Koulutuksen etiikasta
Tasan 50 vuotta on jo takanani ammatillisen koulutuksen
etiikan ja metodiikan kokopäiväistä ja usein –öistäkin ihmettelyä. Tällä
hetkellä etsin terveydellisistä syistä mieleeni rauhaa ja ahdistusvapaata tasoa harjoittelemalla keinoja tyhjentää sieltä lopullisesti keskeneräisiä
negatiivissisältöisiä ajatuksia ja tunteita. Tällä kertaa en siis pohdiskele
niinkään tilastonumeroiden takana
olevia faktoja, vaan niihin edelleen liittyviä ahdistavia mietteitäni.
Päästääkseni niistä lopullisesti. Sitä,
onko tämä oikea keino, en tiedä
vielä.
Opiskelijoiden omaa aikasatsausta
ei arvosteta riittävästi.
Ensimmäinen törmäykseni erääseen ammatillisen koulutuksen
sisällä edelleenkin vallitsevaan törkeään ristiriitaan liittyi siis jo 50
vuotta siihen, että
ammattivisualistiksi opiskellessani tein luonnollisesti ammatissa myös täydet työpäivät
opintojeni rahoittamiseksi, kuten useimmat kurssikaverinikin. Meille siis
jokainen lukujärjestyksen tunti oli arvokas ja kalliilla hankittu ainutlaatuinen
etuoikeus. Onneksi vain omasta selkänahasta revityllä ajalla.
Siksi sekä kouluttajan, että oppilaitoksen tehokas
täysiaikainen käyttö todelliseen oppimis/ opetustilanteeseen oli vähintä, mitä
meillä ja nykyoppilaillakin on sekä oikeus, että velvollisuuskin odottaa ja
myös vaatia. Joten useimpien
oppilaitosten edelleenkin vallitseva metodi, totuttaa ja ohjata oppilaat enintään
lukujärjestysminuuttiaikataulun työskentelymäärään ja siitäkin erityisesti vain
kahvi- ja ruokatuntien sekunnilleen alkamiseen sekä opintojen päivittäiseen päättymiseen minuutin tarkkuudella,
mieluummin etuaikaisesti, on minusta eettisesti pahinta, mihin ammattiin valmistautuvat voidaan koulutuksessaan
totuttaa. Sillä työskentelytahdilla kun työelämässä
palkansaajana toimiessa ei ole pienintäkään vastakaikua, yrittäjänä
toimimisesta puhumattakaan. Lisäksi työelämässä on nykyään täysin päinvastainen
suuntaus juuri halutuimpien toimenkuvien
kohdalla. Niiden, joissa palkan peruste ei ole työpaikan osoitteessa
vietetty aika, vaan mitattavissa
ja laskutettavissa oleva asiakkaan arvostama suoritus.
Seurasin siis tätä tilannetta työelämässä jo
olevana monimuoto-opiskelijana,
8 eri tutkintoni opinnoissa
koulutuksen kohteena neljällä eri vuosikymmenellä. Minun havaintoni, oppilaan
roolista tarkkaillen, eivät löytäneet tähän tuotannolliseen ja henkiseen
tehottomuuteeen ohjaavaan organisointimetodiin yhtään poikkeusta, eikä
nykyopiskelijoilta kuultuna ja itse eri laitosten vierailijana saman ajanjakson
ja sen jälkeenkin huomioituna,
niitä ei vieläkään ole juuri tavattu. Työelämässähän tätä työpaikalla käytettyjen minuuttien tarkkaa
laskemista- ja laskutustahan esiintyy vain aloilla, jotka johtavat vain irtisanomis- ja työttömyystilastoja. Mutta niilläkin
tilastollisestihan ne työvelvoitteet
hoidetaan siis sataprosenttisesti niihin tilastoituna aikana. Ja ihmetellään,
miksi se ei riitä. Oikein työmarkkinajärjestöjen tuella. Samalla, kun joka mediassa siunaillaan
nuorten syrjäytymislukumäärien tilastoja. Eihän tuo malli muuhun voi
johtaakaan. Ja lisäksi kansalaispalkan vaatimuksiin, siihen että jo olemassa
oleminenkin on tuottavaa työtä tekevien muillekin maksettava.
Suurin toiveeni olisikin, että joku asioista päättävä
viranomainen oivaltaisi lopulta
korjata koko ammatillisen koulutuksen perusmetodiikkaa työelämä/ tuloslähtöisemmäksi
edes tältä osin. Mukaan lukien
myös opettajakoulutuksen sen kaikilla tasoilla.
Tutkinnot läpäistään
työelämäkelvottomilla suorituksilla.
Toinen keskeinen
tilastoharha, jonka kertymiseen totutetaan useimmissa ammatillisen
koulutuksen laitoksissa, on työelämäään täysin kelpaamattomien suoritusten
palkitseminen tenttien / näyttöjen
läpäisyllä ja tutkintotodistuksilla. Siis todellisena maan tapana.
Maassamme kun
myös nykyisten tulosten arvioijatkin ovat aivan liian usein jo tuon pullamössökoulutuksen tuotteita
ja siksi useimmiten ilman työelämän karaisua. Ja jotka eivät varsinaiseen alansa vaativimpaan työhön
itse kykenisikään. Kierre jatkuu
siis raamatun sanoin kolmanteen ja neljänteen polveen. Eli maamme ammattikunnat täyttyvät
kyvyttömistä ja työttömistä
muodollisesti pätevistä. Tilastot
kertovat suuresta koulutuksen määrästä, mutta laadun mittaamiselle ei ole muuta
asteikkoa kuin työttömyystilastot.
Joita niitäkin siivotaan lisäkoulutuksella. Yhtä avuttomalla ja myös tarpeettomalla. Tehtäisiin kerralla
kunnolla ja järkevässä suhteessa todelliseen tarpeeseen. En väheksy mitenkään
muuttuvien olosuhteiden osuutta asiassa, mutta ne opintoihin tärkeimpinä sisällytettävät asiat, jotka ovat
aivan keskeisimmät joka ammatissa, ovatkin juuri eniten retuperällä. Siis havaintojeni ja kokemukseni mukaan.
Oikeat ammatilliset taitajat kun eivät työttömyyttä tunne. Millään alalla.
Ammatillisen opettajakoulutuksen/opetuksen
tasottomuuteen ei puututa.
Opiskellessani viime vuosituhannen loppuvuosina myös muodollisesti päteväksi opettajaksi ja
ammattikasvatuspainotteisen aikuiskoulutuksen tutkintoa yliopistotasolla, minun
oli mahdoton ymmärtää siinäkin vallitsevaa ja mielestäni jo työelämän suhteen täysin
vanhentunutta ihmiskuvaa ja akateemisen oppineisuuden sitä muotosidonnaisuutta,
jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa tämän päivän työelämään ja lisäksi täysin
negatiivinen vaikutus aikuisen opintosaavutuksiin.
Paitsi niihin kaikista hyödyttömimpiin todellisessa
arkityökäytössä.
Minä koin ja koen edelleen virallisen ammatillisen koulutuksen käytännön
etiikan olevan täysin käänteinen sen
tavoitteisiin nähden. Sen
sovellukset tosielämässä, kun eivat valmenna oppimaan tekemästään ja
kyseenalaistamaan täysin toisen aikakauden ja olosuhteiden tuottamia malleja, vaan siellä
palkitaan aikaisempien ratkaisujen
ja mielipiteiden kopiointia sekä
kirjatietoa viisauksista, joilla ei ole enää kiinnekohtaa tai edes
merkitystä tänään ja erityisesti tulevaisuudessa. Siis kuten uutta
ammattiajokorttia varten pitäisi jatkossakin osoittaa taitonsa hevosen
kengityksessä ja luetella
käänteisessä aakkosjärjestyksessä ravihevosten askeltyypit.
Tavallaan kaikkia tutkinto-opintojani on kuitenkin kiittäminen siitä, että irroitin perustamani oppilaitoksen
hallinnollisesti ja
taloudellisesti kokonaan yhteiskunnan holhouksesta, jolloin saatoimme toteuttaa
vapaammin opetuksessamme niitä
koulutusperiaatteita ja tapoja,
joilla tiesimme saavuttavamme
mielestämme ammatillisesti
parhaat tulokset. Se, että saavutimme niillä kiistattomasti
ylivertaisen laatutason kaikissa kolmessa meillä suoritettavissa olevassa
yhteiskunnan tutkinnossa, aiheutti niin pahaa verta vastaavia tutkintoja antavissa muodollisemmissa ja poliittistaustaisissa
organisaatiossa, että olin jopa opetusministerin määräyksestä nuhdeltavana OPH:ssa liian suuresta laatuerosta tutkintovaatimustemme läpäisy- ja arvioijatasossa. Siis verrattuna monikymmenkertaisin taloudellisin resurssein toimiviin,
mutta väärillä periaatteilla. Mielestäni keskeinen ero olikin
virallisen ammatillisen koulutusmaailman ihmiskuvan ja oppilasainekseen
syventymisen ero meillä sovellettuun. Eli työelämätasoiset tutkintovaatimukset eivät vieläkään
mahdu viralliseen ammatilliseen koulutukseen.
Mukavan
opettajan/oppilaitoksen synrooma.
Karmein esimerkki tästä on hiljattain näkemäni erään
ammattitutkintoja antavan oppilaitoksen
hakuilmoituksen otsikko ”Meillä saat olla sellainen kuin haluat”. Voiko olla varmenpaa tapaa osoittaa
koulutuksen suuntautuvan työelämäkelvottomaan laatuun ja sellaisiin asenteisiin, joilla tuleva työttömyys on
pomminvarma tulos. Kuten on tällaisten laitosten jäljiltä todellisuuskin. Siitä huolimatta, että
niissä opiskelu maksaa tyypillisesti 3000 -5000 euroa/lukuvuosi opiskelijan
maksamana. Sen lisäksi että heillä on saman ajan työelämän palkka ansaitsematta. Ja jatkossakin sama puute. Mielestäni täysin moraalitonta
riistoa ja ammatilliseen epäonnistumiseen suuntaavaa. Mutta yhteiskunnan
luvalla ja siunaamana. Sekä
virallisella A4 todistuksella ja
OPH:n leimalla tämän huijauksen tekijöiden vastuun ulkopuolella.
Tämän takana on useiden laitosten rahanhimon lisäksi tuo
väliotsikossa mainitsemani syndrooma.
Johin liittyy se, että yhteiskunnan tuki on sidottu määrättyinä
laskentapäivinä niissä kirjoilla olevien päälukuun, jolloin kaikin keinoin
pyritään pitämään oppilaiden lukumäärä korkeana, mielestäni usein hyvin epäeettisillä
keinoilla. Sellaiseen opetukseen,
jossa mikä vain tuotos ja käytös
on ”ihan kiva, jatka tästä” kun ei tarvita minkään tasoisia opetuksen toteuttajia
saati oppilaan ponnistuksia, eikä se sisällä mitään vastuuta opiskelijoiden jatkourasta. Vastuulliseen opetukseen kun olisi tarvittu sekä
opettajakunnan ammatillinen raskas työelämän osaaminen, että rohkeus osoittaa
oppijoiden työskentelyn puutteet ja sen jälkeistä aikaa sekä
kärsivällisyyttä osallistua myös tinkimättä
korjaaviin ponnisteluihin. Siitä huolimatta, että siinä vaiheessa opiskelija ei
voi vielä hahmottaa näiden epämiellyttävien työskentelyvaiheiden myöhempää siunausta. On niin paljon mukavampaa opettajan olla ”kiva jätkä”
ja uskoa täysin katteettomasti
vain positiiviseen selliaseen ylimalkaiseen motivointiin, joka tuottaa
mitään vain leikkikoulutasolla Ja selittää lopullinen ammatillinen tuloksettomuus
suorittajan heikkoudeksi. ”Hän ei halunnut kehittyä”. Eli sai olla sellainen
kuin halusi.
Olen aivan liian usein kuullut ammatillisessa aikuiskoulutuksessani
soveltamiani virheitä poistavia ohjauskäytäntöjä väitettavän opetuksellisesti
epäeettisiksi ja koulutettavien
oppimotivaatiota heikentäviksi, mutta, nyt jo yli 40 vuoden aktiivisen
seurannan perusteella, ja satojen opiskelijoiden vuosikymmenten
palautteen varmentamana juuri
niissä kannettiin vastuu oppilaan oikeudesta saada jatkoelämänsä jokaiseen
päivään ja niiden valintoihin vaikuttavaa todellista käyttötietoa. Täysin päinvastoin kuin tämän
hetken useimmissa ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisesti aloilla, joiden
tutkintotulokset eivät ole kylmillä numeroilla arvioitavissa, vaan perustuvat
työn arvioijien makuun ja käsityksiin. Jollloin ”muodissa
oleva” ja ”fiilis” riittää
minkä tahansa koiranoksennuksen läpäisykriteeriksi.
Olen vakuuttunut siitä, että riittävillä ponnisteluilla ja asiaan syventymisellä jokaiselle alalle, myös ns. luoville,
olisi kehitettävissä sellaiset riittävästi
mitattavissa ja punnittavissa olevat tutkintovaatimukset, joihin sekä
opiskelija että työelämä voisi luottaa. Silloin tutkintopaperi takaisi vain määrätyn
osaamis/ymmärrystason ja sen yhteisen kivijalan päälle jokainen ammattilainen
voisi rakentaa sellaisen ”luovan” julkisivun mihin kykenisi, ja siitä kertyisi
kunkin haluttavuus eri tehtäviin.
Tämä nykyinen sanoin kuvaamaton laatukirjavuus kaikilla ammatillisen koulutuksen
tutkintotasoilla kun aiheuttaa
valtavat riskit jokaiseen työelämän rekrytointitilanteeseen ja jokaiseen
asiakkaalle elintärkeään ammatilliseen maksulliseen toimeksiantoon. Puhumattakaaan siitä aiheutuvasta
hukkatyöstä joka syö koko työelämämme sekä kilpailukykyä, että siellä
toimimisen mielekkyyttä.
Toivonpa todella että sekin sukupolvi vielä joskus
kehittyisi, joka sellaisen kunnon ammatillisen
koulutusuudistuksen ymmärtäisi toteuttaa. Jos se olisi Suomessa,
koulutusjärjestelmämme korjaisi aikanaan myös käytännössä sen katteettoman
mukalaadun jota se nykyäänkin perusteettomasti kansainvälisesti huipputasoisena mainostaa .
MJK