Sadepäivän ajatuksia yksinäisyydestä.

Meistä jokainen näkee ja kokee ympärillään ja sisälläänkin yksinäisyttä. Jotkut toisinaan, eräät kaiken aikaa. Sen vatvominen näyttää olevan myös lehtien vakiosisältöä. Sinänsä loogista: Se koskettaa, muodossa tai toisessa, meitä jokaista. Moni sen muodoista ja syistä ehtinyt jo tulla tutuksi. Ilmiön kaikista versioista minulla ei ole ollut vielä henkilökohtaista omaa kokemusta. Toivottavasti ei tulekaan.  Esimerkiksi sellaista vanhuutta, jolloin tajuaa olevansa ympäristölleen tarpeeton ja uusien asioiden luomiseen tai edellisten evoluutiomallin kehittelyyn kykenemätön. Tänään rannalla työkennellessäni minua pohditutti asian toinen, se valoisampi puoli. Sekin ehkä vain normaalin työikäisen yhteiskunnan jäsenen viitekehyksestä.  Jos niin haluaa asian nähdä. Ongelman muuta yleisyyttä ja vakavuutta mitenkään vähättelemättä.

Yksinäisyys on tunnereaktio ja kuka tahansa saa ja voi tuntea mitä hyvänsä. Suuri osa siitä on siten omien valintojen ja ajattelukyvykkyyden, taikka sen puutteen, aikaansaamaa illuusiota ja harhaa.  Jos ihminen hyväksyy sen käsityksen, että hän voi itse aivan merkittävästi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja laatuun, kaikkia kuitenkin kohtaavan yksinäisyyden voi kohdata paljon rakentavammin, kuin valittaa sen  tuomasta kärsimyksestä.

Yksinäisyyden tunteen saa ja voi kokea tragediana ja ahdistuksena, mutta sitä järkeistämällä voi myös valita huomionsa kohteeksi sen hedelmällisenkin puolen. Esimerkiksi sen mahdollistama oman mielen ja omassa hallinnassa olevan ajankäytön osuuden vapaus.  Oman ajan käyttötapa on minusta ihmisen suurin valita. Sekä tunti- että elämän mittakaavassa. Luonnollisesti myös siihen liittyvän ”työajan” osalta.  

Uskon, ettei niin tasapainoista ja onnellista ihmissuhdetta rakastettuun, omaisiin, työyhteisön ja harrastustoiminnan muihin jäseniin olekaan, ettei se aivan oleellisesti rajoittaisi  henkilökohtaisten tekojen, ajankäytön, elämänrytmin ja usein ajatustenkin valintaa ja vapaata ilmaisemista.   Vaikka läheiskontaktit ovatkin yksinäisyyden tunnetta harventava elämänmuoto ja-valinta.  Henkilökohtaisista arvostuksista riippuu sitten, miten ihminen tämän yksinäisyyden mahdollistaman ainutlaatuisen vapautensa osaa tai haluaa käyttää. Minusta se on kuitenkin sellainen hinta joka, ainakin väliaikaisesta, yksinäisyydestä todella kannattaa maksaa.  Ja ainutkertainen, mutta pysyvä lahja oman elämänsä opiskeluun sekä säännölliseen uudelleen muotoilemiseen. Molemmat hyvin tarpeellisia ja hedelmällisiä ajankäyttötapoja. 

Tällaisen paljon jo kokeneen silmissä tuollainen, yksinäisyydellä lunastettu hetkellinenkään  vapaus onkin jotain, mitä hyvin harva on koskaan kokenut siten, että olisi ymmärtänyt sen arvon ja mahdollisuudet.  Rajoittamaton oman ajankäytön tila, jonka uskon monen taiteilijan ja tiedemiehen osanneen hyödyntää jonkun sellaisen löytämiseksi tai suorittamiseksi, johon he muiden kanssa symbioosissa eivät olisi koskaan ulottuneet. Olivatpa nuo muut läheiset kuinka laaja-alaisia ja sallivia tahansa. Luonnollisesti on myös  lukematon määrä sellaisia tapauksia, joissa poikkeusyksilön saavutusten takana ja vapaan erityiskehittymisen mahdollistajana on ollut omat valintansa hänen vuokseen  uhrannut  toinen henkilö. Molemmat luultavasti sisimmässään yksinäisiä, elleivät näe juuri noita siten mahdollistuneita tekojaan elämänsä tarkoituksen ja oman tyydytyksensä  täyttymyksenä.

Siinä juuri piileekin ehkä  eräs tämän kysymyksen avaimista.  Yksinäisyyden tunteen ydin ei mielestäni olekaan siinä, monenko ihmisen kanssa on säännöllisessä kontaktissa, tai jopa lähesriippuvuudessa, vaan siinä, kokeeko oman olemassaolonsa kenellekään mielekkäänä ja  tarpeellisena. Siis itselleen tai muille.  Eräs menestyksen käsitteen ja/tai tunteen perinteisistä  määreistä on se, kuinka helposti on korvattavissa.  Minulle  se tarkoittaa sitä, että niin kauan kuin itse tietää valitsevansa ja tekevänsä tarpeellisia tekoja, itselleen tai muille,  tunnekokemuksen niiden usein silti aiheuttamasta yksinäisyydestä, voi ymmärtää osana sitä hintaa, jonka siitä haluaakin maksaa.  Esimerkiksi vaikkapa tilanteissa, joissa huomaa olevansa lopuksikin yksin päätöstensä ja valintojensa kanssa. Tai liian väsynyt pitkän, mutta tarpeellisen työrupeaman jälkeen. Yksinäinen ja viluissaankin. Keskeisenä hetkellisenä tunteena, ei koskaan enää tätä valintaa.

Itseäni tämän ymmärtäminen on auttanut  aivan ratkaisevasti niiden kohtien yli, kun sairaalakausinani olen ollut liian heikko sekä ajattelemaan, että toiminaan minulle tärkeitä asioita edistävästi.  Kun olen sekä toivonut kipuihini kuolemista, että ahdistunut lähimmäisteni  kokemista vierailuvelvoitteista.  Kirurgi, joka ryhmänsä kanssa leikkasi  sydämeni ja  keräsi siihen kaikki varaosat eri puolilta kehoani,  haastatteli ennen leikkuupäätöstään minua ja käsitystäni operaation ehkä mahdollistaman loppuelämäni tarkoituksesta ja asioista joihin aioin sen käyttää. Hän kertoi valintojensa perusteeksi sen, kuinka paljon mieleni ja valintani oli edelleen merkityksellisessä elämässä kiinni ja olikin oikeassa, sillä nyt on menossa jo kahdeksas vuosi sen jälkeen. Nykyisten rajallisten voimieni mukaisia tekoja, joiden koen olevan  itselleni ja ympäristölleni tarpeellisia, vaikkeivät aina olekaan edes kaikkien tärkeimpienkään läheisteni arvostamia.  Eivätkä tuota heille sitä iloa kuin minulle siitä pelkästä tekemisen mahdollisuudesta.

Siis merkityksellistä elämää, mutta edelleen kovin usein yksinäisyyden kokemisen hinnalla.

Minulle henkilökohtaiset mutta vastuulliset valinnat, usein raskaat, keskeneräiset tai uudet suuret projektit ovat olleet elämän jatkon ja mielekkyyden moottoreina. Kuten olivat ne sitä edeltävät, oman polkuni vuosikymmenetkin.  Hyväksyn sen, että niiden aiheutttama usein voimakaskin yksinäisyyden tunne kuuluu sillä tavalla jokaisen ihmisen elämään, että sen kohtaamista kannattaa harjoitella ja ymmärtää. Sekä olla kiitollinen siitä että vielä pystyy senkin tuntemaan ja ajattelemaan. Maailman menoa seuratessa näkee hyvin, miten monelta nekin jo näyttävät puuttuvan.

MJK