Ystävyydestä 2, uusia havaintoja!

Muutin juuri sähköpostiosoitteeni toiseksi, koska edellinen oli ikänsä takia ehtinyt levitä jo niin monen roskapostitehtaan vakiolähetyksiin, että päivittäin koneeni tukkivat sadat huijaustarjoukset. Niiden joukkoon eksyi säännöllisesti asiallistakin postia silloin, kun niissä sattui olemaan joku sana, joka oli suodatuskriteerinä. Nyt siis teen kaikkeni, että vain asialliset lähettäjät saisivat muutostiedot. Mukaan lukien ystäväni.

Siitä syntyi sellainen ilon kokemus, jota en arvannut tähän postimuutokseen liittyvän. Kun selasin saapuneiden postien arkistoa, nähdäkseni kenelle kaikille asian voi  vastauspostina ilmoittaa helposti, huomasin jokaisen nimen kohdalla, miten mukavaa oli ajatella yhteisiä asioitamme, kokemuksiamme ja arvojamme. Sain siitä vielä aivan hienon ja lämmittävän synttärilahjan yllättävällä tavalla.

Juuri mennyt ystävänpäiväkin on pitänyt tätä aihepiiriä mielesssäni lähiviikot ja myös se, että tämän vuoden jo alkaneen koulutusretkeni aikana saan ehkä useita uusia ystäviä samaan joukkoon. Tämä  omaperäinen onnen tunne täydentyi vielä aivan yltäkylläiseksi, kun kävin läpi tunteella kaikki fb kaverini ennen kuin kirjoitin sen kautta päivityksen heille samasta postimuutoksesta. En ollut näin syvällisesti tullut koskaan ajatelleeksi sähöpostin ja fb:n tätä rakentavaa sosiaalista puolta. Annan tälle arkipäiväiselle kommunikaatiomahdollisuudelle nyt aivan uuden henkilökohtaisen arvon. Ja iloitsen sen löytymisestä. 

Löysin siis jälleen yhden asian, jossa hinta ja laatu on kohdallaan.  Ja  ilo siitä mahdollisuudesta  kasvaa  siihen uhratun ajan ja käytön suhteessa, kuten moni muukin ihmiselle keskeinen hyvä asia.

MJK

Kun todellisuus ei riitä ?

Menen ensi viikonlopuksi ja noin kuukauden päästä parin päivän koulutuskeikalle teemasta ”Ajaton studiovalo”. Toinen päivä koskee sen olemusta muotokuvassa ja toinen esineaiheissa. Varsinaisena kohderyhmänä on valovastuulliset ammattikuvaajat ja sellaiseksi kehittymässä olevat. Tavoite ei ole valojongleerauksen uskonnon levittäminen, vaan puhtaan valokivijalan vuosisataisten perusteiden kertaus.  Selvittelin itselleni nykytilanteen todellisuutta  kentällä tutustumalla sekä tulevien kurssilaisteni nettisivuihin, että tuoreimpiin alan kansainvälisten kilpailuiden finaalistikuviin ja uusimpiin kuvalehtiin. Vaikka seuraan säännöllisesti alan kehitystä, havaintoni niistä avarsi näkemystäni merkittävästi.

Todella  mukavaa oli todeta suomalaisen ammattivalokuvauksen jo  muutaman vuoden kasvanut menestysbuumi ammattilaisten kilpailuissa, niiden useissa kategorioissa.  Siitä huolimatta, että useiden globaalien kilpailujen taustamoottorina tuntuukin olevan vain toiminta liiketaloudellisella periaatteella, eli kerätä järjestäjälleen tuhansia osallistumismaksuja ja myydä osallistujille saamastaan ilmaisesta kuvasadosta julkaistua  opusta.  Palkintoina pääasiallisesti toimivat diplomit kun eivät edusta mitään erityisen suurta kuluerää tuotosta. Mutta toimivat saajilleen erinomaisena markkinointikeinona. Sellaista aktiivista ammattikuvaajaa tai amatööriä alkaa olla maastamme jo vaikeaa löytää, joka ei olisi ”ulkomaillakin palkittu”  ja mielestään kaikkien kuvauslajien mestari. Luonnollisesti sekin on fakta, eikä edes vaihtoehtoinen sellainen, että menestyäkseen tuhansien kuvien joukossa, tuleekin osata yhtä ja toista, sekä seurata huolellisesti  palkittavaksi valittujen kuvien ajankohtaisia trendejä.  Toiminta muistuttaa sillä tavalla osakemarkkinoilla  keinottelun  menetelmiä. Sekä kehittää varmasti  tekijäänsä myös kuvaajana. Eli ei mene työmääränä hukkaan, jos sitä arvostaa tavoitteenaan.

Minua kiinnosti tämänkertaisella finalistien katselukierroksellani valaisun ilmeeseen ja laatuun panostus. Luonnollisesti erityisesti studioaiheissa ja nimenomaan henkilökuvissa, kenttäkierrokseni pääkohderyhmän takia.  Siksi tässä esimerkkejä yhden, vielä kesken olevan, kansainvälisen kisan muotokuvasarjan annista:

Sarjassa on useita satoja kuvia  113 eri valokuvaajalta. Kaikilta heiltä odotettiin myös omakuvan liittäminen mahdollisen menestysjulkistuksen lisäaineistoksi ja osallistujaportfolioitten havainnolliseksi tausta-aineistoksi, koko sarjan kuvasadon nettilevityksessä.  Noin kolmasosa osallistujista ei huomioinut tätä lisäetua.  Omakuvansa  mukaan antaneista vain 14 valokuvaaja oli panostanut  valollis-kerronnallisesti  tähän lisämahdollisuuteen ja loppujen kuvat olivat laadullisesti tyypillisiä esimerkkejä mitään sanomattomista harmaista naamakuvista tyyliin ”suutarin lasten kengät”.  Huomion arvoista oli, että yksikään valokuvaaja ei ollut käsitellyt omakuvaansa nykymuodin mukaisella ylenmääräisellä kuvamanipulaatiolla tai kummallisella asurekvisiitalla.

Niistä puheen ollen, juuri se trendi näyttää tällä hetkellä olevan täysin vallitsevana globaalien muotokuvakilpailujen loppusuoralla.  16 muotokuvasarjan finalistiportfoliosta vain 5 (viiden) kaikki kuvat olivat sellaista tyylilajia, joka perustuu kuvattavan arvioitavissa olevaan todellisuuteen ja tekijänsä tavoitteelliseen valolliseen ammattityöskentelyyn aiheensa ehdoilla, sekä vain normaaliin digitaaliseen peruskorjailuun ilman selkeää tavoitetta muuttaa kuvattavansa omaa karaktääriä epätodellisen fantasiahahmon suuntaan. Loput 11 finalistiportfoliota keskittyivät tekemään muotokuviensa  kohteista mahdollisimman epätodellisia, mystisiä, ”erilaisia”.  Minun silmilläni kaikkea sitä, mitä  he varmasti todellisuudessa eivät ole.  Tähän transformaatioon käytettiin säännöllisesti mitä kummallisempia rekvisiittoja, meikkauskeinoja,  asentoja, perspektiivejä ja digitaalisen kuvankäsittelyn ääritemppuja.  Joskus todella kömpelösti tehtynä, toisinaan virtuoosimaisesti. Ainakin jälkimmäinen on sinänsä loistava taito, kun tämä ääritemppujen ja scifileffojen hahmojen plagiointi- ja suosintagenre joskus rauhoittuu lähemmäksi mallin todellisuutta. 

Johtopäätös näkemästäni on se, että ainakin tällä hetkellä sähköisessä kilpailukuvien esikarsinnassa tuomarien valtaosan katseen pysäyttää muotokuvasarjassakin kyllin totuudenvastainen ja usein valoteknisestikin ala-arvoinen kummitusväännös tai vain erittäin persoonallisen  näköinen  malli vaatimattomallakin, mutta puhtaalla valoilmaisulla toteutettuna.  Varsinainen  valon ymmärrys ja valaisutaito ei ole selkeästi ollut finalistien valintakriteerinä, eikä sitä ollut juurikaan kilpailukuvatarjonnassakaan. Tämä havainto helpottanee niiden valintoja, jotka tänään haluavat valita kansainvälisen kilpailumenestyksen oman tunnettavuutensa ja kunnianhimonsa toteuttamistieksi.

Tällaisena vanhan koulun valokuvaajan tiedän, että genrejä tulee ja menee, mutta todellisuus on kaikkia kikkoja kestävämpi. Toivon eläväni vielä senkin ajan, jolloin muotiin ja arvostukseen nousee sellainenkin muotokuvaus, joka perustuu puhtaaseen ja esteettiseen valoilmaisuun ja jolla on tavoiteltu kuvattavan henkilön oman luonteen, tyylin ja karisman esille tuontia ja jonka muotokuvan muu sisällöllinen pinta-ala tukee mallin persoonan visuaalista jännitettä tai joka neliösentillään lisää siihen malliinsa liittyvää todellisuutta, joka tapahtuisi silloin luonnollisesti miljöömuotokuvissa.

Näkemäni perusteella olen kovin iloinen, että näitä itse arvostamiani  piirteitä oli selkeästi muita enemmän löydettävissä tämänkin kilpailun finalistiryhmän suomalaisten muotokuvissa. Näkökulmasta sitten riippuu, onko se osoitus  muotiasioissa jälkeenjäämisestämme, vai sellaisesta terveemmästä todellisuuden arvostuksesta, jonka toivoisin palaavan takaisin muotokuvamaailmaankin.

MJK

Ystävyydestä.

Helmikuussa vuonna 2012 kirjoitin sanojen merkityksiä käsitelleissä blogeissani yhden ystävyydestä.  Tarkistin sen sisällön tänään, ystävänpäivän aamuyönä ja totesin, ettei ole ilmennyt yhtään syytä muuttaa silloista käsitystäni ystävyys sanan merkityksestä. 

Pitäisikö nyt huolestua siitä, etten ole muuttanut viisi vuotta vanhaa käsitystäni kyseisen sanan sisällöstä ja ytimestä. Olenko siis jämähtänyt kehityskyvyttömäksi?  Vai olenko tehnyt pohdintani silloin niin huolellisesti, ettei siihen ole tänään lisättävää, ainakaan minun nykykyvykkyydelläni.  Kommenttejakaan ei kukaan lukija ole siihen innostunut tekemään. Joko se oli asiaansa perusteellisesti selkeyttävä tai niin tylsä, ettei sitä kukaan edes lukenut.  Kenties se oli johtopäätöksiltään niin ilmeinen, ettei se haastanut ketään olemaan eri mieltä.

Yhden asian se vuosien takainen pohdintani kuitenkin hoiti kunnialla. Sain tavoittelemani rauhan ja selkeyden käsitykseeni  sellaisesta ystävyydestä, jonka sisällön olen itselleni määritellyt, jota arvostan ja haluan.  Hyvää kannattaa tavoitella, vaikkei saavuttaisikaan. Minusta on tärkeätä, että tiedän millainen se on, jos sen kohtaan.

Kohtasin syksyn kirjamessuilla hyvän kirjan jonka ostin yhdellä eurolla. Tekijän nimi kertoi minulle selaamatta, että se on varmasti paneutumisen arvoinen. Kirja on Kai Vakkurin kirjoittama Aika, ajan lyhyt muistikirja. Lukusuunnitelmassani oli silloin pitkä jono, joten lainasin sen välittömästi ystävälleni ja toivoin hänen käyttävän huomiokynää lukiessaan. Kirja palautui minulle aikanaan.

Olin eilen menossa venemessuille ja otin sen junalukemiseksi.  En muistanut kirjan jo tekemää lukukierrosta ja kauhistuin aluksi siitä, että sen joka kappaleessa oli huomiovärin korostamia tärkeitä ajatuksia joita merkintäjä en muistanut tehneeni. En aluksi tajunnut, etten ollutkaan se, joka oli löytänyt sieltä elintärkeitä pohdinta-aiheita.  Oletin ehkä jo alkaneen alzheimerini tehneen minulle sen tepposen, että olin unohtanut jopa tärkeäksi kokemani lukukokemuksen. Merkinnät osoittivat selvästi, että lisäpohdittaviksi merkityt kohdat vastasivat omia tarpeitani ja huomioitani.

Aikani asiaa ihmeteltyäni muistin kirjalle sovitun käyttökierroksen ja oikein hyvilläni luin sen sitten paluumatkan aikana huolellisesti loppuun asti. Tein siihen toisella värillä omat lisähuomioni.  Nyt se on lähes lukukelvoton, sillä se on niin täynnä värejä, merkkejä, painotuksia, ajatuksia ja huomioita.  Mutta se teki tehtävänsä hyvin ja perusteellisesti. Ymmärsin sen tärkeästä sisällöstä aivan ratkaisevasti  enemmän, kuin mitä olisin oppinut, jos olisin lukenut sen pelkästään yksin.  Löysin yhden uuden syyn olla kiitollinen ajattelevista ja tuntevista ystävistäni.

MJK

Homeen hajua vai ikuisia arvoja ?

Pari ajankohtaista tapahtumaa sai aikaan syyn kirjoittaa jälleen mieltäni edelleen askarruttavista  asioista.   Eräs valokuvaustyyliltään omaperäisimmistä ystävistäni ja alamme ikoneista, taiteilijanimellään Lady Ostapeck tunnettu, Suomea syvästi rakastava valokuvaaja, kuoli amerikkalaisessa saattohoitokodissa  suomalaista musiikkia viimeiset hetkensä kuunnellen. Hän menehtyi pitkälliseen syöpään toissapäivänä, muutamaa  päivää ennen 99 vuotissyntymäpäiväänsä.    

Ladyn varsinainen Viktoriaanisen tyylin muotokuvaajaura alkoi varsinaisesti vasta hänen jäätyään eläkkeelle muotokuvaretusoijan työstään muutamia vuosikymmeniä sitten.Yksi omanlaisensa muotokuvauksen perinne sammui todennäköisesti hänen mukanaan, ainakin toistaiseksi. R.I.P. 

Tänään  4.2. 2017  vietetään lisäksi Maailman syöpäpäivää. 

Omien vanhempieni hienoista ja aikaa kestävistä pohjoisikkunavalon hääkuvista tulee aivan pian sata vuotta. Omasta ammattilaiskouluttaja aloituksestani  on nyt tasan 50 vuotta.  Kaikki  kaupallisen valokuvatuotannon tekniset tuotantovälineet, tallennusmateriaalit , viimeistelymenetelmät, kuvien sekä käyttö- että julkaisutavat ja niiden visuaaliset tyylilajitkin ovat sen kuluessa vaihtuneet. Useammankin kerran.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, eikä tule sitä tekemäänkään seuraavankaan 50 tai 100 vuoden aikana.  Se on puhtaan valonkerronnan  käyttötaito. Sitä ei ole matka luonnonvalosta ledeihin ja lasereihin horjuttanut mihinkään suuntaan. Ei liioin valaisinten lukumäärän muutos yhdestä ikkunasta tai auringosta, tämän päivän  elokuvatuotannossa käytettyihin satojen Dedojen  tai  satojen  tuhansien ledien paneleihin.  Siinä puhtaan ja kauniin valokerronnan tyylikkyydessä, joka näkyy kohteen kontrasteissa, muodoissa ja pääaiheen erottuvuudessa epäolennaisesta kuvan osasta.  

Siinä  ei näy tänään eikä tulevaisuudessakaan mitään peruseroa valokuva syntymäajan, noin 180 vuotta sitten nähtyihin oman aikansa mestariteoksiin.

Siksi toistin jatkuvasti jo 1960 luvulla oppilailleni, heistä vielä elossa olevat  muistavat sen varmasti, että kaikki muu tulee heidän ammatissaoloaikanaan varmasti muuttumaan perinpohjin, paitsi valon ymmärrys ja sen estetiikka.  Joten sen sisäistäminen on opiskeltaessa ammattikuvausta keskeistä, 

sillä kaikki muu on väliaikaista. Myös toista ennustettani painotin  jo silloin heille jatkuvasti;  valokuvaus, painotekniikka, liikkuva kuva  ja visuaalinen suunnittelu tulevat varmasti sulautumaan  aikanaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi tulevaisuutensa  varmistaa haluavien on syytä opiskella jokaisesta niistä kaiken saatavissa olevan osaamisen.  

Tämän päivän tilanne näyttää, kuinka sekin on todentunut. Toisten iloksi, toisten kauhuksi.

Nämä  nykyiset tekniset lisävempaimet,  piirtopöydät, radiotriggerit, akkukompaktit ja, 

nyt viimeisimpänä, kaiken maailman mielikuvitusasustepropsit ja kännykkäappsit ovat, 

surullista kyllä, johdattaneet valtaosan valokuvaajiksi tänään itseään  nimittävistä niin kauas tämän ilmaisutavan sille luonteenomaisilta ja tyylikkäiltä alkulähteiltä, etteivät he enää edes tunnista valon perustavaa merkitystä kuvan laadulle.  Puhumattakaan siitä, että huomioisivat edes sen keskeisimmät ajattomat periaatteet valaistusta rakentaessaan.

Missään tapauksessa en hyljeksi noilla trendi- ja bittiväännöillä työskentelyä, se on tänään joissakin toimeksiannoissa jopa välttämätöntä. Eletty historia vain on osoittanut, etteivät nämä kulloinkin vallalla olevat  trendipäiväperhoset lennä edes yhden valokuvaajan ammattiuran vuosia, vaan korvaantuvat aivan toisilla noin 20-30 vuoden syklillä. Hyvä niin. 

Hyvä myös, että kaikki kerran opitut taidot jäävät aina osaksi seuraavan trendin ilmaisua.

Koska minulla ei ole mitään tarvetta käännyttää ketään minkäänlaiseen vanhaan puritaaniseen valouskontoon, tai  itse valitsemastaan sekoiluvalosaasteesta pois, totesin, että minun kohderyhmäni on edelleen ne  ammattilaisporukoihin järjestäytyneet valokuvaajat, joita jo vuosisatainen ja saman lisää kestävä ikuinen valotyöskentelytyyli vapaaehtoisesti kiinnostaa.  Ja joille ei tarvitse ensiksi selittää kameroiden tai edes lamppujen perusominaisuuksia. Heille kunnon visuaalinen valokivijalka on varmin ammtillinen henkivakuutus, minkä kuvaaja voi hankkia. Mutta joka valtaosalta tämän päivän trendikuvaajilta on jäänyt oppimatta.  Heidän kuvistaan nähtynä.

Pohdin huolella myös, josko olisi vielä fyysisesti mahdollista järjestäytyneille kuvaajille, siis  esim. SAVin jäsenille ja erityisesti mahdollisille uusille koejäsenille, että  päättäisin tehdä vielä kerran  oman kouluttajaurani 50 v. juhlakierroksen osin samoissa valaisuteemoissa, kuin ensimmäisen ammattilaiskurssisarjani.  Sen tavoite lähes puoli vuosisataa sitten, oli havainnollistaa väriin siirtymisen keskeiset ammatilliset valaisumuutokset  kentän olosuhteissa ja silloinen toteutusmuoto oli kierros kaikissa SAV;n jäsenyhdistyksissä. 

Siihen liittyi silloin ja edelleenkin kouluttajan suuri eettinen kysymys, vahvistetaanko niitä, jotka ovat jo osoittaneet oman kykynsä ja tahtonsa realistiseen ammatilliseen kasvuun.

Vai sijoitetaanko resurssit  ”lähetystyöhön”, jossa hyötysuhde on pomminvarmasti huono ja väärinymmärrykset todennäköisin  päätuotos.  Johtuen sellaisen kohderyhmän täydellisestä heterogeenisyydestä ja epärealistista  toiveista.  Joita satu-unelmia ruokitaan entisestään markkinatalouden lyhytkestoisella lupaushötöllä.  Sillä, että vain ostamalla alennustuotteen erikoistarjouksesta, ikuinen onni on heti plakkarissa.  Tässä tapauksessa siis kuvaustaitoja, joiden auttavankin ammatillisen perusosaamisen sisäistämiseen kuluu vuosia.

Olen kohdannut, kipeästi jälleen, tämän asialleen elävän kouluttajan keskeisen ristiriidan. 

Sen, jonka olin jo luokitellut minua enään velvoittamattomaksi.  Omaksi velvollisuudekseni en sitä enää otakaan, kenties kuitenkin mahdollisuudeksi ja etuoikeudeksi. Jos omat voimani ja ajankäyttörajoitteni vielä mahdollistavat  tällaisen  valokierrosponnistuksen.

Alueellisten yhdistysten sijaan saattaisi löytyä nyt ajatonta valokuvallista laatua arvostavia paikallisia studioita, joissa intiimin noin 5-10 kuvaajan voimin viettäisimme iltapäivän ja illan klassisan, ajattoman ja  yksinkertaisen valaisukivijalan yhteisissä pohdinnoissa ja havainnollistamisessa.  Sellaisen valoajattelun ytimessä, joka ei tule ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa, eikä missään kulttuurissa koskaan menemään muodista.  Ja jonka sovelluksia ei tarvitsisi hävetä kenenkään edessä.  Valopäivän ilman mitään lupausta osallistujille, että sen kertaaminen ja edelleen kehittely ratkaisee kaikki muutkin ammatilliset pulmat.  Riittävästi verta hikeä ja kyyneleitä kun olisi jo valmiiksi osallistujien  ammattikokemustaustassa, ennen kuin minkään heidän töissään jo käyttämiensä valaisutyylien puhdas sujuminen on kehittynyt automaatioksi omassa selkäytimessä ja omassa studiossa.

Todellisille  valon  ammattilaisille se juuri taitaa olla yhteinen kokemus ja ominaisuus.

MJK