Molemmista
otsikon näkökulmista olen saanut lähaikoina kokemusta. Osittain tervetullutta ja liikaa sellaista, jota en olisi niin halunnut.
Olin
sekä jäähyväisretkellä Rodoksella, että opintomatkalla Purjelaivapäivillä.
Toista viikkoa ilman nettiä ja muutakaan mediapommitusta. Lisäksi flunssa pitää
minut nyt hetken paikallaan.
Kiireisimpänä
alusten syyshuoltosesonkina.
Elämäni
ensimmäinen all included/aurinkoranta hotelliretki on nyt takana. Tämä
lapsenlapselle kerran annettu lupaus on nyt täytetty. Viimeisenä
mahdollisena syksynä. Aikaa oli
riittävästi sekä rannalla että valvottuina öinä pohtia asioita ja tehdä
havaintoja.
En
väitä, ettei paljon positiivistakin kokemusta ja uutta lisääntynyt, mutta monta
sellaista ahdistavaa huomiota jäi mieleeni, joita en ole ennen tullut näin
selkeästi rekisteröineeksi. Kuten
rantalomalaisten keskimääräisen elopainon merkittävä kasvu. Ikärakenteesta
riippumatta. Sama toistui vielä
näkyvämmin hotellin buffet aterioilla ja baarissa. Ainoa looginen johtopäätös
tästä on selkeä, ainakin länsimaisen, ihmiskunnan fysiikan laaja
degeneroituminen liian löysän ja helpon elämän seurauksena.
Aivan liikaa näin
myös esimerkkejä saman törsäysvastuuttomuuden leviämisestä ihmisten
asennemaailmaankin.
Se
ruoka- ja juomamäärä, jonka ihmiset keräsivät pöytäänsä, syömättä sitä, vain
napsien sieltä täältä, jolloin se joutui vain jätteeksi, oli sota-ajankin
eläneen silmille enemmän kuin ahdistava. Räikeimmillään kahden hengen pöydän
itse noudetulla, mutta syömättömällä, ruokamäärällä olisi kevyesti ruokkinut
lisäksi hyvin monihenkisen perheen.
Vastuutonta törsäyskulttuuria yleisenä tapana.
Sama
moraalinen välinpitämättömyys näkyi myös toisin puolin. Baarin, meille
ilmaisen, kolajuoman sekä väri, että maku osoitti, ettei siihen juurikaan itse
makutiivistetta tuhlattu haalean veden sekaan. Lapselle ei ollut aina
maitoakaan saatavissa aterioille ja pöytien valmiin välinekattauksen koostumus
oli useammin puutteellinen kuin kohdallaan. Joustavasta työnkulusta ja palvelukyvystä puhumattakaan.
Kuitenkin kansainvälisen luokituksen 4 tähden hotellissa, jolla oli aterioille
myös pukeutumiskoodi. Jota suuri osa asiakkaista ei juurikaan noudattanut.
Paluulennolla
tuli minulle ensimmäistä kertaa mieleen se uudistus, jonka joku lentoyhtiö on jo ottanut käyttöönkin.
Määritellään lipun hinta kuljetettavan painon mukaan. Niinhän se on
pääsääntöisesti myös rahdin suhteen. Siitäkin on jo syntynyt
vastamielenosoituksia lihavien syrjinnästä. Vähemmän painavat ja -syövät ovat vain ikuisesti osallistuneet nurkumatta enemmän ruokaa ja polttoainetta
tuhlaavien kustannuksiin. Eikä kukaan ole julkisesti tulkinnut sitä heihin kohdistuvaksi
syrjinnäksi. Nyt vasta itse huomasin, että normaalipainoiset ja kohtuullisesti
kuluttavat ovatkin jo selkeä vähemmistö. Muuallakin kuin matkailualalla.
Näkemääni
pohtineena valitsin julkisen, mutta yksityisen yrityksen operoiman, bussivuoron
eiliseen Purjelaivapäiväretkeeni. Aivan puhtaasti pienemmän kulutuksen
tavoitteella. Matka sillä
Tampereelta Helsinkiin ja takaisin maksoi vähemmän kuin edestakainen ja lisäksi
yhteiskunnan tukema bussilippu Teiskosta Tampereen keskustaan ja takaisin. Kaupungista edes poistumatta. Tämä
tilanne on mahdoton ymmärtää johtuvan mistään muusta kuin epäonnistuneesta
julkisen kaupunkiliikenteen suunnittelusta sekä yhteiskunnallisista päätöksistä
vastuullisten kyvyttömyydestä tai
välinpitämättömyydestä. Siis aivan
samoista ilmiöistä kuin etelän retkellä kokemani asennemaailma. Kaikkea
törsätään suruttomasti.
Samalla
merihenkisellä retkellä törmäsin myös ensi kertaa siihen uuteen havaintoon,
missä kunnossa nämä, nykyään trendikkään, saaristomatkailun, alukset
todellisuudessa ovat.
Tutustuttavina olevista 13 aluksesta vain pari-kolme oli selkeästi
huolenpidon ja asianmukaisen käsittelyn mukaisessa ulkoisessa kunnossa. Loput
esimerkkejä tarpeellisen, mutta tekemättömän työn turmiollisesta vaikutuksesta
arvokkaaseen omaisuuteen. Minä,
jos kuka, osaan sekä arvioida, että arvostaa sitä työmäärää, jonka nämä ihanat
perinnealukset vaatisivat pysyäkseen edes käyttökuntoisina, esteettisestä ja
henkisestä perinnöstä puhumattakaan. Sillä asteikolla mitaten osaamisen ja
välittämisen puute oli lähes täydellinen.
Ellei sitten tämän päivän meriperinteen genre ole sama kuin näyteikkunoiden muotifarkuissa. Reikien
ja repaleiden pinta-ala jo ostotilanteessa on suurempi kuin ehjän ja puhtaan
kangasosan. Ja hinta moninkertainen. Tiedän, ettei Suomen lyhyt sesonki tuota
puualuksen kunnossapitoon tarvittavaa taloudellista tulosta, mutta jotenkin
toivoisin, että tämän sektorin yrittäjillä olisi joku selkäranka alustenkin
hyvänä pitoon kvartaalihyödyn laskentaperiaatteen sijaan. Paljon sellaista opin
ja näin myös eilen, mistä ei olisi ollut nyt niin väliä. Haluaisin nimittäin
edelleen pitää lapsenuskoni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja järkevyyteen.
Paluu
mediamaailmaan tapahtuikin sitten myös turhauttavimmalla mahdollisella tavalla.
Erään jättivaltion presidenttipeliin liittyvän valheidentäyteisen väittelyn
moninkertaisella aikapanostuksella valtamediassa. Nyt minulla on entistä enemmän ymmärrystä nähdä keskeinen henkilökohtainen
pointti tässä lähiseudulla elävän tunnetun
kalastaja/toisinajattelijan valinnoissa. Ja sen mahdollisesti hänelle tuomassa
mielenrauhassa.
Se
asia vain on itselläni edelleen pohdinnassa, miten löytyisi tasapaino tajuntaan
väistämättä murtautuvan vastentahtoisenkin tietotulvan ja vain tarpeellisen
osan siitä valitsemiseen.
MJK
