Aikataulutettu kehitystavoite?

Kun kuukausi sitten sitouduin parin vuoden päivittäiseen vapaaehtoistyöskentelyyn ammattivalokuvaajien arvonimiprojektissa, en osannut aavistaa, kuinka monitasoisten näkökulmien  ratkaisuihin siinä jouduin. Ensin kunkin asiakokonaisuuden selkeytys omassa päässä ja sitten tuloksen perustelu ja yhteinen toteutus myös muun ryhmän ehdoilla.  Ja heidän auttamisekseen. Kaupan päälle eri tavoitteisiin ja eri vakavuudella sitoutuneiden motivointi. 

Moni asia on jo osoittautunut aivan eri sisältöiseksi, sama pikaisesti kuultuna ja juteltuna, tai vastuullisesti pitempään pohdittuna.  Esimerkiksi jo ensimmäisellä kokoontumiskerralla esille noussut näkökulma, että ryhmässä, johon osallistumisvaatimuksena oli oma julkinen tavoitteellisesti ja ajallisesti suunniteltu ammatillinen projekti, jokaisen osallistujan ilmaisema todellinen tavoite olikin laajempialaisen ammatillisen kokonaiskehittymisen kausi.  Luonnollisesti nämä asiat eivät ole keskenään ristiriidassa, mutta  käytännön työskentely tarkasti rajattuna aikana määriteltyyn tavoitteeseen  pääsemiseksi, on niin eri tyyppistä, että vain toinen voidaan näillä käytettävissä olevilla työtunneilla kyllin laadukkaasti saavuttaa. Ja liiallinen kompromissiin pyrkiminen voi vesittää molemmat. Ainakin väliaikaisesti.

Ihannetapauksena työelämässä pidän itse tilannetta, jossa pitkäjänteisessä ammatillisessa toiminnassa jokaiseen uuteen toimeksiantoon voi ja saa liittää senhetkisen osaamisensa havaittavissa olevan ylittämisvaatimuksen ja -tavoitteen. Tämä on luonnollisesti käytännössä utopiaa useimmissa ammateissa ja tuotos-panos talouskulttuurissa. Valokuvaaja on siinä kokonaisuudessa kuitenkin juuri yksi niistä etuoikeutetuista ammateista, joissa tuo mahdollisuus on lähes poikkeuksetta ja laaja-alaisena tarjolla. Usein tosin taloudellista tulosta, ainakin väliaikaisesti, pienentäen. Mutta mielestäni jopa suurin palkkaetu elämän pitkässä juoksussa.  Ammatillinen kehittyminen mielestäni tarkoittaa kykyä ja motiivia toimia tuolla jatkuvalla taitojen ja asenteiden ylitystavoitteella yhä useammin ja yhä tietoisemmin.  Sitä kun kehitys juuri on. Siirtää jokaisessa tietoisessa teossaan kaiken osaamisensa rajaviivaa edes pisaran laajemmaksi. Niin teknisesti, kuin taiteellisesti ja myös eettisesti. Säännöllisesti, jokapäiväisesti, tietoisesti. Ja rakastaen juuri sitä mahdollisuutta.

Ajoitettu ja tarkasti suunniteltu, ulkoiselta tulokseltaan mitattavissa oleva projekti puolestaan sopii luonnollisesti tuohon kokonaiskuvaan ja pitkään tavoitteeseen äkkiä ajatellen saumattomasti. Niin se ei kuitenkaan syvällisemmällä menetelmä- ja toteutustasolla aivan ole. Siihen tasapainoiseen jatkuvaan tietoiseen kehittymiseen kun jokainen tarvitsee täysin yksilöllisen kypsymisajan, omaan kellotaajuuteensa harmoonisesti istuvan ponnistelun ja levon rytmin. Ajoitettu projektityöskentely puolestaan vaatii hyvin kurinalaista ja monelle stressaavaa, usein ylivoimaistakin ajoitettua työskentelymäärää ja –rytmiä.  Toimintaresurssien laajaa käyttöä muodossa, joka ei ole riittävästi tekijänsä kehittymisen suunnassa ja usein tasossakaan, ainakaan väliaikaisesti.  Mutta joka kehittää silti luonnollisesti muita selviytymistaitoja. Se vain on jokaisen pääteltävä itse, onko ammatillisesti näyttävä projektiponnistelu niiden haittavaikutusten arvoinen, joita se poikkeuksetta, vaikkakin vain väliaikaisesti, aiheuttaa tekijänsä elämänrytmiin.

Olen yhä useammin tullut pohtineeksi juuri tuollaisia, kaikille pakollisia, valintoja. Sen ainoan elettävissä olevan nykyhetken käyttötunteet. Ovatko ne sidotut mitattavaan ulkoiseen päämäärään, ansioon ja mahdolliseen kunniaan asiakkaiden ja kolleegoiden mittareilla. Vai onko se sama julkinen osaamistaso juuri itselle niin merkittävä sisäinen palkinto, että myös sen tavoittelussa kohdattavat ahdistukset ovat silti itselle tietoinen ja kasvattaava valinta ja hinta. Ilo sen havaitsemisesta, että aina saa ja voi valita itselleen yhä suuremman ja kiinnostavamman  uuden haasteen. Äkkiä voisi ajatella, että edellisen yleisin vaihtoehto, ottaa iisisti, ja antaa virran viedä jonnekin, kunhan ei tarvitse hikoilla ja stressata, voi katsella auringonlaskuja ja kävyn putomista puusta, olisi myös houkutteleva valinta. Se vain kun tahtoo johtaa aikanaan muihin sellaisiin ongelmiin, joita tuossa toisessa valinnassa ei kohtaa. Ja näiden vaihtoehtojen välissä on lukematon määrä variaatioita. Lopullinen mittari kun on vasta kunkin omassa päässä ja sydämessä. Niin syy kuin seurauskin.

Tähän nykyiseen omaan ammattikuvaajien arvonimiprojektiini tein oman valintani, iloni, vastuuni ja tulevat vastoinkäymiset sillä tiedolla ja kokemuksella jonka olen nyt itselleni oikeaksi pohtinut ja tutkinut.  Minulle kaikki tekeminen, kuvien, kirjaimien, laivojen, koneiden ja ihmisten parissa ilman kaiken aikaisemman osaamiseni päivittäin ylittävää tavoitetta on turhaa ja merkityksetöntä ajan kuluttamista. Vielä tällä iälläkin. Se, että se sitoutuu ajallisesti mitattavissa ja päätettävissä oleviin raskaisiinkin projektijaksoihin, on hyvä käytännön toimintatapa, minulle, puutteistaan huolimatta.  Kaikilla menetelmillä syntyy omat hintansa ja tappionsa ja ne ovat se osa elämää, johon aikaisemmat voitot ja häviöt ovat opettaneet suhtautumaan rakentavasti. Ilon ja harmonian löytäminen jokaisesta projektistaan ja lepopäivästään niin pienistä kuin suuristakin asioista on myös kyky jota saa ja voi harjoittaa koko elämänsä. Ja se on myös tarpeen.

MJK

Valon vuo(k)si.

Tämä 2015 on YK:n kansainvälinen valon vuosi.  Yritimme aikanaan Europhotin ja PPof A: n kanssa lobbata KANSAINVÄLISTÄ VALOKUVAN VUOTTA jo 1970 luvulta alkaen, mutta sen ei katsottu päättäjäpiireissä olevan kyllin merkityksellinen  tämän statuksen saamiseksi. Valitettavasti. Joten valokuvaajien olisi nyt hyödynnettävä tämä mahdollisuus niin hyvin kuin voivat. Tämä virallinen valon vuosi kun tarkoittaa nyt aivan erityisesti valoon perustuvien teknologioiden  huomioimista. Johon tietysti ammattilaatuinen valokuvaus on ihan piikkipaikalla.

Nykyisen ammattilaisten valaisupajan käytännön organisoijana olen luonnollisesti seurannut silmä tarkkana sekä kansallista, että kansainvälistä valokuvallista ja muutakin valo-osaamista.  Ja sen ohella, suureksi harmikseni, liian usein, myös sen täydellistä puuttumista. Tuotoksista, joita esitellään ja myydään ammattilaatuisina valokuvina tai valotaiteen teoksina.  Digitaalisen kuvantamistekniikan ja myös ledvalaisimien valtava kehitys on tuonut tämän ilmiön ennennäkemättömän laajaan levitykseen sekä mediassa, että  ihmisten juhlariittien dokumentoinnin ja liike-elämän tiedotustarpeen käytössä.  Jokaisesta kun on tullut, juuri tekniikan kehityksen tuloksena, käytännössä sekä kuvan tuottaja, että käyttäjä. Ja samalla yhä harvemmasta laadukkaan valokuvan ostaja.  Siitä huolimatta, että valokuvia kuvataan monin kertaisesti enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Se ei tosin tarkoita sitä, ettei todellista valo-osaamista silti arvostettaisi. Valitettavan harvoin sitä vain on tarjolla. Mielestäni edelleen aivan selkeä markkinarako laadukkaaseen valoon panostavalle.

Ilmiö on mielestäni jokseenkin sama, kuin kaiken muunkin laatukulttuurin osalta.  Kirjan tekeminen ja julkaiseminen käy kädenkäänteessä, samoin musiikkiäänitteen. Webbi pursuaa myös  liikkuvan kuvan taidollista  pohjasakkaa, lehdistö julkaisee valtaosaltaan niin valollisesti kuin kerronnallisesti lähinnä visuaaliseksi saasteeksi luokiteltavissa olevaa kuvallista tuotantoa. Ehkäpä myös sanallista, mutta kompetenssini ei riitä sen puolueettomaan arvioimiseen. Luin tosin juuri alaani koskevan paksun värillisen ja Kiinassa painetun puoliammatillisen digikuvausta käsittelevän opaskirjan, jonka oli pohjoismainen suuri kustannustalo käännättänyt  myös Suomen markkinoille.  Käännöstyö oli niin totaalisesti käsittämätöntä ja  sisältö jokseenkin täynnä pelkkiä asiavirheitä, että ainoa tuloksesta vedettävissä oleva johtopäätös oli, että kääntäjänä mainittu henkilö onkin elekroninen kääntäjärobotti. Ja  tulos liittyy siihen, ettei kehittynytkään kone pysty millään hahmottamaan kokonaiskontekstia, vaan latoo peräkkäin sanakirjan ykkösehdotuksia kulloinkin käännettävästä sanasta. Ei edes virkkeestä.

Otsikon teeman näkökulmasta surullisinta on se, että tuohon edelliseen laatuun verrattavissa olevaa valokieltä ja –ilmaisua on tarjolla valtaosassa julkaistua valokuvausta. Kaikissa medioissa ja myös yksityisten riittidokumenteissa. Hyvää siinä on tosin se, että nyt on oikeaa taitavaa ja tunteellista valo-osaamista toteuttavalla ja myyvällä ammattikuvaajalla todella tuhannen taalan sekä paikka, että haaste.  Kuten eräs kirkollisia riittejä ammatikseen kuvannut kollega totesi tyydytyksellä, että mitä useampi sukulainen siellä hässäköi pokkareineen ja kännyköineen, sitä paremmin hän saa myydyksi tekemiään ja niistä muista puhtaan valon lailla edukseen erottuvia ammattilaatuisia kuviaan.

Valon vuoden todellisena haasteena  tulisikin nyt kaikkien valoammattilaisten hyödyntää  tilaisuus kehittää suunnitelmallisesti omaakin osaamistaan todella rajusti, sellaiselle tasolle, jossa erottuminen muusta harmaanlikaisesta valosotkumassasta olisi poikkeuksetonta ja pysyvä oma minimitasovaatimus jokaiselle julkaisemalleen kuvalle. Silloin tämä YK:n kansainvälinen valon vuosi olisi  todella paikkansa lunastanut myös yksilötasolla. Ja hyöty siitä sekä itselle että omalle vaikutuspiirille kestäisi lopun elämää.

MJK