Aluksia ja alzheimerintorjuntaa

Tapaninpäivä, tasan kaksi vuotta sydäninfarktista ja puoli vuotta edellisestä  kirjallisesta mietepohdinnasta. Paljon on taas tapahtunut ja sellaisella tahdilla, ettei edes kirjoitussessioon ole ollut mahdollisuutta. Halua on ollut kyllä lähes päivittäin, mutta motoriikkani silti rajoitettuna vielä kiireisempään.  Nämä joulunpyhät  toivat taas sopivan pysähtymismahdollisuuden.

Kolmannen elämän uusi perusrytmi.  Harjoittelua on riittänyt nykyfysiikkaani vastaavan suoritusvauhdin oppimiseen. Ilmeisesti vanhemmiten oppiminen hidastuu kiihtyvästi, koska jopa viikottainkin huomaan toimivani itselleni ylinopeudella.  Kuitenkin tulee olla enemmän kuin kiitollinen siitä, että tarpeellista tekemistä on riittänyt edelleen enemmän kuin siihen käytössä olevaa aikaa. 

Olen usein ajatellut kuinka musertavaa ihmiselle täytyy olla tilanne jossa huomaa olevansa kaikille tarpeeton.  Onneksi sellaista tilaa kohdalleni en ole edes osannut ajatella. Liekö sitten lapsuuden vammoja tämä intohimo kaikenlaisiin uusiin ja usein taidoilleni ylimitoitettuihinkin suorituksiin. 

Nyt kun löydän sen sopivan rytmin, niin projektit pitävät kyllä tämän kiven pyörimässä pitkään tulevaisuudessakin.  Ainakin tämän kolmannen elämäni ajan.

Loogiset jatkoprojektit  aktiiviseen altzheimerintorjuntaan.  Myytyäni nyt lähes kaikki pienemmät alukset, voin keskittyä enemmän molempien isompien hoitoon ja kehittämiseen. Kesishima katamaraania huollan edelleen  sukukeikoille sopivaksi liikkuvaksi tukikohdaksi ja  luotsialus Munterin kunnostus tähtää sen 100 vuotisjuhlavuoteen 2014.  Molemmat ovat täydet työpäivät vaativia  ja hyvin erityyppisiä aluksia. Toinen huolella  toteutettu, mutta puutteellisiin perustietoihin perustuva  uiva moottorilasikaappi ja toinen taas  Pohjanmeren myrskyihin erinomaisesti suunniteltu  karkeahko aito puinen purjehtiva työmyyrä, mutta jo pitkän työuran kuluttama.  Kumpikin siis erinomaisen haasteellinen kohde sekä käden- taidoille, että hoitoajatuksille. Ne vaativat molemmat myös jatkuvaa loputonta sekä alan tietojen että teoriataustan opiskelua. Tänäänkin kävin kummassakin aluksessa syyshuoltojen loppuja työstämässä. Ja tunsin olevni oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka olikin joulunpyhät. 

Ja pilvetön taivas muutaman tunnin keskipäivällä. Tulevan kesän odotus oli silti selkeästi ja myös lohduttavasti läsnä.

Sydäntalven pakkasprojekti.  Vuosi sitten aloittamani  kirjoittamisen opiskelu etenee nyt  kesätauon jälkeen käytännön projektien tasolla.  Molemmat työn alla olevat teokset etenevät saman  laajahkon peruskartoitukseni tukemina. Totesin sitä tehdessäni  systemaattisen aivotyön  hyödyllisyyden muistisynapsien tuoreistuksen ylläpidossa ja käyttötaidossa.  Aktiivista alzheimerin torjuntaa edustava kirjoitus- ja kuvitussuunnitelmani  käsittää tänään  muutaman neliömetrin  karttapohjan, jolla on nyt noin 800 eriväristä liimalappua systemaattisessa järjestyksessä ja niissä lähes 2000 verbaalista kommenttia ja ehdotusta otsikoiksi ja yksityiskohdiksi.  Valokuvia olen valinnut jatkokäyttöehdokkaiksi vasta  muutama sata,  mutta  yli 10 000 otosta  odottaa vielä laatikoissaan lajitteluaan.  Myös noin 200 kirjekuorta nimineen odottaa ylimääräisten kuvien lähetystä aikanaan niissä esiintyville.  

Käsityötuoreistuksena  jokaisesta jo aloittamani teoksen n. 25 kertoja-aluksesta olen jo tehnyt  niiden manuaalisen kuvituksen ensimmäisen luonnosversion.

Minusta tuntuu vähän kuin Hitchkokista,  kertomus on jo valmiina, se vain täytyy enää kirjoittaa. Ainakin ne osat joita olen mukana tekemässä. Innostuneesti.

Ikääntymisen muita havaintoja. Nyt, kun takana on jo pari vuotta säännöllistä  pillerirulettia ja niin terveydentilan kuin aivotoiminnankin seurantaa, sekä  sairaala-ja laboratoriokäyntejä tiheämmin kuin maitokaupassa, monia ajatuksia on ehtinyt selkeytyä. Tämä luonnon prosessi, jossa lopulliseen lähtöön valmistautumista helpotetaan niin kivuliaalla elämän vaiheella, että se tapahtuma sitten aikanaan tuntuu jo toivotulta ja odotetulta vapautukselta, näyttää minusta yhä tarkoituksenmukaisemmalta.

 Olen saanut koko ajan lisää vahvistusta aikaisemmalle käsitykselleni siitä,  että  kuolema on todellisuudessa vainajalle iso lottovoitto.  Tässä elämän vaiheessa alkavat jo kuolinilmoituksetkin tuntua lukemisen arvoisilta. Silti niinkin usean ystävän ja/tai yhteistyökumppanin vuosittainen lähtö kuin mitä taas on lähimenneisyydessäkin, on jollain tasolla aika hämmentävää. Ja joidenkin heistä poistuminen oman valintansa tuloksena, on aina järkyttävä pysähdys. Tosin haluan ajatella niin, että vain kypsimmät ja vahvimmat pystyvät sellaiseen ratkaisuun ja silloin selkeänä valintana.

Itselleni tuntuu onneksi nyt  sopivan ihan sanatarkasti tällä hetkellä tämä tila, jonka vasta tänä vuonna löysin jonkun minua viisaamman määrittelemänä onneksi, eli se että:

-                               On jotain mitä pitää tai tarvitsee tehdä

-                               On jotain tai joku jota rakastaa

-                               On jotain mitä toivoa tai odottaa

MJK

Taide/taito, välitilinpäätös osa 18.

Juhannuspäivä ja ensimmäinen pieni hengähdystauko hiihtoloman jälkeen. Ja tämäkin johtuu siitä, ettei fyysisiä voimia jatkaa kotitalon räystäiden maalausta tai myytävän katamaraanin kiillotusta myyntikuntoon juuri nyt ole.  Siksi päätin päivittää tämän hetkiset havaintoni ja päätelmäni viimeiseltä  keväältä.  Paljon muutoksia onkin tulossa.

Taide/taito aihepiiri saa nyt jäädä toistaiseksi. Se osoittautui  loputtomaksi suoksi, kuten mikä vaan mittausmenetelmien ulkopuolinen aihepiiri. Mitä enemmän siihen perehtyi, sitä kauemmaksi karkasi sen hallitsemisen taivaanranta. Oma kirjoittamisen opiskeluni toi asiaan paljon pohdittavia ajatuksia ja muita avartavia perspektiivejä. Tällä hetkellä suunnitelmani sen suhteen on, että suhtaudun rauhallisesti ja kärsivällisesti, mutta säännöllisesti edeten kirjoittamisen oppimisen etenemiseen, mutta venekertomusten projektiani jatkan sitkeästi nykyisellä omalla äänelläni.  Nimitänpä sitä sitten kiusallakin sanataiteeksi vaikka –taidon kriteereitä se ei täytäkään. Onpa tällaisena myös osoitus isoisän kokonaishahmosta lapsenlapselleni aikanaan.

Vanha unelma työllistää vielä kerran.  Sitkeyttäkin tulen sekä tarvitsemaan että käyttämään nyt  taas aivan uudella kohteella, mutta huolella aikanaan harjoitellulla kentällä.  Pohdittuani maailman menoa kevään lukuisia venekunnosteluja tehdessäni, päätin kuitenkin vielä kerran palata ikuisen haaveeni, puisen purjelaivan  rakentelun pariin.  Kauan myynnissä ollut lähes satavuotias, mutta rakkaudella ylläpidetty norjalainen luotsialuksen tammirunko päätyi viikko sitten omistukseeni ja jatkokunnostukseeni. Alustava suunnitelmani on, että sen täyttäessä sata vuotta 2014 laiva olisi jo sellaisessa muodossa, että sen juhliin voi tulla muussakin asussa kuin haalareissa. Kuitenkin vanhan karkean työveneen tyyliä säilyttäen.

Uskon siis edelleen, että merkittävän kesken olevan projektin  vaikutus sekä elämisen mielekkyyteen, että pituuteen on avainasia ainakin omaan hengissä pysyvyyteeni.  Tuskin tämäkään minun elinaikanani  kokonaan valmistuu, mutta suo varmasti monia hyviä ja lämpimiä kokemuksia ja tunteita eri etenemisvaiheissaan. Ja ikimuistoisia purjehdusretkiäkin jo varsin pian. Tämä alus, nimeltään Munter ( norjaa: valpas, vilkas, myös eräs seitsemästä kääpiöstä, se positiivisin )  kuljetetaan erikoiskuljetuksena mereltä tänne 5.7. joten sen jälkeen istun koneelle ja kirjoittelen entistä harvemmin, paitsi talvella.

Tätä kauppaa on hierottu parisen kuukautta, joten koko kevät onkin kulunut muiden rakennus- ja huoltohommien ahkeroinnissa pois tieltä.  Myös edelliset veneet kosteri Merili ja purjekatamarani Tuutikki ovat siis nyt myynnissä, paitsi Kesishima, joka pidetään perheen kesämökkinä ainakin purjelaivan valmistumiseen asti.  Ehkä kauemminkin, jos voimia kahden ison aluksen ylläpitoon riittää. 

Tähän ratkaisuun, ponnistella taas vuosia vielä yhden ison rungon kimpussa, päädyin siksi, että siitä on mahdollisuus tehdä perinteisellä tavalla aluksena kaunis vaikkakin tyyliltään työläishenkinen.  Sellaista minulla ei ole ennen ollutkaan, vaan alukseni ovat olleet tavallisesti muodoiltaan hieman omaperäisiä. Tuon harmonisen kauneuden  merkitys ja tarve on selkeästi iän mukana korostunut ja tämä on minulle takuuvarmasti viimeinen tilaisuus olla sitä lisäämässä vesillä. Myös vanha laivahistoria ja vanhat meritavat saavat nyt ihan uutta syvyyttä, kun niitä voi omassa aluksessaan  harrastaa.

Tähän liittyy nyt oikeastaan kaksi unelmaa.  Kun ensimmäiset piirto-ohjelmat tulivat markkinoille lähes 30 vuotta sitten, ensimmäinen niillä itse tekemäni vapaa kuvitusharjoitus oli aivan hämmästyttävän tarkasti  tämän uuden projektini kaltainen. Siis kooltaan, muodoiltaan ja takilaltaan. Se oli osuvasti työnimeltään ” The unrealistic dream”.  Jota kuitenkin nyt saan vielä yhden mahdollisuuden yrittää toteuttaa.  Ja se toinenkin liittyy tähän samaan yhteyteen.  Toivon, että sitten kun voimani eivät enää riitä uuden rakentamiseen, saan istua tämän viimeisen purjelaivani  kajuutan vankan puupöydän äärellä, syysmyrskyn vinkuessa takilassa, öljylampun valossa, tervan tuoksussa ja kirjoitella lisää tuon toisen projektini venetarinoita perheemme historiasta.  Silloin siinä on jo vähän juhlan tuntua.

MJK

Taito/taide, esteistä osa 17.

Taas on kuukausi takana kirjoittamisen opiskelua. Paljon uutta ja jopa myös omaksuttua. Kun on oppinut pitämään silmänsä ja mielensä auki. Ja hämmästellyt virikkeitten käsittämätöntä runsautta. Yötä päivää ja kaikkialla.

Mieleen tulleessa järjestyksessä olen löytänyt ainakin seuraavia selkeytymisiä:

-       Taide/taito on saanut uuden ulottuvuuden.  Jos taide  pudotetaan ”luovuus” jalustaltaan arvovapaaksi ja sekä tekijänsä sosiologiseksi suuntautumiseksi että elämäntavan valinnaksi, voidaan taidon vaatimus ongelmitta haudata.

En tietenkään tarkoita, ettei se olisi edelleen merkittävä etu, mutta ei enää välttämätön ja ilmiön luokitteluun vaikuttava vaatimustaso. Onhan kaikilla muillakin aloilla hyvää ja huonoa osaamista. Rauhan saamiseksi tämän ilmiön suhteen minulle riittää, kun pidän mielessäni,  ettei taide/taito käsitteillä ole mitään velvoitetta olla synonyymejä.  Vaikka ne kestävässä taiteessa useimmiten ovatkin. Mutta vain siinä.  Ja ”päiväperhostaidetta” on ihan kivaa olla myös olemassa. Useita ilahduttamassa. Onhan sanataiteessa maailmanperintötason romaaneja  ja monentasoisia aikakauslehtiäkin. Joita myydään  ja luetaan valtavasti. Kaikentasoisella ”taiteella” on siis johonkin tarpeeseen perustuva paikkansa ja elämisen oikeus sellaisena. Ja jokseenkin sama, millä sanalla sen kukin luokittelee.

 

-       Sanapuolen valpas tarkkailu ja pohdinta on myös selkeyttänyt yhden minua kauan askarruttaneen ilmiön.  Valokuvauksen koulutuksessa tapasin usein opiskelijoita, jotka valittivat kuvaamisen ilon kadonneen heiltä opiskelun alettua.  Nimenomaan vain minun opetusmetodini takia. 

Tässä oman kirjoitusopiskelun alkeiden vaiheessani,  asiaan paneutuminen on tuonut siihen mielestäni  uskottavan selityksen.  Ja tarvittaessa korjauksenkin.

Vaihe, jossa siirrytään vapaasta roiskimis”osaamisesta” kurinalaisempaan  ”puhtaampaan” ilmaisuun, osoittaa tekijälleen aikaisemman osaamisensa puutteet  hyvin kipeästi.  Ja kukapa tahtoisi kokea kipua usein ja vapaaehtoisesti ilman vaikeaa persoonallisuushäiriötä.

-       Valokuvauksen opetuksessa oma virheeni oli siinä, että kaiken sen alan opetukseni lähtötaso-olettama ja myös ilmoitettu aloitustaso oli se, että kanssani opiskelunsa aloittava on jo sekä omasta mielestään että sosiaalis-ekonomiselta tilanteeltaan niin hyvä valokuvaaja, että hän ansaitsee jo toimeentulonsa siinä ammatissa. Ja vain siitä viitekehyksestä ymmärsin toimia.  Eli kouluttajana tehtävä oli vahvistaa hänen jo olemassa olevaan ammattitaitoaan karsimalla siitä pois ne tekniset  ja työskentelymetodiset virhesuoritukset, jotka estävät hänen kehittymisensä huipulle. Ja tämä hyvin rajoitetulla aikaresurssilla.

Siis täysin toinen kuin vasta-alkajan tukeminen edes sille tasolle että kuvia yleensä syntyy. Ja kaikki ovat ihania vain siksi että ne on edes tehty.

Vasta-alkajalle ja/tai väärän oman osaamiskuvansa omaavalle tämä ylempi aloitusmetodi/olosuhde  on varmasti hyvin masentava ja lamauttava vaihe. Samalla kun hän näkee ja kuuleekin ympärillään  rajattomasti korkeamman osaamistason esimerkkejä. Ja tajuaa niiden sen hetkisen saavuttamattomuuden. Josta  selviää vain sinnikkyydellä ja ahkeruudella. Jotka eivät ole kovin yleisiä  ominaisuuksia nykysuomen elintasonuorilla.

-       Kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa  vaiheet ovat selkeästi aivan samat.  Aloittelijalle on kouluttajan löydettävä  se joskus jopa perusteeton ja epärealistinenkin tukimuoto, että tekstiä edes syntyy se määrä, joka on varmasti välttämätöntä tekijälleen sen tason hahmottamiseenkaan, jossa tekstin muotoa on mahdollista auttaa puhdistamaan. Joka liian aikaisessa vaiheessa tehtynä varmasti myös lamauttaa tuotantoa. Mutta on mielestäni täysin välttämätöntä aikanaan. Edes lukijoiden suojelemiseksi.

-       Kuvaan verrattuna selkeä ero kirjoittamisessa on se, että omaa arviointikykyä kasvattavien verrokkitekstien analyyttiseen lukemiseen ja sisäistämiseen  sekä niiden kautta omaan kypsymiseen mennee monituhatkertainen aika ja ajatuskapasiteetti, kuin valokuvaaja-opinnoissa laadukkaampien esimerkkien visuaalisen havaitsemiseen. Ja niiden ohittamiseenkin. Paneutumatta.

Kirjoittamisen opiskelussa tuollainen pikasilmäily-ohittelu ei tuota mitään.

Ei tosin valokuvaajaksi opiskelussakaan, vaikka sitä moni käyttääkin.

-       Viimeisen kuukauden aikana on tuo omia tekstejäni ratkaisevasti parempien lukeminen ja pohdinta aiheuttanut selkeästi juuri edellä kuvatun kaltaista suorituspelkoa uuden tekstin luomisessa. Vaikka aineistoa jopa vuosikymmenten tarinoihin on löytynyt rajattomasti. Nimenomaan juuri sellaisia tekstejä, piirroksia, valokuvia ja muistoja joista haluaisin oman versioni perheeni jälkeläisille tallentaa.  Myös lähestymistapojen mahdollisuuksien erittäin kutsuva valikko kasvaa päivä päivältä.  Rajoitteena on vain ja juuri se, että  ymmärrykseni kulkee vielä niin paljon osaamiseni edellä. Oli kyllä todella terveellistä kohdata tämäkin ilmiö tällä tiellä ja saada kunnon sisäinen oma kokemus, miltä sekin tuntuu. 

Saapa nähdä kuinka tuollaisten esteiden yli löydetään omakin reitti. Alustava ensimmäinen yritykseni siihen on osallistua taas ensi viikon lopulla  tavoitteellisille kirjoittajille tarkoitettuun lyhyeen kurssiin. Lisää työvälineitä keräämään. Ja harjoitteluintoa.

MJK

Taito/taide, ja onnellisuus osa 16.

Saatuani eilen nettiperheeltäni käsittämättömän määrän nimi/synttäripäivän onnentoivotuksia, ajauduin pohtimaan omaa käsitystäni onnesta. Siis tuon otsikon muun teeman viitekehyksestä. Tiedän, että niin kauan kuin ihminen on sanoilla kommunikoinut abstrakteista käsitteistä kuten onni, on moni minua viisaampi siitä määrityksensä kirjannut. Niitä on kirjallisuus täynnä. Joten en tutkinut nyt yhtään lähdettä, edes virikkeeksi, vaan keskityin selkeyttämään edes itselleni tämänhetkistä käsitystäni onnen olemuksesta juuri taidon ja/tai taiteen  osana.

Olen lukenut kuitenkin jostain joskus olettamuksen, että jokainen ihminen etsii onneaan.

Ja muualta, ettei sitä edes voi etsiä vaan se on ihmisen oikeasta toiminnasta syntyvä väistämätön sivutuote.  Jälkimmäinen määre on minulle selkeämpi.  Ja uskon sen olevan myös realistisempi yleisesti elämän kulussa.  Nyt mietin kuitenkin juuri sitä, mikä ja millainen potentiaalinen ero on taitajan ja taiteilijan onnen kokemisessa tai ehkä tavoittelemisessakin.  Oman kokemukseni perusteella painotus on kyllä edellisellä roolilla sillä taiteilijan identiteetistä minulla ei ole juurikaan omaa sisäistä kokemusta. Vain  huolellisesti kuunneltuja asianomaisten kertomuksia.

Jo koulutusvaiheessa tapahtuu mielestäni  olennainen jako.  Taitoon kouluttautuja tietää ja on tavallisesti määritellyt tavoitteensa, hahmottanut reitin sitä kohti keskeisine solmukohtineen, useimmiten myös siihen käytettävissä olevan ajan.  Joten liittyvätköhän ammatilliset onnen kokemukset erilaisten välitavoitteitten ja suoritusten  läpäisytasoon ja taidollisten haasteiden ratkaisukyvyn  todennettavissa olevaan kasvuun?  Yhä vaativampien suoritusten toteuttamiseen rimaa hipomatta?  Siis nimenomaan itse havaittavien? Ulkopuolisten auktoriteettien tai arvioijien tunnustuksen en usko tähän tunteeseen pyrittäessä olevan keskeinen kriteeri, vaikka heiltäkin saatava tieto on varmasti yksi omaa päättelykykyä vahvistava elementti.

Keskeinen taidon antaman tyydytyksen tai onnen kriteerin uskoisin ammatillisessa elämässä olevan tekijänsä osoittaman taidon tarpeen jatkuva kasvu ja siihen liittyvien vaatimustasojen nouseminen yhä ylemmäksi.  Tieto , että on valitsemassaan  ammatissa tarpeellinen, on mielestäni tekijänsä onnen kriteerinä selkeästi vahvempi kuin asiakkaitten tai kollegojen ihailu.  Taitoon ankkuroituneen ammatillisen onnen levinneisyyttä lisännee vielä sekin fakta, että niin monta osaamisen eri taitotasoa myös useimmilla aloilla tarvitaan. Siten oman paikkansa voi löytää osaamisen jokaisella tasolla, jos asiaan osaa oikein suhtautua.  Eikä seuraavan portaan esimerkeistäkään ole koskaan pulaa, jos  sen tavoittelusta onneaan päättää etsiä. Ja  ahkeruudella siinä useimmiten onnistuenkin. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, että tällainen onni on kuin lähes jokaisen saavutettavissa oleva "arkionni".

Vastaavasti taiteen tuottamiseen  koulutettaessa lienee  useilla, erityisesti kuvataiteen, aloilla jokseenkin mahdotonta määritellä osaamisen portaita ja niihin liittyviä todentamisnäyttöjä.  Saatikka eri tasojen läpäisykriteereitä.  Ilman itse prosessista täysin sivullisia kriteereitä ja arvoja.  Lieneekö ammatillinen onni silloin usein itse  teoksen luomisponnisteluvaiheessa tai siinä, että tekijä kokee itsellään olevan kaiken muun ylittävä ilmaisun tarve?  Ja mahdollisuus toteuttaa sitä.  Entä mitä merkitsee ja miten etenee taiteilijan ammatissa sen  oman kehittymisensä  ja työnsä tarpeellisuuden antaman tyydytyksen  havaitseminen?  Onko tinkimätön omaan intuitioonsa luottaminen tarpeeksi vahva kriteeri oman rauhansa etsijälle?

Minusta olisi todella mielenkiintoista ymmärtää, mitä taiteilijan ammatillisen onnen kannalta merkitsee se, jos hän kohtaa sellaisen teoksensa vastaanottajan, johon teos on selkeästi vaikuttanut?  Mitä mahtaa taiteilijalle merkitä  yleisönsä  ilmaisema arvostus?  Erityisesti itse  jo tuntemansa  mahdollisesti onnenoloisen tyydytyksen jatkoksi?   Onko mahdollisesti niin sanottu luomisen tuska ehkä juuri se eufoorinen tila, joka on  taiteilijan ammatissa jopa onneksi tulkittavissa?  Mittarittomassa osaamiskentässä.  Ja ammatikseen sellaisia teoksia  synnyttäessään,  joiden osaamis- ja tyydytystaso  ei ole minkään muun kriteerin varassa kuin taideteoksen aiheuttama mielikuva vastaanottajan  korvien välissä.  Jos se on sieltä palautteena kommunikoitavissakaan. Olisko tällainen onni toteutuessaan sitten jollain tavalla lähes ainutlaatuinen "pyhäonni"?

Joten tällä hetkellä minulle on suuri arvoitus, jonka silti haluaisin ymmärtää, ja täysin ilman vähättelyä tai ironiaa, mistä reaalitodellisuudessa koostuu se kuvataiteellisten teosten, luonnollisesti erityisesti taidevalokuvien tuottajien, ammatillinen tyydytys tai onni, jonka takia siihen suunnataan Suomessakin samanaikaisesti satojen nuorten ammatillinen ja taiteellinen koulutus ja  yli kymmenen yhteiskunnan ylläpitämän  laitoksen resurssit. 

 Jos siis pidetään lähtöolettamuksena sellainen yleinen lähes jokaisen löydettävissä oleva "arkionni" käsite, jonka iso osatekijä on se, että ihminen löytää  siihen tarvittavan rauhan ja harmonian erityisesti sitä tietä,  että tekee yhteiskunnallisen  merkityksensä työssä, jossa hän kokee olevansa sekä pätevä ja myös tarpeellinen.   En väitä, että  onni käsitteenä  onkaan mikään automaatio ja luontaisetu kaikille ihmisille,  mutta se on varmasti  sellainen inhimillisen tavoittelun kohde, jonka yhä useampi voi löytää henkilökohtaista tietoisuuttaan sen olemuksesta harkitusti lisäämällä.

MJK

Taide/taito, systematiikasta osa 15.

Yli kuukausi edellisestä kirjoituspohdinnasta. Ja takana monta ahkeraa taustatyön päivää.

Sekä paljon uutta omaa pohdinta-aikaa kuva- ja sanataiteen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Varsinkin viimemainittuja  huomasin hämmentävän paljon.  Niitä tässä joitakin.

Olen aina sanonut jokaisen kuvan olevan aina myös tekijänsä omakuva, kuten tietysti jokainen kirjoituskin. Muodollisesta aiheestaan huolimatta.  Mielestäni kuitenkin vain vapaan tuottamisen puolella, ei käyttökuvan eikä sen serkun, asiatekstin.  Juuri tästä, omaan ja tavoitteeseen sidotun asiatekstin systemaattisesta taustatyöskentelystä on nyt kokemusta yhden kuukauden tiivis ponnistelu.

Ja havainto, ettei pelkkä asiateksti ole omaan tämänhetkiseen projektiini se oikea valinta. 

Vaikka toisin oletin. Tietämättömyyttäni.

Hämmästyin aivan aidosti siitä laatujälkeen pyrkivän systemaattisen taustatyön määrästä, josta tavoitteellisesti tarinoita työstettäessä on pidettävä tarkasti  kiinni. 

Valokuvassa sekä tekniikan suvereeni hallinta ja sellaisen syvällisen  taustaymmärryksen hankinta, joka antaa eväät oikeisiin valintoihin kuvan sisällön visualisoinnissa oli minulle jo tietysti liiankin tuttua. 

Mutta kaikki, minkä kirjoittamisen perusteknisessä toteutuksessa säästää, tulee korkojen kanssa lunastettavaksi  keskeisen tiedon määrän hankinnassa, tarkistuksessa  ja sen tarkoituksenmukaisessa systemaattisessa työstämisessä ja tyylivalinnoissa. Ennen kuin on toivoakaan edes päästä tekemään sille viestinnällis-verbaalinen puhdas muoto.

Kunnioitukseni hyvien kirjoittajien verbaaliseen ilmaisuun nousee edelleen kohisten päivä päivältä. Samoin sen tajuaminen, miksi kirjoitetun kulttuurin merkitys on niin ylivoimainen ihmiskunnan koko historiassa. Siihen verrattuna valokuvakin on vasta vauva-asteella.

Siis taiteelliselta merkitykseltään. Ja  yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan.

Molemmat edellä mainitut sekä asia- että  vapaan taiteellisen ilmaisun sektoreilla.

Jouduin nyt luonnollisesti kohtaamaan jälleen oman käsitykseni taiteen ja taidon  eroista näissä kummassakin ilmaisumuodossa. Tiivistettynä sanoen, koen että loistavakaan selkeä asiateksti tai puhdas käyttökuva  ei edes kuulu taiteen kentälle, vaikka saattaa  syntyäkin vasta tinkimättömän virtuoosimaisen taidon tuotoksena, kuten joskus  äärimmäisen puhdas musisointikin. Mielestäni taide tulee kuvaan kaikissa näissä vasta silloin, kun siinä on tunnistettavissa sekä tekijänsä persoonallinen panos, että myös vastaanottajan tunnetasolla havaittavissa oleva sen syvä vaikutus tai merkitys.

Juuri tuo merkitys on sillä tavalla kiinnostava, että sen ehkä löytää taiteeksi tarkoitetusta teoksesta helpommin juuri samaan asiaan vihkiytynyt asiantuntija, kuin muut ihmiset.

Ja taiteelle korvamerkityissä viitekehyksissä, kuten näyttelyt, galleriat, oopperatalot, ensi-illat.

Joissa tapahtuman luonne on taiteen ihailu. Siellä saattaa usein arvostuksen viitan ansaita varsin mitätönkin teos, jo pelkän sosiaalisen paineen kannattelemana.   Lukukokemus sen sijaan on sillä tavalla puhtaammalla kentällä, että sen joutuu ja saa kokea yksin ja ilman välitöntä kommenttien ja ryhmäkannanoton tarvetta.  Mikä asettaa vielä lisää vastuuta sen tuottaneen työmoraalille.  

Tyylikeinojen ja ilmaisun koossapidon suhteen.

Hyvin kiinnostavaksi olen huomannut myös sen ilmiön, millä tavalla  sama ja toisinaan hyvin erilainen  on taito ja taide käsitteiden raja, joka on niin liukuva jokseenkin kaikilla aloilla.  Itselleni sellaiseksi on menneen kuukauden aikana muodostunut  entistä selkeämmin  juuri tuo raja, jossa huipputaitokaan ilman siinä ilmenevää ja  vastaanottajaan vaikuttavaa henkilökohtaista tunneperäistä viestiä ja tavoitetta  ei mitenkään liity taiteeseen vaan taitoon.  Eli myös vastaanottajan rooli on nyt minulle entistä keskeisempi. Ja tuloksen suhteen ratkaisevasti vaativampi.

Samoin  perustein, ajan hammasta kestävää taidetta ei synny vain tekijänsä oman  järisyttävänkään tunneilmaisun todentamisesta jollain taideilmaisun välineellä tai menetelmällä,  ilman  erittäin merkittävää taitoa ja siihen liittyvää kokemustakin.

Vaikka ehkä valtaosa taiteena tarjottavista tuotoksista onkin juuri toisella tai molemmilla edellisistä kentistä merkittävän vajavainen.  Jonka todellisen arvon voi osoittaa vain aika.

Mielenkiintoinen sivujuonne tähän kuva-sana  vertailuun on se, että kirjallinen tuote tarvitsee ammattikääntäjän välittyäkseen kenellekään toisellakin kielellä tai toisessa kulttuurissa, mutta kuva ei sitä tarvitse.  Sen sijaan kuva puolestaan  ei ole toiseen kulttuuriin lokalisoitavissakaan, joka taas aiheuttaa sille merkittäviä kirjoittamisesta poikkeavia muita vaatimuksia.  Varsinainen haaste kuva-sana teosten tuottajille. Alan hitaasti tajuta itselleni ottamani haasteen koon ja sen rajattomat valinnan mahdollisuudet ja myös  pakollisuudet.

Menneen kuukauden  täysipäiväinen taustafaktojen työstäminen on selkeyttänyt minulle lopullisesti sen, että aikomani käyttötekstilaatuinen  kirjoitelma kuvineen ei riitä olemaankaan se lopullinen ”perintö” johon on nyt pyrittävä.  Jos haluan lähivuosien työllä rakennettavaksi aikomani koosteen olevan edes jälkikasvulleni  lukemisen arvoinen, siihen on silti sijoitettava  aikomani dokumentaation lisäksi koko vielä hakusessa oleva sanailmaisullinen arsenaali, joka on ensin hankittava.

Sen systemaattista aloittamista varten olen nyt lukenut lisää useita kirjoittamiseen liittyviä ja siihen motivoivia oppaita. Niistä on nyt saanut vahvistuksensa  sekin täysin kuvataiteiden koulutuksenkin kanssa yhteneväinen näkemys, että koulutustilanteessa taiteellisen teoksen varsinaisesta kertovasta sisällöstä ei voikaan eikä saakaan opettaa mitään, vain lukemattomista eri keinoista ja systemaattisistakin menetelmistä itse löytää ja  luoda sille kirkas muoto. Mutta ei todellakaan pisaraakaan siitä, mitä tekijän on omassa taideteoksessaan viestittävä.  Muuten kouluttaja  sekaantuu astetta liian syvälle toisen  tontille ja vie häneltä oman löytämisensä tuskan ja hurmion.  Muistan edelleen liiankin selkeästi tilanteen jossa kouluttajaurani aivan alussa n. 40 vuotta sitten esitin saman  periaatteen tavoitteenani ja sain erittäin tiukan tyrmäyksen sillä perusteella että se oli senaikaisten auktoriteettien mielestä erittäin vastuutonta.

Tänään  kantani on edelleen se, että taiteen koulutuksessa se on edelleen ainoa tie.

Käyttökuvissa sen sijaan kouliintumisvaihe tarkoittaa minusta loputonta tekniikan treenaamista, ja kaiken aikaa silmien auki pitämistä rajattomille visuaalisille virikkeille. Laajakantilla ja makro-objektiivillakin. Sekä oman näkemyksen ja tyylin loputonta etsintää kaikkea kokeilemalla, kunnes se joko kolahtaa tai hiipii salaa kuviisi siten että sen huomaa vasta tuhansien kuvien kuluttua. Jäntevänä kaarena.  

Ja erityisesti sitä huolimatta, mikä on kuvien viesti kulloinkin ollut.  Käyttökuvissa ja asiatekstissä  useimmiten toisen, tavallisesti maksajan, tavoitteisiin sidottu.

Ilmaisulliseen ja koskettavaan, mutta usein myös asiatekstiin liittyy aivan samanlainen ja  -laajuinenkin  monipuolisen lähestymisen mahdollisuus ja vaatimus. Hämmästyttävän samoista elementeistä. 

Ja vähintään yhtä loputtoman pitkä tie oman persoonallisen ilmaisun etsinnässä. 

Kummassakin ilmaisussa on vaativalla tasolla myös hyvin suuren tuloksettoman harharetken uhka.  Mielestäni kirjoittaessa on epäonnistuminen helpommin tunnistettavissa. 

Kaikilla kun on oppivelvollisuuteen kuulunut moninkertainen määrä tavoitteellista oikeinkirjoituskokemusta,  oikeinkuvaamiskokemukseen verrattuna. Siksi ehkä  kuvaosaamisen arvioinnissa on myös niin paljon mielipiteitten eroa ja selkeää huijaustakin.

En väitä, ettei kirjoittajien arvostuksessa ja arvioinnissakin olisi selkeitä keisarin uudet vaatteet ilmiöitä.

Tätä näiden eri ilmaisumuotojen arvostukseen ja suhtautumiseen liittyviä perinteitä kuvaa minusta hyvin havainnollisesti seuraava nykytilanne:

-       Valokuviaan julkisesti katsottaviksi tuputtavia ja valokuvanäyttelyn pitoa haluavia mahtuu todella tusinaan ainakin kuusitoista.  Apuraha-anomuksia yhteiskunnalle valokuvataiteelliseen toimintaan tehdään Suomessakin vuosittain tuhansia. Jokaisella on serkun poika jolla on kunnon kamera, jonka tuotoksilla perheen vieraat väsytetään lähtemään. Kaikki ovat asiantuntijoita kuva-arvostelussa. Ja todella nopeita. Kuvan katsomiseen ja siitä hyvä/huono akselilla  annettuun lopulliseen arviointiin menee suunnilleen sama aika kuin se synnyttämiseenkin on usein mennyt, vain muutama sekunti.  Sama aika sen unohtamiseen.  Yhtä ulkoista on myös useimmiten ollut siihen paneutuminen. Edellytykset odottaakaan silloin katsojien syvällistä arvostusta puuttuvat täysin. Useimmiten aivan aiheesta.

-       Kirjoitelmiaan ei juurikaan kukaan edes ystävillään luetuta.  Vaikka niihin olisi käyttänyt vuosia ja kaikki sekä omimmat että rakkaimmat ajatuksensa.  Sataan kertaan itse luettuna ja pöytälaatikossa kellastettuina.  Kynnys saattaa tuotoksensa julkiseen levitykseen ja kenen tahansa arvioitavaksi on valokuviin verrattuna huikeasti  korkeampi. Siinä on myös ollut useimmiten ammattiporras, kustannustoimittaja, välissä  pitämässä  yhdentekevyydet vain siinä piirissä jolle niillä on merkitystä, tekijällään. Jolle se saattaakin olla todella merkittävä teos.  Ehkä ainoana. Hänelle se on kuitenkin ollut lukemattomien ajatusten, ponnistelujen, valintojen ja päätösten summa. Sellaisena todella tärkeä. Ja tekemisensä arvoinen ehdottomasti.

Myös valokuva- ja muukin kuvataiteen teos on toisinaan vastaavan ja inhimillisesti hyvinkin merkittävän prosessin tuotos, mutta ne huitaisemalla synnytetyt saman alan pelleteokset sotkevat niiden alojen arviointimittareita höttöarvoillaan. Valitettavasti.

-       Oma lukunsa on sitten esittävän taiteen teokset. Usein sanoin kuvaamattoman sitkeän   ja tuhansien tuntien harjoitus- ja valmistelutyön tulokset jotka  ovat ohi minuuteissa, enintään tunneissa.  Usein kuitenkin sadoille vastaanottajille samanaikaisesti.  Tuosta kiinnostavasta alueesta minulla ei ole sellaista tietoutta, että sen kokonaisuuden osaisin edes kuvitella. 

      Tai tunteen teoksen lopullisen täyttymyksen tapahduttua.

Nuo kaksi ensimmäistä ovat niitä joiden olemus minun täytyy nyt selvittää itselleni, ennen oman projektini  päivittäistä työjärjestystä ja ajoitussuunnitelmaakaan. Sen tajuan jo nyt, että digitaalisuus on tuonut niin kuvien kuin ajatustenkin levityskanavat  ennen näkemättömän helpoiksi ja taloudellisiksi.  Nyt tarvitsee vain löytää se linja, tavoite ja vastuu siitä, jolla voi niiden tarjoamaa mahdollisuuksien maailmaa kunnioittaa eikä tuottaa sinne vain sellaista tavaraa, jolla ei ole kenellekään mitään merkitystä.

MJK

Taide/taito, harjoittelun määrästä. osa 14.

Ystäväni kysyi edellisen blogin harjoituksistani, onko se määrä kaikki mitä aion kustakin veneestä kirjoittaa.  Ei ole.   Koska toivon, että esimerkkini saisi joitakin lukijoitani ainakin vakavasti harkitsemaan kirjoittamista oman kaiken tyyppisen ilmaisunsa kehittäjänä, kerron lisää kirjoitusprojektisuunnitelmani nykyvaiheesta.

Ne edellisen blogini kuusi lyhyttä harjoitelmaa, olivat tasan ensimmäiset sen aihepiiristä. Ja kaikki kolmen päivän hyvän kirjoitusopetuksen jälkeen. Sekä parin oppikirjan lukemisen. Vastaavia harjoituksia minun on syytä tehdä satoja ennen projektini edes vakavaa työstämistä. Sitkeästi mutta vain voimieni mukaan.

Harjoituksissani keskityn erilaisiin kirjoituksen perusrakenteisiin ja katselukulmiin. Työskentelen siis aivan kuin valokuvatessa, mutta nyt kirjaimin. Harjoittelen havaintojen tekemistä ja niiden kuvaamista. Ulko- ja sisämiljöiden, erilaisten valo-olosuhteiden ja vuorokaudenaikojen, erilaisten ihmisten ja esineiden, tapahtumien ja tunnelmien, kaikkea mitä kamerallakin, ja tavoitteella olla vähintään yhtä huolellinen.

Nyt tulee sitten vielä tärkeänä lisänä kuvaukseeni syitä ja seurauksia, ajatuksia ja pohdintoja, monologeja ja vuoropuheluita, ihmisen kuvaamista sisältäpäin. Joskus jopa esineenkin. Vaativaa, mutta tärkeätä lisäystä valokuvan ja kuvataiteenkin kerrontaan.  Kaikkia edellä mainittujahan tulee hyvän visuaalisen kuvan synnyttämiseksi luonnollisesti seurata ja tajuta, mutta kamera ei ole oikea väline niiden siirtämiseksi jälkipolville yhtä monipuolisesti kuin harkitut lauseet ja jäntevä kertomuksen juoni ja rakenne. Vastaanottaja viipyy tavallisesti paljon kauemmin kirjoitetun kuvauksen parissa ja osallistuu siinä annetun vaikutelman konkretisoimiseen ehkä aktiivisemmin.  Tämä asettaa kirjallisen kuvauksen tekijälle mielestäni enemmän vastuuta oman osuutensa laadusta. Ja siihen valmistautumisestakin.

Koska tarinani tulee olemaan n. 6 vuosikymmentä  perheeni ja omaakin historiaani, johon veneilläni on ollut usein sekä omaa vaikutusta, että myös eturivin paikka olennaisiin juonenkäänteisiin, minulle on selkeä valinta että katselukulma on heidän.  Ei siis minun tai kertojan näkökulma. Ei kaikkitietävän eikä  tarinoissani esiintyvien ystävieni ja läheisteni. Ei myöskään raportoijan eikä dokumentoijan, vaikka kirjoitankin vain todellisuudessa tapahtuneista  asioista. Luonnollisesti oman suodatukseni läpi.  Kuten aina kuvataiteessakin.

Koska kirjoitan tällä hetkellä  limittäin, lomittain ja toisiinsa peilaillen  22 eri veneen tarinoita, raaka-aineiston sivumäärä tullee olemaan valtava. Siksi aion toimia ns.”sipulitekniikalla”  eli ensin jotain lyhyempää eri tyyleillä kaikista, sitten seuraava kierros syventämistä eri tilanteesta tai viitekehyksestä  samalla periaatteella jne..  Täten kokonaisuus on eräällä tavalla monipuolinen mutta lukuvalmis koko ajan kun se todennäköisesti kuitenkin jää aikanaan kesken. Puhtaasti biologisista  syistä.

Kuten tapahtunee myös kuvitusten kohdalla.  Valokuvia , työpiirroksia ja luonnoksia on jo valmiina ja lajiteltavina tuhansia. Niitäkin lisätään eri kerroksittain. Ensin kunkin veneen keskeisimmät  ja kokonaisuutta parhaiten valottavat.  Sitten tilanteiden  tuokiokuvia, jos ne  uuteen kirjoituskerrokseen liittyvät ja sopivat.  Piirsin jo kunkin tarinan otsikkoluonnoskuvat jokaisen veneeni ”muotokuvaksi”.  Vain niiden tekeminen puhtaaksi aikomaani kuvalaatuun nelivärisinä on suunnilleen ehkä vuoden työpanos.  Johtuu siitä että joudun palauttamaan  aikaisemmat valmiuteni käden kuvitustaitoihin  myös kovalla harjoittelulla. Luonnoksia tehdessäni iski jo himo myös merellisten anfangien  ja  mustavalkoisten vinjettidetaljikuvien  tekemiseen.   Kunnon amatöörin lailla hallitsematon pakko tehdä aineistosta liian laaja ilmestyi siis jo kuvaan. Varsinkin kun se on jo valmiiksi minulla veressä.

Ammattilaisuuttahan olisikin sitten se oikean  raakuinen karsinta,  Jotta jyvät erottuisivat akanoista.  Kuvineen teksteineen ehkä  parista tuhannesta sivusta ne vajaat pari sataa, joissa viestin kirkkain sisältö tiivistyy.  Siis suunnilleen  nykyisten puhelinten käyttöohjeen verran. Mutta sitä ei ole tehtävissä ilman koko aineiston luomista ensin kaikilla kyvyillään. Vain määrä voi tuottaa laatua, sanoi joku minua viisaampi.

Ja lisäksi tarvitaan varmaan innostusta ja onneakin.

MJK

Taide/taito, harjoittelusta. osa 13.

Olen siirtynyt tämän taide/taito pohdintani kokeelliseen ja käytännön vaiheeseen. 

Kyllästyttyäni kirjoittamaan osaamattomuuden ahdistuksesta käsin, etsin tien, metodin ja ohjauksen kirjoittamisen taitoa kohti.  Taidetta siihen tavoitteeseen en ole sijoittanut muulla tavalla kuin sillä, että olen sydämelläni mukana tulevissa harjoituskirjoituksissani.  

Kuitenkin niistä syntyvällä kokonaisuudella  on myös funktio.  Siis kuten käyttökuvillakin . Vaarin tietoperintö perheen historiasta tyttärenpojalle, joka  lukenee sen toivottavasti ehkä parikymmenen vuoden kulutttua.  Jos haluaa.

Kolmen erinomaisen kirjoituskurssipäivän tuloksena löysin metodin, jolla kirjoitusta nyt aluksi harjoittelen. Lyhyitä nopeita luonnoksia, kuitenkin tapaillen teemoja omaan projektiini.  

Haistellen ja maistellen eri tyylilajeja. Etsien omaa ääntäni. Vaikkakin veneitteni kertomana.

Lopputuloksen aikanaan alkaessa ensimmäisestä rakentamastani  ja päättyen siihen, joka jää minulta ehkä kesken.

Purjelautta VIISIKKO 1954

Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla.  Rakentajani Matti, 11 vuotias nassikka, ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut ettei minua enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan kuivuttuani pari vuotta maissa.  Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa.

Matin kotitalo, tuossa polun päässä  uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana  synkät kuuset.  Toisella puolen vesirajassa leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi taakse kohoten.

Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat  6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua  jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme,  eli Matti molempine sisarineen vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.

Talon ainoa  lämmön lähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti  ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku.  Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.

Kutteri  SÄMPYLÄ  1964

Muistan matkani  juhannusaattona Sipooseen.  Se oli kesän ensimmäinen purjehdus uuden omistajani Matin ja myös hänelle uuden tyttöystävänsä kanssa.  Minut ostettuaan hän käytti valoisat kevätillat ja usein yötkin ulkonäköni muuttamiseksi mieleisekseen, visualisti kun oli.

Vanhan nimeni Sämpylä, sain kuitenkin pitää. Meriperinteessä uskotaankin laivan nimen muuttamisen tuovan huonoa onnea.

Mutta muuten ulkonäköni sai kokonaan uuden leiman, josta olen jo aika ylpeäkin.  Takilani hän muutti kutteriksi ja entiset kermanvaaleat kylkeni kiiltelevät nyt yönsinisinä. Kajuutan ulkopinnaksi sain irokoa ja katon helmenharmaaksi. Vanhus  nuorentui vuosikymmeniä ja sai toivottavasti hippusen lapsenmieltäkin.  Miehistöni kun ei nyt ollut yhteensäkään puoltakaan omasta iästäni.

Kyllä nyt kelpasi lähteä Lauttasaaresta leppeässä myötätuulessa itään ja juhannusta kohti.

Tuuli oli hiljenemään päin, mutta eihä juhannusyöstä pimeätä tulekaan, joten ei haitannut että ajovalot oliva vielä asentamatta.  Vaikka matka kestäisikin  yllättävän kauan, joka myös tapahtui.

Tunnelma kannellani oli kihelmöivän jännittynyt, olihan tämä ensimmäistä kertaa kun Matti minulla purjehti ja myös neitokainen Marja.

Yritin siis käyttäytyä arvokkaasti ja lipua sulavasti mainingilta toisella uudessa komennossa.

Siten he molemmat saisivat pehmeän alun tuleville yhteisille  seikkailuillemme.

3 mastoinen purjedjonkki HUMPPA ,  1992

Ensimmäinen palvelupaikkani oli venäläisen arktisen jäänmurtajan 50 hengen pelastusveneenä.  Siksi minuun ei asennettu moottoria, sillä 20 hengen soutukone oli pakkasessa paljon toimintavarmempi ja joustavampi.  Ja piti varmasti miehistöni lämpimänä tositilanteessa.  Runkoni on jo hajonneen Neuvostoliiton alumiinimetallurgian ja niittaustaidon mestarinäyte. Suomeen jouduin emäalukseni peruskorjauksen jätteenä.

Silloin vasta jouduin myös ensimmäiseen tosikoitokseeni.  Minut osti työttömäksi joutunut merimies, joka purki tarpeettomat osat rakentaakseen  minusta huvialuksen ihan sananmukaisesti. Huvikseen rakentelua varten.  Se pelastustehtävä hänen kertomansa mukaan toteutui siinä, että kanssani puuhailu koko hänen työttömyystalvensa, pelasti hänet alkoholisoitumasta ja apatisoitumasta.  Keväällä hän möi minut Matille saadakseen  taloudellisenkin hyödyn talvestaan.  Hieman keskeneräisenä.

Se valmiusaste sopi taas  Matille erinomaisesti, sillä intohimoisena klassisten laivatyyppien ja oman venerakentelun  harrastajana hän  sai loistavan pohjarungon toteuttaa suunnitteluaan ja ideoitaan.  Joten pääsin aikanaan vesille Näsijärven ensimmäisenä ja ainoana kiinalaisena djonkkina. Usean tuhannen vuoden laivarakennusperinteen tuoreena esimerkkinä.

Vaikka hän rakensikin minusta kolmimastoisen jykevän purjealuksen, ansaitsee nyt asennettu, mutta jo todella iäkäs apumoottorinikin  oman mainintansa. Siksi, että nimeni sain sen mukaan, eikä kiinassa humppakäsitettä silloin varmaan tunnettukaan.  Moottorini miehekäs käynti perustuu hehkukuulaan joka lämmitetään tulikuumaksi puhalluslampulla ja kone käynnistetään sitten sen omalla takapotkulla. Ei tosin onnistu jokamieheltä.  Mutta käynnistyttyään se puksuttaa tasan humpan tahdilla  vähän yli sataa kierrosta minuutissa. Ja korsteenista kuuluu hummpppa, hummpppa, humppa…..  Samalla savupiipustani  tupruaa tasaiseen tahtiin  pyöreitä savupölähdyksiä.  Matti  huvittelee kyllä välillä sillä, että piippuuni pannaan luuta pystyyn ja polttoaineeni sekaan rypsiöljyä.  Silloin savuni näyttää donitseilta ja haisee munkilta. Kuten aidon huviveneen tuleekin.

Kolme vankkaa mastoani  tekevät kunniaa nykyisen kotikaupunkini  tehtaiden menneisyydelle, sillä Matti muotoili ne yli 9 metriä leveiden paperirullien alumiinisista sisäputkista , jotka  kyllä kestävät  vaikka koko miehistöni mastojen huipuissa samanaikaisesti.  Purjeet ylhäälläkin. Nämä omani kantavat punaiset purjeeni  todella ylpeästi ja notkumatta. Joka kelissä.

Koska Matti käyttää minua  pääasiassa oppilaittensa ja ystäviensä retkiin  ja niillä  kurssitukikohtana, etukannelleni tuli aluksi myös klassinen ajaton kiinalainen keittopaikka, kivistä muurattu  kanneton tulisija.  Joka  palveli erinomaisesti, kunnes järvipoliisi kerran hälytti  pelastusaluksen meitä auttamaan.  Avotuli aluksessa kun on kansainvälinen merihätämerkki.

Tuoreet lätyt suoraan pannulta, mansikkahillolla, lievensivät kiusallisen tapaamisen  alkukireyttä.  Mutta keittopaikka vaihtui katseita piiloon. Jonne kapteenikin olisi häpeissään mielellään livistänyt.

Kuunarilaiva  MUROLE  2001

Peronsaari, Muroleen takakansi.  Alkusyksyn pilvetön kirpeys. 

Kurssipäivän ja saunan jälkeinen tyyni väsymys miehistölläni.

Teemana on eroottisen kuvituksen viikonloppu.

Mallityttö istuu  yläkannella valkoisissa verkkareissaan saunapuhtaana

ja ilman meikkiä. Kuin viaton rippityttö.

Hentoinen savun haju lättyjen paiston jäljiltä.

Osa kurssilaisista tuhisee jo  kajuutoissa makuupusseissaan osa kansilla.

Jokunen istuu  Matin kanssa  yläkannella.

Kukaan ei puhu

Mastot ja köydet piirtyvät kolmiulotteisena grafiikkana kannella nukkujille tähtiä vasten. 

Hitaasti siirtyen painavan runkoni hiljaa keinuessa.

Kuu valaisee maiseman ja tekee kuvansa melkein tyyneen järven pintaan. 

Kunpa joku heistä huomaisi katsoa pintaa tarkemmin.

Joka suuntaan järven pinnassa sädehtii tuhansia pieniä kuunsiltoja. 

Mutta kovin kapeita ja kirkkaita.

Yläkannen viipyilevän raukean hiljaisuuden lopettaa Matin hiljainen kysyvä ääni.

- Harri, pitäisiköhän nukkuvat vielä herättää. Katsomaan erästä minulle rakasta ilmiötä edes kerran heidän elämässään. Tänään se onneksi näkyy.

 Järven pinnassa kimaltavat myös tähtien sillat.

Kuunarilaiva MUROLE  4.10. 2003 aamulla

Aamun valjetessa  tulipaloni koko irvokkuus paljastui. Lumi oli tosin peittänyt mustuneen ja murjotun kanteni, mutta sisälläni oli vain yhtä väriä, mustaa. Ei viitettäkään eilisistä punakirjavista verhoistani edes komentosillalla.  Vessan pyttykin oli sulanut haisevaksi törkykasaksi  messin lattialle, samoin kuulutuskaiuttimet.  Takakanteni valot roikkuivat haljenneina entisen pelastusliivilaatikon  kannen päällä. Itse laatikkohan oli ollut Matin itselleen valmiiksi tekemä ruumisarkku, joka oli valjastettu täkilleni hyötykäyttöön , oikeaa tarvettaan odottaessaan. Kanteni ennen niin vahvat lankut törröttivät  eripituisina kuin muumion hampaat luhistuneen alakajuuttani reiän ympärillä.

Matti ja Jyrki raivasivat hiljaisina rojun sekaan kulkuväyliä poliisin tutkijoille joita he odottelivat. Työ oli varmasti likaista ja surullista. Kuten oma tilanikin. Mitä iloa on kenellekään sadasta tonnista ruosteista kelluvaa rautaa.

Heidän nojatessaan levätäkseen välillä  alakannella jäljellä olevaa rautakaiteen pätkään, Jyrki totesi;  Mahtoi se eilen kohtaamamme laivahiiri aatella yöllä , että on vähän turhan rajua hiirentorjuntaa.

Vielä aloittamaton, ehkä OSLONJOLLA

Huolimatta lähes sadan vuoden konstruktioiästäni  pysäytän edelleen jokaisen ohikulkevan tosi purjehtijan. Solakat muotoni kertovat vauhdikkaasta luonteestani ja helposta käsiteltävyydestäni.  Puupintani tekijäni taidosta ja hänen estetiikan tajustaan.   Kukaan vähääkään käsityöläiseltä näyttävä ei voi ohittaa minua sivelemättä hellästi 12 lakkakerroksen peittämää pintaani.  Tiedän, että minua täydellisempää purtta isän, isoisän ja pojanpojan yhteisille hetkille ei  ole tehty ja nyt lähdemme sitä kokemaan  kimaltelevalle selälle.

Edellisiin kuuteen harjoitukseen taustapohdintoineen kului noin työpäivä. Tässä osaamisen vaiheessa.  Seuraava sata vastaavaa ponnistelupäivää ja noin kymmenen asiaa opettavaa teosta luettuani, harjoituksineen, antanevat jo lähtökohdan, tuleeko hommasta mitään.

Ainakin syntyy tietoa ja omaa kokemusta taidon kertymisestä  tai kertymättömyydestä mutta aina ja vain sitkeän ja tunnollisen harjoittelun kautta. 

Se nyt tässä kumminkin on edessä.

MJK

Taide/taito, Itselleen kirjoittaminen. osa 12.

Tunnen  useitakin ihmisiä, jotka kirjoittavat vain itselleen esimerkiksi päiväkirjaa.   Jäsentelevät omia ajatuksiaan ja tekemisiään. 

Muutama menneen syksyn blogini on ollut elämäni ensimmäiset tapailevat kokemukseni siitä asiasta.  Vaikka julkistinkin ne  asiaa enemmän ajattelematta. 

Jotenkin ehkä sen menneisyyteni takia, että jokainen kirjoittamiseen liittyvän ja sitä kohtaan tuntemani ahdistukseni kautta tuottamani sana ja kirjoitus on vuosikymmenet sisältänyt  sille ennalta annetun tehtävän tai viestin jollekin lukijalleen.

Ja todella moni vain faktalauseita, joita käytetään työvälineinä ja/tai lähes lakivaatimuksen aukottomuuden sisältävinä tehtävänantoina.

Kirjoitettuna asemasta tai velvollisuudesta käsin, ei omasta tahdosta tai ilmaisemisen tarpeesta. 

Niistähän ei silloin löydy ainuttakaan taiteen elementtiä.  Ja taidonkin aika harvakseen, 

ellei siihen lasketa sitä, mitä niiden kautta kuitenkin on syntynyt.

Ja ollut pakko sisällyttää  väärinkäsitysmahdollisuuksien estämiseksi.

Mutta sujuvaa, kiinnostavaa lukemista ne eivät varmasti ole olleet.

Aivan kuten kuvatuotantonikin, ne ovat olleet kuin käyttökuvia määrättyyn tarkkaan tarkoitukseen. Funktion, ei taiteen tavoitteilla ja kriteereillä.

Eikä  se  taide varmaankaan ole useassa niistä tullut katsojankaan mieleen.

Taito varmaankin useammin, ja  tuhansittain niitäkin kuviani, joissa ei sekään.

Silloin ne ovat olleet esimerkkejä siitä, kun kumpaakaan ei ole riittävästi. 

Jo pari vuotta olenkin kylmästi hävittänyt merkityksettömiä kuviani,

jo kymmeniä tuhansia niistä.

Mutta olen samalla myös valinnut ja viimeistellyt sitä kuvakokoelmaani, jonka kautta voin ja haluankin vielä oman panokseni Suomen  sana/kuva kulttuuriin ehkä lisätä.    

Työnimi sille on toistaiseksi ”matin kikat ja mokat”. 

Kuvia ja pohdintoja, enemmän miksi kuin miten niistä tuli visuaalisesti sellaisia, jollaisina ne julkaistiin omaa viestiään toteuttamaan.  Työ on aloitettu tosissaan jo toissa vuonna, valmistumisaikaa en uskalla edes arvata. Voimat ratkaiskoot.

Ja tulevan sanan käytön taitoni kehittymisaikataulu.

Eilen, kirjoittamisen johdantokurssilla, itselle kirjoittamisen asia tuli mieleeni ihan uudessa valossa. Kun käsittelimme kirjoittamisen esteitä. 

Se itselle kirjoitushan on  foorumi, jossa saa ja voi myös kokeilla ja mokata ihan vapaasti. Kukaan ei pääse sinne minkään kritiikin kanssa masentelemaan.  

Eipä liioin motivoimaankaan.  Tai auttamaan oman äänen löytymisessä.

Prosessihan on silloin oikeastaan ihan sama miten kuvaamaankin on ollut opeteltava, 

liian usein yksin ja kaikkien virheiden kautta.  Ennen omien oivallusten syntymistä.

Mutta kirjoittamiseen saa onneksi ohjausta vieläkin helpommin kuin ammattilaatuiseen kuvaamiseen.  Ja juuri saman ilmaisumuodon erinomaisine esimerkkeineen ja selkeinä ohjeina. Saimme kurssilla kukin  mm. listan n. 200 kirjoittamisen  oppimisen opaskirjasta.  Joista tunsin itse etukäteen 2. 

Enkä niitäkään ollut lukenut.  Vaikka olisi pitänyt ja tehdä niiden harjoitukset tunnollisesti.  Sekä keskustella omien tekstien perusteella parantamismahdollisuuksista vertaisryhmän 

tai hyvän ohjaajan kanssa.

Sen aion nyt tehdä. Näinhän kuviinkin tulee sitä taitoa. Joskus myös taidetta.

Joten hikeä, verta ja kyyneleitä on silläkin sektorilla tiedossa.

Mutta palkinto on sen arvoinen, kuten kuvauksen oppimisessakin, sen voin vannoa. 

Ja taiteen taso yhtä kaukana aloittajasta kuin kuvatessakin. 

Mutta yhtä mahdollinen.  

Taitoon on nyt ensiksi kuitenkin kurkotettava, ennen kuin siitä taiteesta on tässäkään asiassa syytä edes haaveilla.  Itselleni tuo edellinenkin riittää  erinomaisesti omiin tuleviin kirjoituksiini.

Kaunista ja ilmaisuvoimaista kieltä nyt muiden tekemänä maistaneena.

MJK

Kirjoittamisen opiskelun suunnitelmani

ALUSTAVA LUOVAN

(MUTTA VARSIN TOSIPOHJAISEN)

KIRJOITUS- JA KUVITUSHARRASTUSPROJEKTIN SUUNNITELMA.  EHKÄ JOPA PROSESSIN.

Olen jokseenkin koko tietoisen elämäni rakennellut harrastuksenani veneitä.

Joskus suunnilleen alusta asti, joskus jatkaen toisen projektia,

toisinaan pelastaen jo loppusuoralla olevia, joskus jopa vain hoitaen tai muokaten melkein uudenkarheita.

Niitä on omistuksessani ollut jo yli 20 erilaista yksilöä.

Vain isommat laskien, jollat lisäksi.  Kaikki jollain tasolla rakkaitakin.

Ja hyvin opettavaisia kokemuksia omassa kasvussani. 

Oma tarinani on hyvin suurelta osalta veneitteni  tarina.

Niitäkin oli ja on edelleen useitakin samanaikaisesti.

Merellä ja järvellä, tai siirtotrailerilla. Tai rakentelu eri vaiheessa.

Minulle kukin vene on ollut selkeästi oma persoonallinen yksilönsä. 

Kaikilla niistä on ollut omat mieliin painuneet seikkailunsa käytössäni. 

Minulle on luontevaa, että niiden olemus on aina ollut hän eikä se.

Joten haluaisin osata ja oppia kirjoittamaan heidän ajatustensa ja kertomustensa kautta ehkä oman tarinani. 

Vaikkapa vaarin perinnöksi hiljan syntyneelle tyttärenpojalleni.

Todennäköinen ennuste elinkaarestani kun näyttää jo matemaattisesti siltä,

että emme tule koskaan kohtaamaan hänen aikuiselämässään.

Koska olen ammatiltani sekä graafikko että valokuvaaja,

veneitteni tarinoiden kuvittamiseksi on myös jo kosolti valmista kuva-aineistoa

ja haluaisin myös vielä ehtiä tehdä niistä jokaisesta ”muotokuvan”  jollain nimenomaan käsivaraisen kuvitustekniikan menetelmällä.

Valokuvin  kerrottujen mahdollisten tuokiokuvien lisäksi.

Joita on nyt lisää kuvattavissa tyttärenpoikani oman  veneilyuran ensi matkasta alkaen.

Luonnollisesti ilman hänen alitajuistakaan velvoittamistaan veneilijäksi.

Se on varmasti jokaisen oma vapaa valinta.  Minulle tärkeä.

Itselleni on vasta viime vuosina selvinnyt, että veneiden pitkäjänteinen rakentelu on ollut minulle merkittävämpi kasvuprosessi kuin niillä purjehtiminen.  

Kumpaakin olen suureksi tyydytyksekseni saanut tehdä jo yli 5 vuosikymmentä.  Ja sen suunittelu-rakennusvaiheen merkitys vahvistuu edelleen niin kauan kuin voimani siihen riittävät.  

Tämä kirjoitus/kuvitusprojekti  olisi nyt hallittu ja ehkä  myös hedelmällinen omankin kasvuni jatko sillekin ajalle kun rakentelusta on  pakko fyysisistä syistä  asteittain luopua.

”VENEITTENI POHDINTOJA” (työnimi)  alustavat  kappale/kuvitusnimet.

1954                      Purjelautta                                        VIISIKKO

1964                      Kutteri                                              SÄMPYLÄ

1966                      Djonkki                                            SÄMPYLÄ 2

1968                      Airiston risteilijä                               SÄMPYLÄ 3

1970                      Avomeripursi                                   MARISSA

1971                      Catboat                                            MIRRI

1974                      2 mast. djonkki                                SÄMPYLÄ 4

1975                      Purjesampaani                                 SÄMPYLÄ 5

1977                      M/P katamarani                               MARAKATTI

1979                      Traileripursi                                    VIOLET

1981                      Kahvelikutteri                                 MOBY DICK

1988                      Traileripursi                                    VAVI

1991                      3 mast. djonkki                              HUMPPA

1994                      3 mast. kuunarilaiva                      MUROLE

1996                      Monitoimivene                             ASKELADDEN

1998                      Kahvelikutteri                               NOSTALGIA

1999                      Luokkavene                                  EKA

2004                      Moottoripursi                                AURORA

2006                      Moottoripurjejooli                         MUUSA

2006                      M/P kosteri                                   MERILI

2008                      Moottorikatamaran                       KESISHIMA 2

2009                      Purjekatamaran                            TUUTIKKI

 Tyylilaji olisi siis alustavasti sellainen, että verbaalinen osuus on kunkin veneen ihan omia ajatuksenvirta-pohdintoja jossain  yhteisessä ikimuistoisessa tilanteessamme  kertojaveneen käyttöaikana minulla ja kanssapurjehtijoillani.

Saapas nähdä kestääkö tämä idea jatkotyöstön, ja kirjoitusopiskeluni sen pitkäjänteisen moninkertaisen muokkauksen lukijalleenkin siedettäväksi.

Aloitan sen kuitenkin huomenna  14.1.2011. Luovan kirjoittamisen johdantokurssilla Helsingissä.

Eläkeläisen eka tosipitkä henkinen projekti. Hienoa ajatella, että sellainenkin on nyt mahdollista.

MJK