyötä lyhentää sen intensiivisyys. Kunnon heittäytyminen siihen sitä varten varaamissaan olosuhteissa saattaa puhdistaa mielen siitä selkeästi nopeammin.  Tai ainakin tehokkaammin.

-       Surun kokeminen aidosti, avoimesti, voimakkaasti ja kaikilla kanavilla on kyvykkäälle ihmiselle aina lyhyt, jopa vain 15 minuuttia kerrallaan elettävissä oleva raju puhdistumisprosessi. 

      Sitä ei ole mitään tarvetta pitkittää. Mitä pikemmin tullaan hallittuun realiteettien tajuamisen  

      ja uuden rakentamisen tilaan, sitä parempi.

-       Surutyön rytmin tulee noudattaa ihmisen omaa rytmiä, jonka ulkopuolinen muuttaminen on väkivaltaa.

-       Kyvykäs ihminen näkee syvässäkin surussaan uusia mahdollisuuksia.

-       Mitä voimakkaammin elää ja kokee surun puhdistumisprosessin, sitä vahvempi uusi muoto siitä saattaa syntyä. Puhdistettuun suruun voi tehdä minkä muodon hyvänsä.

Tämä lieneekin yksi selitys sille miten paljon arvokasta taidetta on syntynyt traagisten tapahtumien ja kokemusten seurauksena. Eikä ollenkaan vähiten juuri valokuvataiteen sektorilla.

Osallistuminen toisen suruun

-     Käsitykseni mukaan toisen surun ymmärtäminen vain pahentaa hänen surutyötään. Jokainen ihminen kokee asioita niin omalla tavallaan, että sen ymmärtäminen on toiselle ihmiselle mahdotonta ja siksi moinen lause hänelle on turhaa ja haavoittavaa sanahelinää.  

      Kokemusten yksityisyys on hyvin lähellä taiteitten kokemisen tapaa.         

-       Surutyö on tehtävä siellä minne se kuuluu. Eli on aina aivan ihmisen oma asia hänen suhteensa omaan suruunsa. Ja aina vain itse käsiteltävä.

-       Toiselle  ilmaistun surun takana saattaa olla myös itsekkyyttä, vallankäyttöä ……..  

      ja surun pitkittyessä kysymys onkin usein aivan muusta, esim. viha- tai kostotyöstä. 

      Esimerkiksi täyttämätön kiitollisuudenvelka ei synnytä kiitollisuutta, vaan aiheuttaa kostonhimoa.

-       On muistettava, että surussa oleva karkottaa tavallista ihmistä, mikä mielestäni ei välttämättä ole haitaksi.

-       Surupuhe voi myös olla peli, johon kertoja yrittää saada kuulijan mukaansa.  

      Siksi kannattaa pohtia valmiiksi, kuinka monen surusäiliöksi haluaa ja kestää ryhtyä.

Se kun ei auta heitä muussa, kuin jatkamaan tarpeetonta peliään.

-       Toinen, mielestäni  myös virheellinen väittämä,  on ”jaettu suru on puoli surua”. 

      Mielestäni surunsa jakaminen muille kuin ammattilaisille, ja heillekin vain maksusta, on  selkeää suruilla mässäilyä, jonka tavoite ei olekaan terve siitä luopuminen. 

      Ammattilainen myös osaa kuunnella, hän ei mene mukaan eikä tuo suruun oma juttujaan.

-       Hyvä surukuuntelija varmistaa vain, että kuunneltavalla on yhteys elämään tallella, eikä hänen prosessinsa jämähdä samaan paikkaan.

-       Mielestäni surutyö  tulee hoitaa itse ja yksin tunnollisesti ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan surematonta surua. Liian kauan mielessä muhiva suru saattaa  muuttua siellä  katkeruudeksi ja vihaksi, jonka poistaminen on paljon pitempi ja monimutkaisempi prosessi 

      kuin  surun poisto.

-     Nykyinen käsitykseni on että toisten surujen omiminen ei todellakaan auta heitä lainkaan, 

      vaan on aivan henkilökohtaista surunarkomaniaa.  Tällaisten ylimääräisten surujen keräämiselle  alttiimpia ovat erityisen symbioottiset henkilöt, joille sitä kautta kertyy järjettömästi sellaista tarpeetonta surtavaa, joka todellisuudessa ei auta ketään, ja on siis siten aivan tarpeetonta tuhlausta. Ehkäpä sellaisena juuri sopiva rangaistus siitä, kun omii toisten jutut.

Voiko ja kannattaako suruihin valmentautua niiden käsittelytaitoja lisäämällä?

-Koska jokaisen elämään tulevat kuulumaan varsin useat surut, esimerkiksi vanhempien kuolemat varmasti ja useille myös esimerkiksi kalliin ja rakkaan omaisuuden  menetys todennäköisesti, on mielestäni järkevää pohtia valmiiksi, miten toimisi, jos lähiympäristössä sattuvat surut tulisivat omalle kohdalle

Taito/taide/suru

-       Minusta on aivan hämmästyttävää näiden kolmen käsitteen yhteneväisyydet todella monella tasolla.  Hyvä taide-elämys kehittää aina yksilöä, kuten itse loppuun työstetty surukin.  

      Taide koetaan aina vain  yksilöllisesti ja kukin erilaisella omalla tavallaan, kuten surukin.  

      Hyvää taidetta ei synny ilman voimakasta ja kokonaisvaltaista tunnetilaa, kuten ei puhdistavaa surutilaakaan. Ja kaikkien edellisten laatuun auttaa kaikki ihmisen elämässään jo hankkimat taidot ja kokemukset.

-       Se on minusta aika erikoista, että  kun huomioi surujen sekä yleisyyden, että merkityksen myös kasvun välineenä kaikille ihmisille, siihen ei ole satsattu  juuri mitään sellaisia yhteiskunnan resurssivolyymeja kuten taiteisiin. Siihen ei kouluteta, siinä ei voi suorittaa oppiarvoja, siitä ei jaeta palkintoja, eikä sillä voi kilpailla.  

      Kuitenkin, taiteisiin verrattuna, lähes ainoa ero niillä on minun mielestäni siinä, ettei siihen kukaan pyri, vaan se on aina vastentahtoinen.  Tähän resurssien puuttumiseen se ei kuitenkaan ole pitävä peruste, ovathan kaikki sairaudetkin  jättikustannuksin resurssoituja, vaikkei niitäkään kukaan halua itselleen.

-       Joten tämäkin elämän kokoinen asia jäänee itseopiskelun varaan?

MJK

Taide, taito, tutkinto osa 7

Olen tavannut usein sanoa valokuvaajakoulutukseen liittyvissä keskusteluissa tai esittelyissä:

 ”Taito on aina parempi sijoitus kuin tutkinto”.  Seuraavassa joitakin ajatuksiani asiasta.

Tutkintotodistus on harmillisen usein vain A4 kokoinen todiste siitä, missä osoitteessa sen esittäjä on viettänyt muutaman vuoden elämästään.  Ja vielä harvemmin sana tutkinto on synonyymi sanalle taito. Mikä on sekä surullista että myös häpeällistä.   

En väitä, ettei se kohtuullisen usein olisi myös synonyymi, prosentuaalinen määrä vain on oman kokemukseni ja käsitykseni mukaan surullisen pieni.  Aivan erityisesti taidealojen useissa tutkinnoissa, koska niiden läpäisyvaatimukset ovat  lähes täysin veteen kirjoitettu viiva. Joka lisäksi on tiukasti  sidoksissa sekä suorituksen arvioijien makuun, että, mikä vielä masentavampaa, tutkintohetkellä tutkintoalueen maantieteellisellä alueella vallassa olevaan tutkintoalan taidesuuntaukseen. Ja järkyttävän paljon siihen, millainen on ollut suoritusten arviointitilanteiden muukin sosiaalinen olosuhde.  

Ns. taiteilijapersoonat arviointipäätösten tekijöinä kun eivät ole kaikkein systemaattisimpia, objektiivisimpia ja  yhteistyökykyisimpiä.   Mitkä useat ominaisuudet korreloivat hyvin heidän menestykseensä taiteilijoina.   Jossa ammatissa usein järkkymätön  oikeassa olemiseensa uskominen ja lähes täydellinen itsekritiikin puute ovat menestyksen keskeisiä rakennuselementtejä.  

Varsinkin aivan tuoreissa taidemuodoissa, kuten esim. valokuvaus, jossa yleispätevät visuaalis-sisällölliset laatumittarit eivät vielä ole edes löytyneet. 

Aivan toisin kuin useassa muussa taiteessa esim. musiikissa,tanssissa,kirjallisuudessa……

Taito sen sijaan on useimmiten näilläkin aloilla mitattavissa ja määriteltävissä tunnistettavissa olevilla ja riittävässä määrin myös  numeraalisesti ilmaistavilla spekseillä.  Taitoon liittyy todella hyvin vähän elementtejä, joista edes voi tai tarvitseekaan keskustella taidekeskustelun epämääräisellä sanallisella asteikolla.  Taito ei myöskään ole siten aika, paikka ja kulttuurisidonnainen kuin  ilman mitattavia  ominaisuuksia oleva taidekäsite. 

Taito on ajallisesti aivan ratkaisevasti pitemmän ajan kurantti sijoitus, kuin yhdellä hetkellä ja yhdessä sosiaalisessa  ympäristössä  usein aivan liian lyhyen hetken arvostettu taideteos.   

Tai nimenomaan ja valitettavasti juuri hetkellisesti muodissa oleva taiteilijapersoona.  Joista minulla on  viiden viimeksi kuluneen vuosikymmenen  aikana muistissani jopa kymmeniä jo sammuneita tähdenlentoja niin valokuvataiteen kuin käyttökuvankin puolella.  Ja joiden selkeä yhteinen ominaisuus on minun mielestäni ollut sen ammattitaidon puute, joka olisi mahdollistanut  jatkokasvun tai edes muuntumisen.  Ideoita ja suuria haavepuheita sen sijaan heillä on kyllä riittänyt. Mutta ei välineitä siihen tilanteeseen, joka valokuvaajan hommissa on urakehityksen pakko, jokaisen uuden kuvan pitää olla vähän parempi kuin edellinen. Kaikilla mittareilla. 

Eli huippukuvaa ilman  sitä  kantavaa ideasisältöä ei myöskään ole olemassa.

Taito on mielestäni kuin erittäin tarkoituksenmukaisilla ja hyvässä käyttökunnossa olevilla työkaluilla ladattu työkalupakki,  joka on valmis  minkä tahansa tuotteen valmistukseen.  Se ei liity mielestäni mitenkään siihen, onko tavoiteltava tulos  myynnin räjäyttävä tuotekuva, vai käyttäjänsä sielutilaa visualisoiva abstrakti  printtiteos.   Tämä taitotyökalupakki ei tarvitse muuta kuin arvoisensa käyttäjän. Vasta sitten se on kunnossa.  Siihen pätee myös se tunnettu mietelause, että taitamaton tekee terävällä puukolla paljon suuremman vahingon kuin tylsällä.   Sen takia minusta on aina ollut totaalin käsittämätöntä  se, että useimmat, ainakin omien puheittensa mukaan,  parhaaseen tulokseen pyrkivät,  hankkivat itselleen niin huonon  työkalupakkikombinaation,  jolla alkeellisintakaan tulosta ei voi edes tuottaa.   Aivan kuten kirjailija, joka sanoisi omaavansa suomalaisen kirjallisuuden mullistavan kuolemattoman idean, mutta ei hanki alkeellisintakaan oikeinkirjoituksen taitoa sen saattamiseksi luettavaan muotoon.

Minusta on jollain tavalla jokseenkin loogisuuden perusteita, että  saadakseen huipputuloksia, on syytä hankkia  siihen parhaat välineet, ja niiden tuloksellisen käytön mahdollistava huippuluokan osaaminen.  Taiteilijathan eivät olekaan juuri loogisuuden esimerkkeinä paistatelleetkaan.  Se selittäneekin vaikkapa sen  seikan ettei minulla, taiteilijapuolen useammasta tutkinnostani huolimatta, ole ollut koskaan taiteilijan identiteettiä.

Paitsi jos sitäkin käsitettä tutkitaan tavalla,  johon palaan taas pian.     MJK

Taide/taito suhteellisuudesta, osa 6

Suuresti arvostamani belgialaisen valokuvaajan, jota pidän eräänä henkisistä isistäni, mielilainaus oli: Everything is relative in life. Näin vanhempana ja jo joskus ajatellakin ehtivänä, olen yhä enemmän samaa mieltä. Käytännössä jokseenkin joka tilanteeseen. Niin taidon kuin taiteenkin yhteydessä.

Opiskeltuani ja myös opetettuani ison osan elämääni näitä pelkkiin näkemyksiin ja käsityksiin perustuvia ammatillisia kivijalkakäsitteitäni, olen tullut yhä aremmaksi käyttämään missään tilanteessa ja koskaan joitakin sellaisia sanoja jotka kaikki tuntevat ja monet uskovat täysin perusteetta tietävänsä ihan tarkkaan mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi; KAUNEUS, LUOVUUS, TOTUUS, RAKKAUS, RAUHA, VAPAUS, TAIDE ja TAITO. Ainakin osasta edellisistä tulen vielä pohdiskelemaan ihan oman juttunsa mutta tällä kertaa joitakin tämän päivän ajatuksiani niistäkin. Erityisesti niiden suhteista taitoon.

Mitä siis taidolla on niiden kanssa tekemistä. Erityisesti taidon kehittämisellä. Tuloksineen.  Minusta se on jokaisen noista  käsitteistä sellainen avaintekijä, jonka suhteellinen asema elämässä muuttaa jokaisen niistä merkityksellisen sisällön keskenään täysin erilaiseksi jokaisen yksilön omassa todellisuudessa. Siis jokainen niistä on kehitettävissä niiden käytön ja ymmärryksen taitoa ahkerasti ja säännönmukaisesti kehittämällä.

Varmasti on ihmisiä, joiden geeniperimässä saattaa olla eri valmiuksia KAUNEUDEN kokemukseen. Mutta se on varmasti myös taito jota voi sekä kehittää että huonontaa. Sekä sattumalta että systemaattisesti. On jokseenkin mahdotonta löytää ainuttakaan elämän aluetta, josta kauneutta ei voi löytää.  Siis jollain aistilla, tunteella tai intuitiolla.  Käsitykseni mukaan  kyvykkyys aistia ja/tai kokea syvästikin kaikkialla tarjolla olevaa kauneutta on herkkyys joka pääsääntöisesti kasvaa iän ja nimenomaan kokemusten lisääntyessä, mutta ei automaattisesti.  Sitä  TAITOA voi siis systemaattisesti  kehittää hakeutumalla tilanteisiin, joissa siihen saa rakentavia virikkeitä. Ja keskittää joka tilanteessa huomiokykynsä ja ajatuksensa siihen mahdollisuuteen. Vaikeus onkin tehdä oma ajankäyttönsä huomioiden oikeita valintoja, koska väärät valinnat mielestäni  vain turruttavat huomiokykyä huomata ja ymmärtää kauneutta silloinkaan, kun sitä on yltäkylläisesti tarjolla.  Sitä, miten ihminen voitaisiin mieltä likaavalta  ja rajoittavalta  kaikkialla  myös läsnäolevalta "rumuussaasteelta" suojella, kukaan ei ole vielä keksinyt.  Yksi kysymys onkin se,  että ilman "rumuutta" kauneus ei erottuisi lainkaan.  Myös se on selitystään vailla, ovatko molemmat käsitteet ja niitten laaja ilmeneminen todellisuudessa välttämättömiä, jotta toinen voisi edes ilmetä.  Kun tähän lisätään se, että  toisen henkilön arvomaailman "kaunis" on erityisesti kaikilla perinteisesti  taiteen kenttään luettavilla osa-alueilla jollekin toiselle  juuri se "hirveä", riittää ainkin minulle siihen, etten kyseistä käsitettä haluakaan kenellekään määritellä ja omaa mittariani sen arviointiin toiselle tuputtaa.  En valokuvan enkä valokuvataiteenkaan kentällä. Mutta omaa toleranssiani löytää se kauneus mahdollisimman monesta yhteydestä, aktiivisesti harjoitella.

Varmasti on myös LUOVIA ja  "epäluovempia" ihmisaihioita kaikilla aloilla. Sinänsä luovuuden yleinen korostaminen erityisesti taidealolla toimivien ominaisuudeksi, on minusta aivan pelkkä myytti. Minusta jokainen työ ja jokainen päivä jokaisen elämässä voi olla mahdollisuus  sellaisen  "arkiluovuuden" osoittamiseen, jota ei voi muuksikaan tulkita. Ja josta saa ja voi iloita, kunhan sen huomaa itse.  Minusta kysymys on jokseenkin tasan siitä asenteesta, miten  ainoan oman elämänsä havainnoitavissa olevan aikayksikön, nykyhetken, kykenee kokemaan.   Silloin on pieni arkiluovuus suhteellisesti vähintään yhtä virkistävää omalle sielulle kuin ainutlaatuiseksi tulkittava taideteos. Yksi sellaisista ihmisten oman luovuuden käytön pahimpia ilonpilaajia on esimerkiksi valokuva-alalla usein tapaamani tarve olla kuvaamatta jollain tavalla tai jotain aihetta jota joku tunnistettavissa oleva "guru" on joskus kuvannut.  Samalla perusteella olisi valtaosa maailman ihanasta musiikista jäänyt säveltämättä, jos nuotit ja tahtilajit olisi rajattu vain niiden käyttöön, jotka niitä ensin käyttivät.  Toinen ääripää samasta ilmiöstä on syyttää  luovuuden latistamiseksi jos valokuvan arvioija huomauttaa oman idean puutteesta  nähdessään kahdennensadannen alastoman omakuvan samaan koulutehtävään.  Mielestäni taiteessaan kaikkea pitää kokeilla ja kaikkea pitää taidoiltaan osata, jonka jälkeen mieli kyllä pitää huolen siitä että omia ratkaisuja kuviin syntyy, muitten tapaoja matkimatta tai varomattakaan. Mielikuvitustahan pidetään yleensä luovana ominaisuutena, mutta uskon varsin  vankasti siihen että ainoa mikä ylittää villeimmänkin mielikuvituksen, on  todellisuus. Ja se miten sen näkee ja kokee. Ja mitä isompi omien kokemusten ja näkemisten reppu on selässä, sitä suurempi valikoima todellisuuksiakin.

Jokaisen meistä  kotikasvatukseen lienee liittynyt  positiivinen ja ehdoton arvovaraus käsitteelle TOTUUS. Siitä huolimatta, että käsitykseni  mukaan jokaisen lapsen on käytävä läpi ja sopeuduttava koko kasvuaikansa täyteen aikuisikään asti sellaiseeen valehtelemisen korkeakouluun, jota nimitetään kasvatukseksi ja koulutukseksi. Lähes kaikille lapsille on riittävään valehteluun tottuminen osoittautunut jopa kullanarvoiseksi ja hyvin käyttökelpoiseksi selviytymisstrategiaksi ensin perheessään ja sittemmin maailmassa. Varsin yllättävä huomio minullekin, mutta tarkasti asiaa pohtien ei voi tulla muuhunkaan tulokseen.  Esimerkiksi jokseenkin kaikki kasvun vaiheet alkaen joulupukkiuskomuksen ja useiden muidenkin satuhahmojen  säännönmukaisesta tuputtamisesta  ja jatkuen koulutuksen "motivoivaan"  jatko-opintojen ohjaukseen  "rohkaisevilla" arvioinneilla  täysin  epäkelvoista suorituksista, eivät ole mielestäni muuta kuin selkeää totuuden kiertämistä.  Kauniilla tekosyillä.  Ja samalla huijauksen kohteelle totaalisen tuhon aikaansaamista sille käsitteelle, että ihmisen menestys yhteiskunnan yleisillä mittareilla ja myös oma mielenrauha voisi mitenkään liittyä totuuden tunnistamiseen ja käyttämiseen.  Useimmilla,  ellei peräti kaikilla meistä,  on varmaankin omassa kokemusmaailmassaan myös varasto tilanteita, joissa muistaa pidättäytyneensä totuudestaan vain siksi että  on harkinnut siitä poikkeamisen olevan tilannekohtaisesti suhteessa oikea valinta.  Erityisesti tilanteissa, joissa joutuu arvioimaan kolleegoiden taiteellisten teosten arvoja ja ansioita, sosiaalisesti  ahdistavassa viitekehyksessä ja tilanteessa.  Mutta,  kuten olemme kaikki huomanneet, ahkeralla käytöllä senkin "totuuden" käytön suhteellinen taito senkun kehittyy. Sellaiseksi, ettei edes huomaa, kun sitä käyttää.

Asia, josta yleinen lainaus sanoo, että se vain kasvaa käyttämisestä on RAKKAUS.  Sana jota olen vuosikymmenet tottunut liikaakin välttelemään sanana, juuri sen jokapaikan ylikäytön aiheuttaman banaalisuuden vuoksi.  Erityisesti jenkkikulttuurissa. Liekö mistään  muusta sanasta niin monta eri suhteellista sisältöä tarkoittavaa käsitystä.  Täysin rajaton kirjo sairaalloisesta omistushalusta, äärimmäiseen epäitsekkyyteen rakastamiensa hyväksi, molemmat äsken mainitut minusta negatiivisena esimerkkinä.  Koska kyseinen sana ja koko sen sisältämä valtavan monitasoinen käsite näyttää minulla olevan edelleen jossain määrin omakohtaista selkeyttämistä vailla, palaan siihen omana juttunaan myöhemmin. Se asia on minulle kuitenkin jo selvä, että rakkauden sekä kokemisen että käyttämisen taitoa voi ja jopa pitääkin harkitusti ja systemaattisesti harjoitella,  jotta siitä yhdessä elämässä ehtisi kehittyä edes se mikä on itselleen mahdollista.  Sen  aktiivinen harjoittelu on minulla myös nyt aivan suunnitelmallisesti ja tavoitehakuisesti kesken. Ja haasteita siinä riittää.

Myös pari seuraavaa sanaa RAUHA ja VAPAUS ovat nyt minulla sellaisessa selvitysvaiheessa että palaan niiden  suhteellisuuksiin sekä omina ilmiöinään että taiteeseen liittyessään myöhemmin.

Sekä nuo seuraavat sanat TAIDE ja TAITO vaativatkin sitten jo myös oman tilansa, jnka olen aikasemmin jo sitoutunut kirjoittamaan itselleni selkeydeksi ja mahdollislle lukijoille virikkeeksi.

Eli ainakin viiden muun pidemmän aihekohtaisen pohdinnan siemen on tässä taas itämässä.
Palataan asiaan.      MJK

Valokuvataiteen/taidon synkkä menneisyys osa 5

Huolimatta tästä taiteenalaksi erittäin lyhyestä menneisyydestä, nimenomaan erityisesti muihin kuin elokuvataiteeseen verrattuna, valokuvauksella on takanaan kokonainen vuori sekä ennakkoluuloja ja myyttejä että väistämättömiä teknisen kehityksen aiheuttamia vallankumouksia. Joitakin palasia sieltä:

-       Vaikka valokuvan keksiminen liittyi ensisijaisesti tavoitteeseen helpottaa kirjanpainajien työtä nimenomaan sävykerronnassa, siihen päästiin teknisesti vasta noin sata vuotta myöhemmin, kun autotypia, painorasterin käyttö, yleistyi kirjapainossa.  Eli pitkä oli sen aikainen tuotekehitys, mutta useita muita sivutuotteita  se myös tuotti.  Joitakin mielestäni jopa hyvinkin vahingollisia.

-       Aivan alkupään jarruna 1800 luvun alussa toimi se yleinen käsitys että  koska kuva on niin terävä ja ”luonnonmukainen”, se on selvästi jumalanpilkkaa. Johon osaltaan liittyi myös sellainen alkupään uskomus, että samasta ominaisuudesta johtuen  se on myös mahdoton toteuttaa. Ja että ne, jotka kertoivat sellaisen kummajaisen kuin valokuvan edes olevan olemassa, olivat höynäytettyjä hölmöjä.  Ei tuntematon käsite tänäänkään.

-       Eräs uuden taidelajin  alemmuutta korostava tekijä oli se, että sellaiset kuvataiteilijat, joiden visuaalinen osaaminen ja sosiaaliset kyvyt eivät riittäneet elannon hankkimiseen sen aikaisilta  kuvantuottomarkkinoilta, siirtyivät valokuvaajiksi, jolloin kuvan teki ”luonto” kunhan itse hallitsi kemiallisen prosessin sen saattamiseksi pysyvään tilaan.  Miten tuokin kuulostaa edelleen surullisen  tutulta. Vain menetelmät ovat eri.

-       Eräs alkuaikojen perusvirheistä oli naisten pitäminen sen aikaisten  kuvaajakerhojen ulkopuolella.  Tekninen kehitys ja useat sitkeät ja kyvykkäät naiset ovat myöhemmin kääntäneet asian lähes päinvastaiseksi  ”fiiliksen” muodostuttua patenttiselitykseksi tyhjänpäiväisiinkin otoksiin.  Ja naiset meitä miehiä usein verbaalisesti lahjakkaampina ovat tietysti olleet myös tuon höntitystavan  käytölle alttiimpia.  Onneksi useat tai maasta riippuen jopa useimmat tämän taidelajin mestarit  edustavat sitäkin sukupuolta.  Kysymyksessä on siis nykyään todellisuudessakin ”sukupuolineutraali”  ilmiö taidemaailmassa. Onneksi.

-       Eräs korvaamaton perustuho, monen hyvän muun vaikutuksensa ohella tuli vaativan  valokuvataiteen ja –taidon kehitykselle tunnetusta mainosväittämästä, ”painakaa te nappia, me teemme loput”.   Sen takia valokuva sai lähes sadan vuoden viitan ihmisten mielissä ilmiönä, jonka ratkaiseva vaihe tapahtuu pimeässä ja kemiallisesti, eikä ennen laukaisuhetkeä, johon se minunkin mielestäni kuuluu. Edelleen.

-       Edelliseen tavallaan liittyvä tämän päivän todella masentava ilmiö on se, kun jopa useat ammattilaisetkin  kuvaavat ”koneen ruokaa”, josta he uskovat photoshopissa jalostavansa kunnollisia kuvia.  Aivan kuin säveltäjät tekisivät tasapaksun jumputuksen väärillä nuottipituuksilla ja ilman rytmiä tai ideaa, johon sovittaja lisää sitten melodian ja muutaman oikeinkin kirjoitetun nuotin väliin.  Tämä on todella vahingollista katsojienkin silmille, sillä myös huonoon visuaaliseen laatuun tottuu niin, ettei sitä edes huomaa enää. Kuten muutamat musiikkilajitkin ovat  sittemmin osoittaneet.  Tasapaksua saastetta, joka ei täytä ainuttakaan minkään taidelajin kriteeriä. Pätee myös valtaosaan niin taiteellisia kuin  käyttökuviakin. Meidän kaikkien vahingoksi.

-       Toinen, myös hyvin ristiriitainen viitta syntyi  myös siitä perusteettomasta yleisestä maallikkojen uskosta että valokuva on totta.  Siis aivan yhtä ”totta” kuin jokaisen historiankirjoittajan aivan oma täysin henkilökohtainen näkemys kustakin asiasta ja tapahtumasta.  Sen suora jatkovaihehan on nykyään yhä yleisempi ja aivan yhtä väärä suuren yleisön mielikuva  siitä, että jokainen kuva on manipuloitu valheeksi.  

-        Siihen taas, onko joku tapahtunut asia itsessään sen todempi kuin sen kokeneitten sisäinen tunne ja mielikuva siitä, en osaa ottaa kantaa.  Tiedän vain niiden olevan hyvin erilaisia. Muutaman kerran oikeussalissa käyneenä. Myös sen tiedän että oman voimakkaankaan mielikuvansa toteuttaminen hallitsematta  lainkaan valokuvauksen tekniikkaa, on yhtä utopinen juttu, kuin täyttä fiktiota oleva historian totuudeksi väitetty tapahtuma.

Tästäpä päästiinkin luontevasti jo omakohtaisiin kuvallisiin kokemuksiini ja käsityksiini niistä valokuva-alan ja myös sen taidesiiven ilmiöistä, jotka ovat tapahtuneen minun ammatissa oloaikanani  ja joiden merkityksellisyyteen minulla on ollut usein jopa velvoite päättää oma käsitykseni. Usein myös omat toimenpidevalintani. Ja elää myös niiden mukaan.

-       Mielestäni eräs keskeisiä nykyisen valokuvataidekäsityksen juuria oli jo edesmenneen Polaroid yhtiön  taiteen uniikkisuuteen nojaava kampanja ja sen tuloksena syntynyt Polaroid-kokoelma  koko laajalla valokuvauksen skaalalla  sellaisista kertalaukaisuista, joita periaatteessa ei voi enää koskaan maailmanhistoriassa toistaa sellaisenaan.  Ja ellei kaikki, niin ainakin valtaosa oman aikansa kiistattomien mestareiden toteuttamana.  Siis vain ja nimenomaan juuri heidän.  Minunkin mielestäni valokuvataidetta millä mittarilla tahansa. Kyseisen kokoelman nähdessään ei kyllä käytännössä voi tulla muuksi kuin hartaaksi. Ja kasvaa  kuvaajana.

-        Jatko ongelma olikin sitten  miljoonittain huonoja yrityksiä  samaan.  Polaroidin bisnes menestyi siitä viitekehyksestä maailmanlaajuisestikin kunnes digitaalisuus söi sen tekniset kaupalliset ainutlaatuiset ominaisuudet ja myös hävitti jokseenkin lopullisesti eron alkuperäisen ja samasta tiedostosta tulostettujen kopioiden välillä.  Syntyi eräs niistä ongelmista joka nykytaiteilijoiden monella alalla täytyy pian ratkaista, koska  digioriginaalien kopioitavuus  popularisoi jokseenkin kaiken.  Mikä ei ole ainakaan uniikkitaiteen tuottajien toiveiden mukaista.  Kansan visuaalisen lukukyvyn ja taiteen demokraattisen leviämisen kannalta suotavaa ehkä.

-       Suomessa niihin aikoihin kun tulin itse aktiivisemmin mukaan valokuvan maailmaan, valokuvataide tarkoitti jokseenkin yksiselitteisesti graafisia sävypudotuksia 2-4 sävyisiksi, nykykielellä ”posteroiduiksi” kuviksi. Ja todella usein ihan käsittämättömän puutteellisella tekniikalla. Vaikka itse sainkin ensimmäiset kansainväliset palkintoni ja tunnustukseni juuri kyseisen tyyppisillä kuvilla 60 luvun alussa, olin iloinen kyseisen tyylisuunnan valtakauden hiipuessa varsin pian unhon yöhön ja juuri vaivalla synnytettyjen valokuvataiteen apurahojen menevän joskus muillekin kuin sitä ilmaisutyyliä harjoittaville.

-       Ammattilaispuolella Suomessa kyseinen aika oli värikuvan läpimurtoa. Eräs aivan ensimmäisiä julkisia kurssikierroksiani ammattilaispiireissä olikin nimeltään ”läpi harmaan kiven” jonka tarkoitus oli saada ammattilaiset siirtymään asiakastarjonnassaan värillisiin kuviin. Kuten kaikkea uutta kohtaan, torjunta oli sitkeä ja kova, sillä lisää osaamista tarvittiin todella paljon, ennen toivottua laatua, ja sen puutteen syyllisiä etsittiin joka  tekovaiheesta.   Useimmin kuultu vanhakantaisten mestarien selitys taisi olla se, että eihän värillä voi saada aikaan kyllin ”taiteellista ” vaikutelmaa, ja että valaisutaitoa  ei värillä kuvaava voikaan edes oppia, väri kun on liian helppo!  Me, nyt  muutama muukin vaihe eläneenä tiedämme jo, että  saman oloisia väitteitä  esitettiin varsin laajasti digin ja photoshopin valloittaessa pimiön toisensa jälkeen. Kuvan kestävyydestä puhumattakaan.

-       Kuten kaikki tiedämme, Suomen kokoiseen maahan mahtuu alallemme vain yksi taiteellinen suuntaus  kerrallaan.  Valokuvataiteen puolella seuraava salonki- ja apurahakelpoinen suuntaus olikin sitten yhteiskunnasta mahdollisimman syrjäytetyt. Juopot, syrjäseudun köyhät, joka tavalla poikkeavat……    Ja ehdottomasti mustavalkoisena ja rakeisena.  Saman asian  valokuvataiteen jatkumo liittyi sitten itse aiheen ”sisällön” tulemiseen ehdottomasti kaikkea toteutustaitoa tärkeämmäksi.  Taiteellista arvostusta oli tarpeetonta edes yrittää, ellei aiheenvalinta ollut solidaarisuuteen ja työväenluokan ihannointiin lähes poikkeuksetta itäisestä perspektiivistä mukana. Jokainen kaupallisiin tarkoituksiin sekä suunniteltu että valmistettu kuva oli automaattisesti  ulkona valokuvataiteen kentältä. Pysyvästi. Lehtikuvitustarkoituksiin tehdyt  kuvat sinnittelivät  vielä toisinaan mukana, kuten tapahtuu edelleenkin.

-       Tässä vaiheessa  minä katsoin  oman osuuteni  yhteiskunnan ylläpitämän koulutusjärjestelmän  ketjussa  tarpeettomaksi ja  valitsin oman työni viitekehykseksi funtionaalisen , tilatun, tavoitteeltaan etukäteen määritellyn kuvan,  jolla  ammattivalokuvaaja tietää jo ennen sen valmistamista ansaitsevansa elantonsa.  Ja jonka tekniset vaatimukset tulee aina sovittaa muuhunkin massajulkaisutekniikkaan kuin yksin kappalein seinälle ripustettavaksi.  Kaikkine rajoituksineen ja valokuvataidollisine  valmistusedellytyksineen. Ja tinkimättömän työn senkin mahdollistamiseksi.

-       Suomen valokuvataiteessa  kehitys jatkoi kulkuaan ja valtavirraksi muodostui seuraavaksi  jo  80 luvulle tullessa sellainen ns. ”oman navan tutkimisen” aikakausi, jota kahdessa edellisessä valtavirrassa olisi pidetty järkyttävänä pyhäinhäväistyksenä. Mielenkiintoista todeta miten nopeasti muuttui mainen kunnia ja arvostukset tällaisella  nuorella taiteen muotoutumattomalla kentällä. Näin pienessä ja suljetussa piirissä kuin maassamme on, jokainen vahva karismaattinen ulkomaan guru täällä vieraillessaan pystyy nopeasti saamaan tiiviin ja keskenään samanmielisen jengin opetuslapsia joiden vaikutus omiin opetuslapsiinsa on myös välitön. Ja liian usein myös kritiikitön.  Ja laimenee joka siirtymässä, kunnes katoaa kokonaan……

-       Onneksi on todettava, että nämä ”lähettiläät”  muualta ovat olleet pääosin hyvin valittuja ja jättäneet runsaasti myös positiivisia vaikutteita maamme  äärimmäisen lyhyeen valokuvataiteelliseen historiaan.  Mielestäni se olisi ollut pelkästään eduksi suomalaisen  valokuvakulttuurin  ja – taiteen monimuotoisuudelle, ellei resurssit olisi samaan aikaan käytetty vain siihen, ammatillista perusosaamista  minun mielestäni  huomattavasti laiminlyöden. Jonka tulokset ovat jokaisen kunnollisen valokuvaajan perusammattitaidon omaavan ja sitä kautta sen arvioimiseen kykenevän, nähtävissä.

-       Tällä en väitä mitään siitä, missä kunnossa varsinaisen ammattikentän osaaminen on tänään, mutta siitä olen enemmän kuin varma, että se olisi aivan merkittävästi paremmassa, jos yhteiskunnan panostus siihen olisi ollut tasa-arvoisempi kuin nyt on ollut tilanne.  Siihen panostukseen suhteuttaen, meillä veronmaksajilla on oikeus ja syytäkin vaatia suomalaiselta nykyvalokuvaustaiteelta näkyviä ja arvostettuja tuloksia.

Huomasin taas, että niihin valokuvauksellisiin laatukriteereihin, joita minun mielestäni  on syytä edellyttää kaikilta, suuntautumisalasta riippumatta,  todelliseen laatuun pyrkiviltä,  en vieläkään päässyt. En hautaa asiaa, vaan jatkan kunnes olen sanomiseni tähän saanut kirjoitettua. Tapahtuuko se osassa 83 vai jo aikaisemmin, en tiedä.

MJK