Minulla on klassinen kitara.....

Ostin sen yli puoli vuosisataa sitten. Sen valitsi soitto-  ja kitaroiden rakennustaitoinen ystäväni useista käsintehdyistä ehdokkaista. Hinta ylitti sen hetkisen kuukausipalkkani. Ostin sen yksilön siksi, että ystäväni sai minut vakuttuneeksi, että huonoilla välineillä on mahdotonta oppia hyväksi millään alalla. Myöhemmin opin, että hyväkään väline, ilman intohimoista aikapanostusta sen hallitsemiseen, ei ole edes alku minkään asian syvälliseen osaamiseen. Soittajaa minusta ei siksi tullut. Mitä nyt musiikin perusteet tuli hahmotettua.

50  seuraavaa vuotta ajankäyttöni painottui aivan muuhun.  Kitara pysyi matkassa, nyt jo paljon kolhuja saaneena, kuten isäntänsäkin, sen harhakäsitykseni turvin, että oletin eläkeiällä olevan toisenlainen ajankäyttösuhde. Joka ei  osoittautunut sekään todeksi.

Mennyt  vuosi 2016 oli yksi taipaleeni väsyttävimmistä. Kumpa jonain aamuna olisin herännyt ilman kipua ja todennut itseni kuolleeksi, tuli toiveena mieleeni useammin kuin kerran.  Huhtikuusta lähtien kaikki voimani  kuluivat päivittäisten pakollisten ja/tai merkityksellisten psykofyysisten suorittamisten läpäisemiseen.  Niin oma kirjoittaminen kuin kuvaaminenkin ja  myös lukeminen on jäänyt voimien puuttuessa minimiin.  

Joulun aika mahdollisti minulle leporauhaa usean tiedon päivittämiseen ja pohdintaan.  Rakastan edelleen kirjaimia, ääniä ja kuvia. Erityisesti, kun ne ovat oikeassa järjestyksessä.  Aikaresurssiani lisäsi myös, että kahden vuoden täysiaikainen aktiivinen päivystys ammattikuvaajien tavoitteellisessa valaisupajaprojektissa päättyi. Tuloksiltaan hyvin hedelmällisenä, jos sitä arvioidaan vain ulkopuolisten antamina ammatillismuodollisina tunnustuksina, palkintoina ja arvoniminä.  Ryhmälleni ennen näkemätön saalis erilaisia kansainvälisiä menestyksiä ammattilaisten kisoissa. Siis suhteessa maamme kokoon ja osallistujien määrään.  Mutta.

Kolme viimeisintä viikkoa läppäri sylissä ja radio/tv  auki on antanut minulle riittävän päivityksen suomalaisesta kuva- ja viihdeäänimaailmasta. Esimerkkinä vuodenvaihteen juhlan taltiointi TV 1:ssä Kansalaistorilta. Suomalaisen kulttuurin koko laaja kuva. Sektorista riippumatta. Siis myös politiikka, koulutus, liike-elämä ja urheilu mukaan lukien. Tähän on ilmisesti nyt tultu, tahdoimme tai emme.

Tapahtuman ennakkomainonta oli täynnä katteettomia ylisanoja. Ohjelman leijonanosa oli vierailla kielillä maamme 100 vuoden itsenäisyyden kunniaksi ja siitäkin suurin osa musiikin nimellä myytyyn meluun hukuttaen. Osa  mainosten lupaamista ”maan nykyisistä huippuartisteista” oli never heard tai olipa kerran valikoimasta. Musiikin ajallinen valtaosa meloditonta tasarytmistä hakkaamista, josta siitäkin jäi tajuntaan vain monotoonisuus, jos sulki silmänsä visuaalisen saasteen sadoilta värivaloilta ja savugeneraattoreilta.  Ilman niitä valtaosa muusta sisällöstä olisikin kadonnut omaan olemattomuuteensa. Jota  ne kyllä sitten tavallaan korostivat. Pääministerin tervehdys herätti enemmän myötähäpeää, kuin rohkaisua.

Koko tapahtuma oli todella selkeä pelkistys maamme tämän päivän arvoista ja työskentelylaadusta. Surullisinta minusta oli se, että juuri tällainen sekameteli ilmeisesti tarvitaan tarjolle 60 000 katselijan vetämiseksi paikalle ja yli miljoona ruutujen ääreen. Hyvin ristiriitaisin tuntein koin myös muusta sisällöstä täysin poikkeavan, tekstityksen mukaan kansansävelmän, Kalliolle kukkulalle.  Syytä Chydeniuksen syrjäyttämiseen sen säveltämisisyydestä en oleta muuksi kuin nykyohjelmien laaduttomuudeksi. Josta muuten Baltic Heroes on laivaharrastajalle äärimmäinen esimerkki. Ainoa näkemäni jakso siitä riitti minulle hyvin. Äänestämällä itse on kuitenkin mahdoton nykymenoon vaikuttaa.

Koska  pari nyt päättynyttä vuotta olen ollut täysipäiväisesti ammattivalokuvaajien yhden pienen ryhmän taitokentän silmänä ja korvana, minua kiinnosti nyt erityisesti muualla  maamme kuvaajakentällä tapahtuneet muutokset. Siksi surffailin monilla hakusanoilla kotimaisen kaupallisen valokuvan moniarvoisessa maailmassa. Katselin ajatuksella alamme yhteisöjen ja yli parinsadan kaupallisen kuvantekijän nettisivut. On varmasti monia tapoja pahoittaa mielensä, mutta se on minulle yksi varmimmista. Luonnollisesti en kaipaa lisää negatiivisia kokemuksia, mutta mahdollisen muutoksen toimenpiteiden on lähdettävä realistisen todellisuuden hahmottamisesta.  Alan ”uskonpuhdistukseen” en pysty enkä halua, mutta  selkeä tarve siihen mielestäni olisi.  Enkä tarkoita sillä pelkkää vanhaan palaamista.

Meno erityisesti järjestäytymättömällä kuvaajakentällä muistuttaa nyt  jo täysin edellämainitun juhlan kaavaa. Paljon melua tyhjästä ja käsittämätöntä huonosti tehtyä visuaalista koristelua sisäisen tyhjyyden sekä ammatillisen laaduttomuuden peittämiseen. ”Huippuammattilaisiksi” itsensä sivuillaan luokitelleen enemmistön  kaupallinen verbaali-ilmaisu on entistä enemmän kääntäen verrannollista heidän osaamiseensa.  Poliitikkojen nykyiseen tapaan, suoranaiset valheelliset lupaukset ja katteettomat takuut  täyttävät sekä yksittäisten kuvaajien sivut että, ikävä kyllä, myös joidenkin heitä edustavien yhteisöjen tiedotustoiminnan.  Vai mitä olisi ajateltava esimerkiksi  sellaisesta  hyvin tuoreen suomalaisen valokuvaajayhteisön otsikkotason väittämästä , että heidän kauttaan on jo kulkenut valokuvaajille noin 8 miljoonan euron tarjouspyynnöt.  Ja jolla yhteisöllä on lähes 4000 tyytyväistä asiakasta Suomessa.  Hieman kiinnostaisi, miten tuo luku on todennettavissa yhden yksilön tarkkuudella, kuten heidän sivuillaan ilmoitetaan. Kun sama yhteisö tarjoaa pienen Eteläsuomen paikkakunnan paikallista muotokuvaajaa etsivälle 119  muotokuvaukseen ”erikoistunutta” tarjouspyynnön kohdetta, joista kaukaisimmat asuvat Lapin perukoilla.  Eikä yksikään heistä ole kyseisellä paikkakunnalla yritystään hoitava kokenut muotokuvaaja.

Nettihuijauksia ei teekään siis vain ulkomaalaiset  hakkerit. Siinäkin olemme omavaraisia.  Siinä emme ole, että kunnollista kuvaustyötä olisi tarjolla kaikille siitä maksamaan pystyville kohtuullisella etäisyydellä heidän kodistaan tai toimipisteestään.  Vaikka netin mukaan edellä mainitun yhteisön paikkakuntakohtaisten kuvaajien listassa esiintyi samoja valokuvaajia jokaisella listassa olevilla  kymmenillä paikkakunnilla Helsingistä Ouluun ja kaikkialla sillä välillä.  Kuten myös jokaisen listassa mainitun  kuvaussektorin suvereenisti hallitsevia mestareitakin.  Outoa minusta vain on se, ettei näitä ”huippulahjakkuuksia” juurikaan löydy  alamme järjestäytyneistä kansallisista eikä kansainvälisistä ammatillisista järjestöistä, eikä todella useita heistä y-tunnuksien luetteloistakaan.  Verotiedoista puhumattakaan.  Jopa koulutusta kuva-ammattilaisille on tarjolla saman luotettavuustason yrittäjiltä.

Puhevapauden nimissä saa täällä rangaistuksetta väittää omasta osaamisestaan mitä sielu sietää, ja valokuvaajat ovat edelleen niin uusi ammattikunta, että siihen ei ole ehtinyt muodostua työn laatua arvioimaan pystyvää ostajakuntaa. Erityisesti nykytilanteessa, jossa muutaman satasen sijoituksella on ostettavissa välineistö, jolla asiaa tuntematonta asiakasta voi johtaa harhaan. Saman tasoinen kitaransoittaja kuolisi keikkojen puuttuessa nälkään, väittäisi hän soittotaidostaan mitä tahansa. Eikä hän saisi yhteiskunnaltamme minkään tason katteetonta  ammattitutkintotodistustakaan.

Tästä tulemmekin takaisin otsikon aiheeseen.  Musiikin nykyiseen myyntisekameteliin on ehtinyt vuosistojen kuluessa muodostua normisto, jolla soittamisen osaaminen on sekä arvioitavissa, että tarvittaessa mitattavissakin. Teknisin välinein voidaan sävelpuhtaus, soittimen vireessä olo ja esiintyjän nuottien seuraaminen osoittaa jopa mittarein oikeaksi tai vääräksi.  Sävelmän kauneuteen, soittajan ilmisutapaan ja eläytymiseen tai sen osumiseen kuulijansa  yksilöllisiin toiveisiin  sekään ei luonnollisesti anna  tuomiota.  Mutta antaa kuitenkin kohtuullisen luotettavan kivijalan ammattitaitoa ja ammattimuusikon työn kaupallista ostokompetenssia arvioitaessa.

Valokuvaajakentältä ja parilta muultakin kuvatuotannon alueelta tämä perustava kriteeristö puuttuu vielä kokonaan.  Kuvaajien nettisivustoilta pääteltynä.  Minusta  selitykseksi ei riitä, että kysymys olisi niin paljon monimutkaisemmasta ilmaisumuodosta kuin musiikki.  Senkin rajattomassa genremäärässä on kuitenkin se yhteinen nuottien kivijalka, jota saa seurata, jos osaa, tai rikkoa ihan kykyjensä ja tarpeensa mukaisesti.  Mutta se ei siitä mihinkään horju. Eikä sitä osaamattomalle ole pitkää ammatti-ikää ennustettavissa.  Kaupallisesta  toimeentulosta puhumattakaan.

Valokuva-alaa nyt kouluttajakin tasan 50  vuotta tarponeena, olen myös nähnyt kymmenien ”kuvaajagurujen” pelkkien genrepohjaisten  osaamistähdenlentojen  syntymisen, uhon ja tuhon. Mutta en ainoankaan  kunnolla rakennetun valoammattitaidon puurtajan.  Kenties heidän juorupalstanäkyvyytensä on ollut tähtikuvaajia rajoitetumpaa, mutta sopeutumiskykynsä ajan ja työskentelytapojen muutoksiin ja liiketoimintansa kehittämisvarmuuteen koko ammattiuransa mittainen. N. 30-40 vuotta nykyisillä eläke-ehdoillamme.  Siksi minua kauhistuttaa se valokuvallinen sekametelikuvasaastekauppa, jota järkyttävillä valheellisilla ylisanoilla siellä kaupataan. Hyvien kuvien esittämisen sijaan.

Valokuvassa, kuten musiikissakin, on tilaa kyllä varmasti kaikenlaisille genreille ja henkilökohtaisille muista poikkeaville valonäkemyksille, vaikka ne perustuisivat samaan klassiseen valon tekniikan ja luonteen osaamiseen ja ymmärrykseen. Ei siihen silloinkaan sisälly minkään valaisutyylin tai viimeistelytavan noudattamisen henkilökohtaista velvoitetta.  Se antaisi kuitenkin jonkinmoisen suojan nykyistä, mitään osaamattomien, diletanttien ryntäystä vastaan.  Jonka mahdollistaa nykyinen kamerateknologia.  Sen suunnitteluperusteena kun on nimenomaan, että automaattiasennolla syntyy toisinnettavissa oleva kuva, ilman että kuvaajalla on minkäänlaista käsitysta valojen laadusta, tehoista, kontrasteita, luonteesta, kerronnasta…. kuvasommittelusta puhumattakaan.  Ja jokseenkin missä kuviteltavissa olevassa olosuhteessa tahansa.

Tuloksena on siis nykytilanne, kuvia otetaan ja levitetään, myös maksusta ja tilattuina,  enemmän kuin koskaan ennen, mutta  niiden visuaalinen likaisuus pilaa laaja-alaisesti kaikkien käsityksen arvokkaasta, kauniista ja hyvästä.  Sen, mitä kuvataiteeksi  on totuttu mieltämään. Viimeistelyn tälle tuholle antaa sitten eduskunnan kyselytunnin tasoinen verbaalinen asioiden sotkeminen. Joka ylittää moninkerroin sen kliseevertauksen mustan myymisestä valkoisena.

Lainatakseni jälleen kulunutta lausetta ”minulla on unelma”, haluaisin vielä eläessäni kokea myös sen näyn, jossa synnytettäisiin yhtä puhtaita kuvia kuin oikea kitaravirtuoosi pystyy synnyttämään kauniista melodisesta sävellyksestä yksinkin.  Kuvia vaikkapa kitarasta.  Ja vaikkapa mustavalkoisinakin.  Sellaisia joiden kerronta perustuu puhtaasti valon ja varjon esteettiseen ja kertovaan hallintaan ja niiden synnyttämään valööritaiteeseen soittimen jaloilla muodoilla, pinnoilla ja kiilloilla.  Yksikertaisia valollisia kuvia hienosta ihmiskäden ja taiteen perinteen synnyttämästä  mestariteoksesta ilman kyseisen instrumentin sijottamista esimerkiksi avaruuteen tai rannan  tyrskyille, ilman sen päällystämistä serpentiineillä ja glitterillä, ilman sen pukemista vaikka  viuluksi ja ilman sen tappamista kymmenestä suunnasta paahtavilla värivaloilla savun seasta tai sen puukylkeen digitaalisesti lisätyistä raunioista.  Haluaisin ihailla yksinkertaista visuaalista todellisuutta, joka  minulle ylittää moninkertaisesti liian moniin tämän päivän kuviin pesiytyneen valottoman ja taidottoman roskaläjäkokoelman.

Ihminen ilman unelmaa on kuollut. Minä en siis vielä ole.

MJK