Sanojen taustoista; Kipu

Kipu

Jokaisella meistä on varmasti omasta mielestään selkeä käsitys kivusta, vaikka kukaan ei sitä halua osakseen. Ehkä joidenkin muinaisten uskontojen askeetteja  lukuunottamatta.  Minulla oli taas luonteva tilaisuus pohdiskella kyseisen ilmiön eri puolia, vaikka useampi aikaisempi tapaaminen sen kanssa onkin ollut merkittävästi syvempi kokemuksellisesti. Ehkäpä tällä kertaa voimia ja avoimmuutta riitti suhtautua nyt asiaan sekä uteliaammin, että analyyttisemmin, joten löysin asiaan itselleni uudempia  jäsentelyjä.  Ne paransivat ainakin omaa  asennettani ja rauhallisuuttani  seuraavien kipujen aikanaan iskiessä.

Klassinen jako fyysisiin ja/tai henkisiin kipuihin on mielestäni sinänsä jo vanhentunut sillä kukaan ei voi varmuudella osoittaa kumpi vaikuttaa kuinka paljon toiseen tai oli ensin syynä eikä seurauksena. Selkeää mielestäni on edelleen se että ne ovat sellainen psykofyysinen kokonaisuus, jossa paraneminen voidaan aloittaa kummasta suunnasta tahansa. Ja myös tuloksellisesti. Itse haluan uskoa mielen ja asenteen muutoksen olevan jopa aikaisemmin uskottua vahvempi väline myös fyysisten turhien kipujen eliminoinnissa.

On myös lohdullista sisäistää, että on olemassa lukuisasti ihmiselle hyviä ja hyödyllisiä kipuja, kummallakin sektorilla. Eräs viisas ystäväni tiivisti asian siten, että kivut ovat solujen puhetta meille. Kipuprosessihan on sellainen luonnon meille antama hyödyllinen viestintä-  ja hälytysjärjestelmä, jonka tavoite on antaa kehoitus korjaaviin toimenpiteisiin ennenkuin  toimintakykyymme  ehtii syntyä isompia häiriöitä. On myös ilmeistä, että joillakin ihmisillä on kipuaistimusten ja niiden kuuntelukyvyn kautta merkittävästi korkealaatuisempi hälyytysjärjestelmä kuin toisilla. Kaikilla se kehittyy silti  harjoittelemalla paremmaksi.  Se kyllä kannattaa, sillä kipujensa syvempi ymmärrys vaikuttaa varmasti ihmisen valintoihin usein koko loppuelämässään. Useimmiten positiiviseen suuntaan.

Siksipä mielestäni  useinpiin kipuihin, ainakin niiden alkuvaiheessa,  siis tuleekin suhtautua kuin  läheiseen ystävään joka haluaa auttaa meitä.  Ymmärtäen, että niiden tarkoitushan onkin olla kehoamme säästävä ja suojeleva ilmiö, jotta erilaiset uhkat saadaan tietoon mahdollisimman aikaisin ja päästään nopeasti puuttumaan asiaan. Siksi pienetkin kivut tulee kohdata ajatuksella ja tutkivalla mielellä, sekä käsitellä jatkotilanne sen mukaisesti  eikä  niitä tulekaan torjua heti pois tietoisuudestamme esim. erilaisilla kemikaaleilla.  On tärkeää säilyttää rauhallisen harkinnan ohjaama herkkyys oikeiden perussyiden etsimiseen ja sitä kautta lisäongelmien torjumiseen. Kannattaa muistaa, että kivut kuuluvat joka tapauksessa jokaisen elämän kulkuun ja sitä säilyttämään tähtäävään ohjausjärjestelmään. Ja ovat siten säännöllisesti käytettävissämme  omaksi hyödyksemme.

Lisäksi fyysisessä hahmossa ilmentyvä kipu saattaa osoittaa oikotien niihin muutoksiin joihin mielemme ei ole vielä valmis tai tiedon tasolla niin selkiintynyt, että myöntäisi välttämättömäksi ne muutokset toiminnassamme  ja kokonaisvaltaiset valinnat, joita kehon viisaus joutuu kiputiloilla nopeuttamaan.

Luonnollisesti on myös olemassa sekin kiputila, joskin aivan merkittävästi harvinaisempana, jolloin tuntoherkkyyden väliaikainen, tai jopa lopullinenkin  amputointi kemikaaleilla on inhimillisesti se ainoa vaihtoehto. Silloin on mielikin tavallisesti jo tilassa, jossa sen rauhakin on samojen kemikaalien autettavissa. Mutta hyvin paljon myöhemmin.

On myös kipua ilman sairautta, vaikka sairautta ei yleensä ymmärretä sellaiseksi ilman kipua. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvukivut, sekä fyysisesti että henkisesti, ehkäpä myös ”lemmensairaus” ja ”särkynyt sydän”.  Viimeksimainittu, varmasti myös kokonaisvaltainen kiputila, on sillä tavalla silti hyvin lohdullinen, että se osoittaa tunnemekanismimme olevan hyvässä kunnossa, koska se pystyy rakastamaan ja kokemaan voimakkaita tunteita.  Muita selvästi positiivisia kipuja ovat esimerkiksi suorituskyvyn kasvua ja asetetun päämäärän lähestymistä indikoivat, kuten useat urheiluvalmennukseen ja fysikaaliseen hoitoprosessiin liittyvät kiputuntemukset. Siis kipuja joiden tarkoitus on selkeästi tuottaa tietoa ja sitä kautta myös terveyttä ja  mielenrauhaa.  Varsin usea kipuaistimus kun siten onkin vain hälytysjärjestelmän herkkyyteen ja kunnossaoloon liittyvä positiivinen päivitysilmoitus.

Näitä sinänsä vaarattomia, ainakin  asiaan vihkiytymättömien mielestä, kipuaistimuksia  ovat myös  monet ihmisen arvohierarkian horjuttamiseen liittyvät ammatilliset, esteettiset tai eettiset, jopa fyysiset, tuskakokemukset joita liittyy tilanteisiin, joissa jollekin asialle herkistynyt ihminen kohtaa sitä  halventavan tai jopa tuhoavan  tapahtuman.  Esimerkiksi  täysin epämusikaalisen laulun tai esteettisesti kelvottoman maalauksen, elokuvan, muun visuallisen saasteen, onnettomuustlilanteiden kokonaisvaltaisesta irvokkuudesta puhumattakaan. Vastaanottajan omasta herkkydestä sitten seuraa, mikä on henkisen traumauttavan ärsykkeen vaste myös omaan fyysiseen kiputorjuntatilaan.

Kipuun voi siis suunnata mielensä joko negatiivisesti tai positiivisesti. Eli vain pyrkiä siitä kaikin keinoin pois, siis sen enempää pohtimatta, tai ryhtyä rauhallisesti ottamaan selvää sen tämänkertaisen viestin taustoista ja tavoitteesta.  Usein siihen saattaa auttaa, jos siihen liittää mielessään myös useilla eri aisteilla havaittavia ilmiöitä ja symboleita, kuvia, ääniä, jopa rituaaleja.  Kokemukseni ja ymmärrykseni mukaan erilaisilla  harjoitelluilla ja sisäistetyillä rituaaleilla on ollut merkittävä vaikutus keinoina selvittää kivun viestiä ja tarvittaessa lyhentämään sen tuottamaan häiriöaikaa. Ja estämään tilan huononeminen. Esimerkiksi vaikkapa äidin puhallus lapsen sormeen. Ja aikuisella  sen hieman kehittyneemmät muunnokset. Joista ehkä lisää tarinaa toiste.

Vaikka usein ihmisille kaupataan kivun kohtaamista kliseellä sen jalostavasta vaikutuksesta, en siihen usko, sillä minusta kaikki kiputilat joka tapauksessa vievät, ainakin väliaikaisesti käyttöönsä osan ajattelu- ja kokemiskapasiteetistamme, joka varmasti ei ole eduksi täysipainoisen elämiskokemuksen ja henkisen kasvun tavoitteelle. Hyväksyn sisäistän täysin sensijaan sen vanhan yleisen hokeman, että kasvua ei ole ilman kipua, mutta kaikki kipu ei merkitse sitä että silloin tapahtuisi kasvamista. Samoin hyväksyn aivan rauhallisesti sen  todellisuuden, että vaikeassa kiputilassa ollessaan ihminen on todella kokemuksineen äärimmäisen yksin. Kasvun paikka ja peruste sekin.

MJK

Kuvien ja sanojen taustaa, osa 8. Unelmaa joka hetki

Unelmaa joka hetki

Ammattivalokuvaajien ”Hetki unelmaa” projekti on sitten juhlallisella julkistamiskierroksella ja saanut ansaitsemaansa huomiota muidenkin kun siihen osallistuneiden mielissä. Katsoin myös ajatuksella huolellisesti kaikki siihen liittyvät julkistetut kuvat ja pohdiskelin muutenkin kyseisen projektin ja siihen liittyvän työskentelymetodin merkitystä nimenomaan ammattivalokuvaajan työnkuvan kannalta. Kuvat synnyttivät monetasoisia ajatuksia.

Mielestäni valokuvaaja on niitä todella etuoikeutettuja ammatteja, joiden on realistisestikin  mahdollista elää sekä toisten että omaa unelmaansa jokainen haluamansa hetki, ei vain yhden projektin ja yksien mallien hetken. En tarkoita sitä, että unelmaansa eläminen onkaan tarkoitus kestää 24/7, vaan sen on oltava toivottavasti säännöllisesti valittavissa niin usein, että se suuntaa joka tapauksesssa elämää positiivisesti. Jokainenhan tarvitsee kuitenkin myös ne rutinoidummat ja vähemmät inspiroivat puurtamisaikansa, muuten nämä huippukokemukset eivät eroittuisikaan.  Ne  raskaammat ja pitkäveteisimmätkin suvantokaudet kun ovat sitä hintaa, joka on iloisesti maksettava lyhytaikaisten täyttymyksen hetkien saavuttamisesta. Joku viisas sanoikin että vasta tyhjä tila tekee huoneen asuttavaksi.

Ihminen ilman unelmia on kuollut.  Mm. näillä sanoilla esittelin  valokuvaajille yli 30 vuotta sitten VVI:n ensimmäisen aivan oman koulutustilan, vanhan Tammelan Meijerin liiketalon, hankintaa ja muokkaamista luokiksi ja studioiksi sekä majoitustiloiksi. Valtaosa siihen käytetystä ajasta ja rahasta meni luonnollisesti niihin pakollisiin rutiinitoimenpiteisiin ja hikiseen puurtamiseen, joilla se pysyi käyttökunnossa, mutta juuri nekin hetket olivat elintärkeitä osia sitä aitoa unelmaa, jonka se tila mahdollisti. Satojen valokuvaajien mahdollisuuden vaikuttaa omaan ammatilliseen elämäänsä positiivisesti.  Kaikkine iloineen ja pettymyksineen.  Minulle itselleni koko tuo VVI:n aikani  1969 – 2009 oli selkeä sekä henkilökohtaisen, että myös kollektiivisen unelman realisointi. 

Siis panoksen ja tuoton optimin suhteen etsintää ja harjoittelua. Ulospäin ehkä vaihtelevalla menestyksellä, mutta omana kokemuksellisena elämänkouluna  sekä raskas, että äärimmäisen antoisa. Erityisesti se osa jolloin joutui sekä pohtimaan että toteuttamaan kasvatustyön vaativinta ja suurinta viisautta vaativaa osaa.  Eli  käyttämään  voimakkaitakin kieltosanoja vastaanottajalle elintärkeän saavutuksen mahdollistamiseksi silloinkin, kun hänellä ei vielä ollut riittävästi ymmärrystä niinkin voimakkaan välineen käytön välttämättömyyteen hänen ilmaisemansa unelman saavuttamiseksi aikanaan.  Eli vasta sitten kun hän on siihen itse kykenevä.  Käytyään sinne johtavan kivisen tien, jonka kuoppia kouluttajan on kyettävä viisaasti ja kulkijan  voimien mukaan kaivamaan eikä tasaamaan kohteelle oikea ja riittävä määrä.  Rakkauden ja tuen osoittaminen niillä keinoin ei ole kohteelleen useimmiten mieleen, kuten jokainen omia lapsiaan kasvattanut on väistämättä huomannut.

Katsoessani nyt jokaista ”Hetki unelmaa” näyttelyn kuvaa, löydän niiden tekijöistä kaikkia niitä vaiheita, joita omaa unelmaansa etsivän valokuvaajan tiellä on läpikäytävä. Osa tekijöistä ei vielä edes tajua omaa osaamattomuuttaan,  osa on saanut tässä mahdollisuuden ylittää koko olemassaoleva entinen kyvykkyytensä, joillekin tämä on  ammatillinen rutiinitehtävä hieman normaalia paremmin valmisteltuna ja toivottavasti mahdollisimman usealle osallistujalle sellainen katalysaattori, joka saa hänet pohtimaan oman ammattinsa  ainutlaatuista  potentiaalia unelmien täyttämiseen. Myös omiensa. Sitä että valokuvaajan on aina mahdollisuus tavoitella unelmaansa, joka ei näiden mallien kohdalla useinkaan ole edes mahdollista, paitsi unelmaansa muutettuaan.

Sensijaan valokuvaaaja ei pysty löytämään maailmasta montaakaan muuta ammattia, joissa unelmaansa voi tavoitella yhtä hyvin eväin kuin hän.  Saa ansaita myös elantonsa luomalla  niin pysyviä ja myöhemmin katsoessa toistettavissa olevia hetkiä ja muistoja  ihmisten onnen ja tuskankin hetkistä.  Sekä yksilöllisistä että kollektiivistakin unelmista ja niiden täyttymyksestä tai joskus myös tuhosta.  Valtava vastuu kuvallisen dokumentin visualisoijalle. Kuinka paljon ymmärrystä, viisautta ja rakkautta tarvitaan monimutkaisen teknisen taidon lisäksi myös sisällöllisesti kestävän ja samalla esteettisesti paikkansa ansaitsevan valokuvan synnyttämiseen.  Kuinka moni ammatti vaatii  yhtä laaja-alaista elämän, tiedon, taidon tekniikan ja henkisen sekä visuaalisen harmonian  jatkuvaa jokapäiväistä sekä omaa opiskelua että saavuttamansa tason kauppamista edelleen joko ylpeydellä tai  toisinaan häpeälläkin maustettuna.  Kuinka monessa ammatissa työn tekijä synnyttää lyhyessä ajassa tuotoksen, joka voi leimata kohteensa vuosikymmeniksi, aikanaan jopa vuosisadoiksi ehkä.

Kuinka monessa ammatissa voi yhtä vapaasti päättää ajankäytöstään ja muistakin  työnsä viitekehyksistä, luonnollisesti tyytyen samalla niihin muihin rajoitteisiin joita kyseiset valinnat aiheuttavat. Mutta nekin valinnat on valokuvaajalle edes tehtävissä.  Lähes tavaoittamaton unelma useimmille työelämässä toimiville ihmisille sekin. Kuten myös se, että jokaiseen ammatilliseen tulokseensa on oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus vaikuttaa omalla persoonallisella tavallaan ja luoda tuotos, jossa henkilökohtainen ”eskon puumerkki” on ikuisesti tunnistettavissa.  Samalla kun on saanut valita mikä  ja millainen se on.  Monessako muussa ammatissa saa jokaisen uuden toimeksiantonsa kohdalla tehdä kaikki ne omia kykyjään ja tavoitteitaan sekä jopa unelmiaankin vastaavat valinnat joihin sitoutuu vapaaehtoisesti ja koko sydämellään seuraavan työtuokionsa ajaksi. Saa mahdollisuuden ponnistella kaikkien kykyjensä ylärajalla. Mitään parempaa mahdollsuutta sekä ammatilliseen että inhimilliseen kasvuun ei mielestäni ihmiselle ole edes tarjolla.

Lisäksi se etuoikeus, että työnsä lopullisen laadun lahjomattomana tuomarina saa lisäksi toimia useimmiten itse.  Mikä mahdollisuus  unelmiensa tavoitteluun.  En suinkaan väitä että jokaisen pitäisi valita juuri tämä tapa joka työssä ja joka päivä, mutta jo se tieto että se on mahdollista, tekee tästä ammatista jotain ihan erityistä. Hänelle, joka sen tajuaa, ja käyttää etuoikeuttaan elää jatkuvasti  kaikki mahdollisuutensa unelmiinsa.

MJK