Valokuvataiteen/taidon synkkä menneisyys osa 5

Huolimatta tästä taiteenalaksi erittäin lyhyestä menneisyydestä, nimenomaan erityisesti muihin kuin elokuvataiteeseen verrattuna, valokuvauksella on takanaan kokonainen vuori sekä ennakkoluuloja ja myyttejä että väistämättömiä teknisen kehityksen aiheuttamia vallankumouksia. Joitakin palasia sieltä:

-       Vaikka valokuvan keksiminen liittyi ensisijaisesti tavoitteeseen helpottaa kirjanpainajien työtä nimenomaan sävykerronnassa, siihen päästiin teknisesti vasta noin sata vuotta myöhemmin, kun autotypia, painorasterin käyttö, yleistyi kirjapainossa.  Eli pitkä oli sen aikainen tuotekehitys, mutta useita muita sivutuotteita  se myös tuotti.  Joitakin mielestäni jopa hyvinkin vahingollisia.

-       Aivan alkupään jarruna 1800 luvun alussa toimi se yleinen käsitys että  koska kuva on niin terävä ja ”luonnonmukainen”, se on selvästi jumalanpilkkaa. Johon osaltaan liittyi myös sellainen alkupään uskomus, että samasta ominaisuudesta johtuen  se on myös mahdoton toteuttaa. Ja että ne, jotka kertoivat sellaisen kummajaisen kuin valokuvan edes olevan olemassa, olivat höynäytettyjä hölmöjä.  Ei tuntematon käsite tänäänkään.

-       Eräs uuden taidelajin  alemmuutta korostava tekijä oli se, että sellaiset kuvataiteilijat, joiden visuaalinen osaaminen ja sosiaaliset kyvyt eivät riittäneet elannon hankkimiseen sen aikaisilta  kuvantuottomarkkinoilta, siirtyivät valokuvaajiksi, jolloin kuvan teki ”luonto” kunhan itse hallitsi kemiallisen prosessin sen saattamiseksi pysyvään tilaan.  Miten tuokin kuulostaa edelleen surullisen  tutulta. Vain menetelmät ovat eri.

-       Eräs alkuaikojen perusvirheistä oli naisten pitäminen sen aikaisten  kuvaajakerhojen ulkopuolella.  Tekninen kehitys ja useat sitkeät ja kyvykkäät naiset ovat myöhemmin kääntäneet asian lähes päinvastaiseksi  ”fiiliksen” muodostuttua patenttiselitykseksi tyhjänpäiväisiinkin otoksiin.  Ja naiset meitä miehiä usein verbaalisesti lahjakkaampina ovat tietysti olleet myös tuon höntitystavan  käytölle alttiimpia.  Onneksi useat tai maasta riippuen jopa useimmat tämän taidelajin mestarit  edustavat sitäkin sukupuolta.  Kysymyksessä on siis nykyään todellisuudessakin ”sukupuolineutraali”  ilmiö taidemaailmassa. Onneksi.

-       Eräs korvaamaton perustuho, monen hyvän muun vaikutuksensa ohella tuli vaativan  valokuvataiteen ja –taidon kehitykselle tunnetusta mainosväittämästä, ”painakaa te nappia, me teemme loput”.   Sen takia valokuva sai lähes sadan vuoden viitan ihmisten mielissä ilmiönä, jonka ratkaiseva vaihe tapahtuu pimeässä ja kemiallisesti, eikä ennen laukaisuhetkeä, johon se minunkin mielestäni kuuluu. Edelleen.

-       Edelliseen tavallaan liittyvä tämän päivän todella masentava ilmiö on se, kun jopa useat ammattilaisetkin  kuvaavat ”koneen ruokaa”, josta he uskovat photoshopissa jalostavansa kunnollisia kuvia.  Aivan kuin säveltäjät tekisivät tasapaksun jumputuksen väärillä nuottipituuksilla ja ilman rytmiä tai ideaa, johon sovittaja lisää sitten melodian ja muutaman oikeinkin kirjoitetun nuotin väliin.  Tämä on todella vahingollista katsojienkin silmille, sillä myös huonoon visuaaliseen laatuun tottuu niin, ettei sitä edes huomaa enää. Kuten muutamat musiikkilajitkin ovat  sittemmin osoittaneet.  Tasapaksua saastetta, joka ei täytä ainuttakaan minkään taidelajin kriteeriä. Pätee myös valtaosaan niin taiteellisia kuin  käyttökuviakin. Meidän kaikkien vahingoksi.

-       Toinen, myös hyvin ristiriitainen viitta syntyi  myös siitä perusteettomasta yleisestä maallikkojen uskosta että valokuva on totta.  Siis aivan yhtä ”totta” kuin jokaisen historiankirjoittajan aivan oma täysin henkilökohtainen näkemys kustakin asiasta ja tapahtumasta.  Sen suora jatkovaihehan on nykyään yhä yleisempi ja aivan yhtä väärä suuren yleisön mielikuva  siitä, että jokainen kuva on manipuloitu valheeksi.  

-        Siihen taas, onko joku tapahtunut asia itsessään sen todempi kuin sen kokeneitten sisäinen tunne ja mielikuva siitä, en osaa ottaa kantaa.  Tiedän vain niiden olevan hyvin erilaisia. Muutaman kerran oikeussalissa käyneenä. Myös sen tiedän että oman voimakkaankaan mielikuvansa toteuttaminen hallitsematta  lainkaan valokuvauksen tekniikkaa, on yhtä utopinen juttu, kuin täyttä fiktiota oleva historian totuudeksi väitetty tapahtuma.

Tästäpä päästiinkin luontevasti jo omakohtaisiin kuvallisiin kokemuksiini ja käsityksiini niistä valokuva-alan ja myös sen taidesiiven ilmiöistä, jotka ovat tapahtuneen minun ammatissa oloaikanani  ja joiden merkityksellisyyteen minulla on ollut usein jopa velvoite päättää oma käsitykseni. Usein myös omat toimenpidevalintani. Ja elää myös niiden mukaan.

-       Mielestäni eräs keskeisiä nykyisen valokuvataidekäsityksen juuria oli jo edesmenneen Polaroid yhtiön  taiteen uniikkisuuteen nojaava kampanja ja sen tuloksena syntynyt Polaroid-kokoelma  koko laajalla valokuvauksen skaalalla  sellaisista kertalaukaisuista, joita periaatteessa ei voi enää koskaan maailmanhistoriassa toistaa sellaisenaan.  Ja ellei kaikki, niin ainakin valtaosa oman aikansa kiistattomien mestareiden toteuttamana.  Siis vain ja nimenomaan juuri heidän.  Minunkin mielestäni valokuvataidetta millä mittarilla tahansa. Kyseisen kokoelman nähdessään ei kyllä käytännössä voi tulla muuksi kuin hartaaksi. Ja kasvaa  kuvaajana.

-        Jatko ongelma olikin sitten  miljoonittain huonoja yrityksiä  samaan.  Polaroidin bisnes menestyi siitä viitekehyksestä maailmanlaajuisestikin kunnes digitaalisuus söi sen tekniset kaupalliset ainutlaatuiset ominaisuudet ja myös hävitti jokseenkin lopullisesti eron alkuperäisen ja samasta tiedostosta tulostettujen kopioiden välillä.  Syntyi eräs niistä ongelmista joka nykytaiteilijoiden monella alalla täytyy pian ratkaista, koska  digioriginaalien kopioitavuus  popularisoi jokseenkin kaiken.  Mikä ei ole ainakaan uniikkitaiteen tuottajien toiveiden mukaista.  Kansan visuaalisen lukukyvyn ja taiteen demokraattisen leviämisen kannalta suotavaa ehkä.

-       Suomessa niihin aikoihin kun tulin itse aktiivisemmin mukaan valokuvan maailmaan, valokuvataide tarkoitti jokseenkin yksiselitteisesti graafisia sävypudotuksia 2-4 sävyisiksi, nykykielellä ”posteroiduiksi” kuviksi. Ja todella usein ihan käsittämättömän puutteellisella tekniikalla. Vaikka itse sainkin ensimmäiset kansainväliset palkintoni ja tunnustukseni juuri kyseisen tyyppisillä kuvilla 60 luvun alussa, olin iloinen kyseisen tyylisuunnan valtakauden hiipuessa varsin pian unhon yöhön ja juuri vaivalla synnytettyjen valokuvataiteen apurahojen menevän joskus muillekin kuin sitä ilmaisutyyliä harjoittaville.

-       Ammattilaispuolella Suomessa kyseinen aika oli värikuvan läpimurtoa. Eräs aivan ensimmäisiä julkisia kurssikierroksiani ammattilaispiireissä olikin nimeltään ”läpi harmaan kiven” jonka tarkoitus oli saada ammattilaiset siirtymään asiakastarjonnassaan värillisiin kuviin. Kuten kaikkea uutta kohtaan, torjunta oli sitkeä ja kova, sillä lisää osaamista tarvittiin todella paljon, ennen toivottua laatua, ja sen puutteen syyllisiä etsittiin joka  tekovaiheesta.   Useimmin kuultu vanhakantaisten mestarien selitys taisi olla se, että eihän värillä voi saada aikaan kyllin ”taiteellista ” vaikutelmaa, ja että valaisutaitoa  ei värillä kuvaava voikaan edes oppia, väri kun on liian helppo!  Me, nyt  muutama muukin vaihe eläneenä tiedämme jo, että  saman oloisia väitteitä  esitettiin varsin laajasti digin ja photoshopin valloittaessa pimiön toisensa jälkeen. Kuvan kestävyydestä puhumattakaan.

-       Kuten kaikki tiedämme, Suomen kokoiseen maahan mahtuu alallemme vain yksi taiteellinen suuntaus  kerrallaan.  Valokuvataiteen puolella seuraava salonki- ja apurahakelpoinen suuntaus olikin sitten yhteiskunnasta mahdollisimman syrjäytetyt. Juopot, syrjäseudun köyhät, joka tavalla poikkeavat……    Ja ehdottomasti mustavalkoisena ja rakeisena.  Saman asian  valokuvataiteen jatkumo liittyi sitten itse aiheen ”sisällön” tulemiseen ehdottomasti kaikkea toteutustaitoa tärkeämmäksi.  Taiteellista arvostusta oli tarpeetonta edes yrittää, ellei aiheenvalinta ollut solidaarisuuteen ja työväenluokan ihannointiin lähes poikkeuksetta itäisestä perspektiivistä mukana. Jokainen kaupallisiin tarkoituksiin sekä suunniteltu että valmistettu kuva oli automaattisesti  ulkona valokuvataiteen kentältä. Pysyvästi. Lehtikuvitustarkoituksiin tehdyt  kuvat sinnittelivät  vielä toisinaan mukana, kuten tapahtuu edelleenkin.

-       Tässä vaiheessa  minä katsoin  oman osuuteni  yhteiskunnan ylläpitämän koulutusjärjestelmän  ketjussa  tarpeettomaksi ja  valitsin oman työni viitekehykseksi funtionaalisen , tilatun, tavoitteeltaan etukäteen määritellyn kuvan,  jolla  ammattivalokuvaaja tietää jo ennen sen valmistamista ansaitsevansa elantonsa.  Ja jonka tekniset vaatimukset tulee aina sovittaa muuhunkin massajulkaisutekniikkaan kuin yksin kappalein seinälle ripustettavaksi.  Kaikkine rajoituksineen ja valokuvataidollisine  valmistusedellytyksineen. Ja tinkimättömän työn senkin mahdollistamiseksi.

-       Suomen valokuvataiteessa  kehitys jatkoi kulkuaan ja valtavirraksi muodostui seuraavaksi  jo  80 luvulle tullessa sellainen ns. ”oman navan tutkimisen” aikakausi, jota kahdessa edellisessä valtavirrassa olisi pidetty järkyttävänä pyhäinhäväistyksenä. Mielenkiintoista todeta miten nopeasti muuttui mainen kunnia ja arvostukset tällaisella  nuorella taiteen muotoutumattomalla kentällä. Näin pienessä ja suljetussa piirissä kuin maassamme on, jokainen vahva karismaattinen ulkomaan guru täällä vieraillessaan pystyy nopeasti saamaan tiiviin ja keskenään samanmielisen jengin opetuslapsia joiden vaikutus omiin opetuslapsiinsa on myös välitön. Ja liian usein myös kritiikitön.  Ja laimenee joka siirtymässä, kunnes katoaa kokonaan……

-       Onneksi on todettava, että nämä ”lähettiläät”  muualta ovat olleet pääosin hyvin valittuja ja jättäneet runsaasti myös positiivisia vaikutteita maamme  äärimmäisen lyhyeen valokuvataiteelliseen historiaan.  Mielestäni se olisi ollut pelkästään eduksi suomalaisen  valokuvakulttuurin  ja – taiteen monimuotoisuudelle, ellei resurssit olisi samaan aikaan käytetty vain siihen, ammatillista perusosaamista  minun mielestäni  huomattavasti laiminlyöden. Jonka tulokset ovat jokaisen kunnollisen valokuvaajan perusammattitaidon omaavan ja sitä kautta sen arvioimiseen kykenevän, nähtävissä.

-       Tällä en väitä mitään siitä, missä kunnossa varsinaisen ammattikentän osaaminen on tänään, mutta siitä olen enemmän kuin varma, että se olisi aivan merkittävästi paremmassa, jos yhteiskunnan panostus siihen olisi ollut tasa-arvoisempi kuin nyt on ollut tilanne.  Siihen panostukseen suhteuttaen, meillä veronmaksajilla on oikeus ja syytäkin vaatia suomalaiselta nykyvalokuvaustaiteelta näkyviä ja arvostettuja tuloksia.

Huomasin taas, että niihin valokuvauksellisiin laatukriteereihin, joita minun mielestäni  on syytä edellyttää kaikilta, suuntautumisalasta riippumatta,  todelliseen laatuun pyrkiviltä,  en vieläkään päässyt. En hautaa asiaa, vaan jatkan kunnes olen sanomiseni tähän saanut kirjoitettua. Tapahtuuko se osassa 83 vai jo aikaisemmin, en tiedä.

MJK

Valokuvataide vai -taito osa 3

Tämä aihe on edelleen pyöriskellyt mielessäni ja havaintomaailmassani, kun sitä tuli aloiteltua. Tänään sain taas virikkeen tarttua koneeseen, kun tulin laivan nostopuuhista rannalta, sillä eräs entinen oppilaani oli myös asiaa minulle viestissään kommentoinut.

Se on kyllä todettava selkeästi aluksi , että kaikki maailman osaamisalat ja erityisesti taiteet ovat tulvillaan sekä hyvää että huonoa laatua.  Oman kompetenssini ja myös elävä mielenkiintoni riittää kuitenkin vain tälle valokuvan  ja rajoitetusti muunkin visuaalisen taiteen kentälle, joten on luonnollista, että pohdintani painottuu siihen. Tosin paljon siitä lienee niin yleistä, että se on jokseenkin peruspäivänselvyyttä kaikilla elämän aloilla. Joten tämä blogisarja on taas yksi alku yrittää uudelleen keksiä pyörää, tällä kertaa minun sanoillani.

Sitä olen pohdiskellut, miksi juuri valokuvataiteen kenttä näyttää olevan niin pullollaan myös totaalin kyvyttömiä  kuvantekijöitä.  Useat kyllä silti erittäin lahjakkaita selittäjiä, ja apuraha-anomustehtaita. Niiden laadukkaitten jopa harmiksikin. Ainakin muutamia asioita on ilmeisiä, tosin tällä kertaa käsittelen vain asian juridisia kummallisuuksia.

-       Valokuva on järkyttävän nuori ilmaisu- ja taidemuoto esim, maalaustaiteeseen tai musiikkiin verrattuna, joiden perinne  ja jopa useat kriteeritkin ovat kehittyneet jo vuosituhansien ajan. Valokuva tekniikka on ollut edes olemassa vasta n. 180 vuotta  ja Suomessa se legitimoitui myös ”virallisena”  taiteena vasta  alle 40 vuotta sitten. Maailmassa on edelleen roppakaupalla maita jossa tilanne ei vieläkään ole sillä tasolla.

-       Toisinaan minusta tuntuu, olisi se ehkä  Suomessakin hyvä kehitysvaihe edelleen, vaikka olinkin itse sitä  tämän alan laillista itsenäiseksi taiteenalaksi tunnustamista lähes päätoimisesti ajamassa koko 1970 - 80 ja osan 90 lukua useiden muiden asian vakavasti ottavien kollegoiden kanssa. Sen  sitkeän ja määrätietoisen ponnistelun kautta valokuva saatiinkin sitten samaan tekijänoikeuslakiin kuin muutkin luovat taiteet vasta 1995.  Eli vain 15 vuotta sitten.  Se taas, onko se laissa,  ei tarkoita mitään sen laadusta. Vaikka  elintärkeä asia sinänsä onkin.

-       Siitä, että saimme valokuvauksen edes virallisesti yhteiskunnallisesti huomatuksi silloin 70 luvulla, oli ainakin sellaisia vaikutuksia, että sitä varten piti ryhtyä antamaan  myös virallista koulutusta.  TAIK:in valokuvausosasto ja Lahden  muotoiluinstituutin valokuvauskoulutus aloitettiin siis vasta silloin entisen elokuvalle alistetun ”kamerataiteen” koulutusta korvaamaan.   Täten syntyi pohja sittemmin  ammattikuvauksen käenpoikaseksi  kasvaneelle valokuvataiteilijakoulutukselle, jonka jopa nimestäkin on ammattikuvaus kokonaan poistettu jo lähes parikymmentä vuotta sitten.  Ja jota minun mielestäni liian yksipuolisesti taidepainotteista suuntausta yhteiskunnan verovaroille kukaan ei uskalla  epäillä, ettei leimaudu kulttuurivihamieliseksi.

-       Koko taiteen alalle on mielestäni enempi kuin kohtalokasta sen myöhempi lisääntyminen lähes joka niemeen notkoon ja saarelmaan, kuten nykyään on tilanne. Sinänsä mahdollisesti hyvän ja maailmalla jollain kriteerillä varsin tunnetun suomalaisen valokuvataiteen vikahan ei ole, että sinne, kuten kaikkeen muuhunkin koulutukseen valikoituu yksilöitä joiden muodollinen valmistuminen on koko alaa ajatellen enemmän katastrofi kuin arvostuksen lisä. Kuten koulutuspolitiikan  yhteiskunnan rahoituksen perusteena oleva todelliseen tarpeeseen verrattuna monikymmenkertainen  ”taiteilija” lukumääräkin vuosittaisina aloituspaikkoina.

-       Muita  virallisen taiteeksi tunnustamisen vaikutuksia ovat myös  kyvykkäitten valokuvataiteilijoitten todelliseen määrään verrattuna moninkertaisesti ylimitoitettu yhteiskunnan taiteilija-apuraha-, taiteilijaeläke- ja taidepalkintojärjestelmä. Siis myös yksityispuolen antaman sponssaamisen lisäksi.  Tämä on mielestäni  yksi syy siihen, ettei käytännössä tapahdu  sitä tervettä lahjattomien ja laiskojen karsintaa, joka tarvittaisiin  laadun kehittymiseksi. Tällä tavalla  myös sellaiset  ”valokuvataiteilijat”, jotka eivät tätä  veronmaksajien tukea todellakaan ansaitsisi, saavat  sellaista ansaitsematonta  arvostusta, joka ei  johda ainakaan siihen oman työnsä kriittiseen arviointiin, jota he todella tarvitsisivat kehittyäkseen.   Todellisesta kokemuksesta tiedän, että Suomessa aivan  varmasti jokainen valokuvataiteilija, joka osaa kuvaamisen lisäksi tehdä myös asiallisen  apuraha- tai eläkeanomuksen on sellaisen myös saanut.  Ja lisäksi lukematon määrä myös niitä jotka eivät osaa kuin tuon anomustaidon. Tässä varakkaassa ja lakisääteisen kulttuurimyönteisessä  järjestelmässä.

-       Sen sijaan, edelleen taiteeseen liittyvien lakien ihmeellisessä maailmassa jatkaakseni, jos maan parhain ja arvostetuin muotokuvaaja tekee tilauksesta julkisuuden henkilön erinomaisen vaativan ja taiteellisen muotokuvan, se on aina ja poikkeuksetta sekä ilman erivapausmahdollisuutta alv:n alainen, paitsi jos kysymyksessä on ”tunnetun valokuvataiteilijan” tekemä myös tilattu muotokuva, joka lisäksi on  taidollisesti ja valokuvauksellisesti varsin yksinkertainen laukaus. Ja moninkertaisesti alan yrittäjän hintaista kalliimpi.  Sen sijaan öljymaalaustekniikalla toteutettu räpellyskopio  hyvän valokuvaajan  tekemästä mallivalokuvasta  on alv vapaa ja itsenäinen taiteellinen teos. Eli se taiteilijoittenkin tasa-arvosta lain edessä.

-       Siis joissain asioissa valmistusmenetelmä joko on tai ei ole  taiteen mittari.  Meidän alallamme myös siis joskus se, minkä säännöllisesti ja jatkuvasti ilmoittaa ammatilliseksi suuntautumisalakseen. Siis täysin riippumatta itse tuloksen laadusta. Käsitykseeni sen kriteereistä palaankin taas seuraavassa kirjoituksessani.

MJK

Johdanto tuleviin pohdintoihini, Taide vs.taito.

Jatkan tuota ilmaan heitettyä valokuvataide-taito aihepiirin pohtimista niin kauan kuin minulla on siihen omaa sanomista. Siis päiviä, kuukausia tai vuosia.  Sanomisenihan on nyt vapaa lähes kaikista sen tähänastisista rajoitteista. Aikaisemmin kun oli huomioitava huolellisesti, kenen nimissä,  kenelle, missä tilanteessa ja millä tavoitteella ilmaisi sen mihin joku odotti vastausta tai jopa tekoja. Niitä yhteisöjä, joiden virallisena tai epävirallisena äänenä  kulloinkin toimin, oli joka tilanteeseen,  ja kaikkia niin rajoitteita kuin tavoitteitakin, eettisistä ekonomisiin liittyi poikkeuksetta jokaiseen julkiseen lauseeseeni.

Nyt, edellämainituista vapaana,  löysin jälleen yhden eläkeläisen ihanista etuoikeuksista, saa ja voi puhua omalla äänellään ja olla aivan selkeästi juuri sillä tasolla,  jolle kuuluukin, ilman että kenelläkään on siihen oikeutta  tai edes tarvetta puuttua.  Tai edellyttää muuta.  Minulle mielestäni selkein ja omin taso on todellisen kokeneen ammattilaiskäsityöläisen ja ruohonjuuritaitojen opettajan taso visuaaliviestinnän koko sektorilla. Rajoituksin, jotka ovat vain omasta päästäni ei ulkopuolisten tarpeista kotoisin. Myös tapani karrikoida asioita paremman selkeyden tavoitteella on minulle niin ominaista että en tule siitä luopumaan. Vaikka se joitain häiritsisikin.

Saan ja aionkin välttää parhaani mukaan  kaikkea sitä vaikeilla ja monimerkityksellisillä symboleilla snobbailua, joka mielestäni on värittänyt valokuva- ja muustakin taiteesta puhumista kaikilla foorumeilla.
Kuitenkaan mitenkään heitä hyljeksimättä, joille se on heidän maailmassaan luonteva tapa. Opin yliopistossa opiskellessani, että jos  kadun mies voi seurata ja ymmärtää opetusta, se ei ole silloin yliopistotasoista.  On varmasti tärkeitäkin asioita, joissa se onkin sananmukaisesti niin. Esim. vaikka lääketiede.

Sen sijaan en varmasti voi välttyä eri ihmisiltä opituilta lainauksilta, joita kyseisessä yliopistomaailmassa oli jyrkästi kielletty käyttämästä, ellei tarkka  sanojen lähde ollut eksaktisti ilmoitettu.  Olen elämässäni sekä kuunnellut että lukenut niin paljon viisaita asioita ja sanoja, etten pysty millään muistamaan jokaisen omaksikin totuudekseni kokemustietä muuttuneen viidauden alkuperäistä määrittelijää. Joten ilmoitan tässä samalla syvimmän anteeksipyyntöni jatkokäytöstäni jokaiselle, jonka viisaudet ovat minua auttaneet, mutta en aio välttää niiiden jatkolevitystä muidenkin iloksi ja rakentamiseksi.  Minusta olsi järkyttävää tuhlausta jos arvokkaita havaintoja ja niiden selkeitä pelkistyksiä jäisi vain pöytälaatikkoihin pelkän tekijänoikeusintoilun takia. En usko että mikään sanallinen erillinen lyhyt oivallus on niin arvokas että sillä voisi ja täytyisi myös rahastaa. Tai väittää vain omakseen.

Tällä tulevalla kirjoitussarjallani en aio enkä halua kerätä sen enempää mitään palkintoja, opetuslapsia tai lukijamääriä, kuin ärsyttää toisin ajatteleviakaan, enkä edes petaa apurahameriittiä itselleni enkä muillekaan. Luonnollisesti  kaikkeen sanomaani saa ja voi kommentoida, mutta mihinkään juupas-eipäs vuorovaikutukseen muiden ajatusten ja tavoitteiden kannattajien kanssa en ryhdy. Luonnollisesti olen siitä kyllä iloinen, jos sivuni saavat muitakin innostumaan omien ajatustensa julkaisemisesta tässä mediassa tai muuallakin.

Siitä huolimatta, että mielipiteeni useista erityisesti valokuvataiteeseen liittyvistä seikoista ovat varmasti hyvinkin kriittisiä, ilmoitan samalla, ettei minulla ole mitään hampaankolossa ketään vastaan. Suomessa on useita  selkeästi vain valokuvataiteen kentällä työskenteleviä, joita ihailen ja tuen myös ammatillisesti, mutta,  ikävä kyllä, myös kymmeniä jollei peräti satoja jotka mielestäni täysin ansioitta sitä taiteilijan viittaa pyrkivät kantamaan. Eikä vain valokuvauksen sektorilla. Tähän palaan blogeissani.

Tämä kvasitaiteellinen saaste ei ole mitenkään vain valokuvataiteen, vaan kaiken muunkin osaamisen joka alalla ongelma. Siten jatkossa sanomiani asioita ei voi sitoa vain alamme yhden suuntautumisalan sisään. myös käyttökuvan sektorit ovat täynnä niitä ongelmia ja ilonaiheitakin joihin tulen oman kantani esittämään. Pohdintani jälkeen. Aioin sitä lähestyä mahdollisimman monelta kantilta,  taiteelliselta, hallinnolliselta, ammatilliselta, ekonomiselta, sisällölliseltä........

Kuvia en aio tähän sarjaan vielä sisällyttää, mutta  minulla on jo kerättynä sellainen satojen tavoitteellisten ja harkittujen tekemieni kuvien portfolio, jonka aion teksteineen muodossa tai toisessa julkaista, saatuani ensin lisää harjoitusta ja opetustakin tässä kirjoittamisen vaikeassa taidossa. Ja jos siihen tarvittava aika on vielä elettävissä. Mihinkään kun ei enää ole kiire.

Niille ystävilleni, jotka ehkä ihmettelevät, mihin on näistä nykyisistä suunnitelmistani kadonnut se  vuosikymmeniä odottamani venerakentelun aika, onni  ja mahdollisuus johon olen myös sitkeästi valmistautunut,  kerron samalla että ei mihinkään, teen sitä koko ajan voimieni mukaan, nyt neljää eri alusta, fyysistä toteutusvoimaa ei vain nyt tällä hetkellä ole käytössä riittävästi. Ei ehkä enää koskaan, mutta sen aika näyttää. Siihen asti kirjoitellaan aina kun jaksetaan ja halutaan. Rehellisesti ja omin sanoin.

MJK

Tasan kuukausi naamakirjassa, havaintoja riittää...

Tänään tuli ensimmäinen fb kuukausi täyteen, mitä jäi käteen?  Mieleen tulleessa, mutta ei tärkeysjärjestyksessä:

- Tuli itselleen testattua jääkö tähän koukkuun, ei. Panin koneen yli viikoksi kiinni kuun vaihteessa ja keskityin lukemaan ajatuksia stimuloivia kirjoja, vieroitusoireita ei ilmennyt. Ainakaan vielä.

- Tuli luettua useampi tietokirja ihmisen käyttäytymiseen liittyvistä aiheista kuukaudessa kuin lähes koskaan ennen samassa ajassa.  Ja ajateltua niiden sekä sanomaa, että rakennetta. Ja otettua myös opiksi. Taidot tehdä sekä itseä että  ympäristöä  säästäviä valintoja kehittyivät selkeästi. Kuukaudessa.

- Kiinnostus verbaalin kirjallisen ilmaisun sekä taitoihin että vastuuseen kasvoi olennaisesti.  Muun nettiperheeni ja omistakin valinnoistani.  Ilmoittauduin kirjoittamisen johdantokurssiin tammikuuksi ja filosofisen kirjoittamisen alkavaan ekaan pilottiryhmään maaliskuulle. Oriveden opiston järjestäminä.

- Luin aivan uudella kiinnostuksella sekä lehdet että eritysesti nettiperheeni suodattamat  ja kirjoittamatkin linkit.  Huomasin, että Facebook on myös joka median jokapäiväinen puheenaihe.  Useimmiten negatiivisessa viitekehyksessä. Uutisissakin  viitattiin melko säännöllisesti Facebookin mielipiteeseen, kuin se olisi olemassa oleva realiteetti käsiteltävän aiheen todellisuudesta. Ainakin, jos se oletusmielipide oli tyhmä.  Kuka sitä suuntausta ruokkii?  Puhelin- ja postiyhtiöiden lobbaritko? Vai muut mediat?

- Seurannut mielenkiinnolla kuulijoiden reaktioita, kun olen kertonut olevani myös naamakirjassa. Reaktiot laajalla skaalalla, ilahtumisesta halpaa makkaraa katsovaan ilmeeseen.  Jotenkin outoa, että lähes kaikki näyttivät edellyttävän sen valintani perusteita. Kuten alkoholin käyttämättömyyteen sosiaalisissa tilanteissa. Onko fb pystytty jossain leimaamaan hieman päävammaisten hiekkalaatikkoleikiksi. Kunnes siitä tulee ehkä olemassaolon normi. Kuten se näyttää jo olevan myös aktiivisilla yhteisöillä. Järkevää ilmaista markkinointia. Erityisesti pienyrittäjälle palveluammatissa. Jos siihen osaa panostaa.

- Fb  on toiminut minulla ja vähän läheisillänikin nyt kuukauden hyvänä erilaisuuden sietämisen testialustana. Ja kehittänyt samalla  keinoja käsitellä siihen liittyviä väistämättömiä arvoerimielisyyksiä. Vaihtelevin tuloksin.  Mutta ainakin keskustelua on syntynyt aikaisempaa enemmän. Joka on varmasti hyvä asia. Lukemieni kirjojen todistelemien mielipiteiden mukaan  riiteleminenkin on todella  erinomainen keino hoitaa parisuhdetta.  Se on vielä kokeilematta, mutta rohkaisua ja aiheita siihen on nyt ollut roppakaupalla tarjolla. Testataanpa pian.

- Mahdollisuudet käyttää fb:tä entistä monipuolisemmin, on vasta alkutekijöissään, esimerkiksi kunkin päivän etusivun rajattomat musiikkimaun monipuolistamisvirikkeet  ovat kaikki vielä aloittamattakin.
Myös sitä en ole vielä eläissäni edes kokeillut, että pysähdyn harkitusti jonkun musiikin ääreen tavoitteena vain sen kuulemisnautinto.  Kaikki  tähänastisen elämäni musiikkikokemukset ovat olleet jollekin tavoitteelle tai tilanteelle alistettuja. Siis ainakin yksi  aivan  uusi elämysmuoto tulossa heti kun on sen aika. Eikä sekään ainoa.

- Sensijaan  positiivisia lämpimiä tunteita, havaintoja ja kokemuksia on liittynyt käytännössäkin jokaiseen kertaan, kun olen fb:n avannut ja nettiperheeni tällä medialla kohdannut. Ja jatkan sitä onnellisena.

-Joku lukija saattaa viimeistään tässä vaiheessa ihmetellä, olenko tehnyt kuukaudessa mitään muuta kuin roikkunut naamakirjassa. Seurasin vähän kellon kanssa sitäkin.  Noin kahteen viikkoon en käynyt kertaakaan, fb:n näyttämien aiheiden lukemiseen muina päivinä ehkä keskimäärin tunti, ystävien kanssa kommunikointiin yksityisviestipuolella ehkä puolikas ja omaan pohdintaan kirjoittamalla viitenä päivänä 2-3 tuntia kerta. Ja tuloksia siitä nähdään aikanaan.

- Jotain saattoi tietysti vaikuttaa se, että kolme viikkoa kuluneesta kuukaudesta olen liikkunut äärimmäisen vähän ja senkin hitaasti, varovasti, ei koskaan ylämäkeen  ja useimmiten kyynärsauvojen varassa.  Mutta hyvin käytettyä aikaa se oli silti.   MJK

Valokuva ja -taide?

Tämä ikuinen kysymys aktivoitui taas kun eräs entinen poikkeuksellisen kyvykäs ja ahkera oppilaani päätti suunnata urakehityksensä, ainakin väliaikaisesti,  käyttökuvasta  näyttökuvaan.  Hän kertoi minulle kuinka innostunut hän oli jo siihen tähtäävän koulutuslaitoksen  valintahaastatteluista, niistä saamistaan virikkeistä ja itselleen uusista lähestymistavoista.  Joita VVI:n opetukseen ei sisältynyt.

Luonnollisesti tämä viritti minussakin tarpeen pohtia omaa lähestymistäni siihen asiaan ja erityisesti sen  siihen valintaan, että olen pitänyt valokuvataiteen omalla opettajaurallani vain lyhyesti ohitettavana  sivuviitteenä.  Sen ytimeen paneutumatta.  Ainakin seuraavista syistä:

-       Jos sanotaan että valokuva on aivan liian pieni sana kattamaan  koko sen valtavan maailman jota se tarkoittaa, niin minulle jo sen jokainen eri osa-alue  on aivan käsittämättömän suuri yhden ihmisen hallittavaksi edes siinä laajuudessa että osaisi sen keskeisiin sisältöihin  antaa muille edes avainta asian syvempään tutustumiseen.

Varsinkaan ilman siihen käytettävissä olevaa aikaresurssia. Ja myös omakohtaista syvällistä kokemusta siitäkin alan sektorista.

-       Juuri siksi  olen halunnut tehdä oman osuuteni aina vain ja nimenomaan sillä ruohonjuuritasolla, jossa annetaan uransa alussa olevalle valokuvaajalle vain keskeisiä työkaluja ammattilaispakkiinsa oman valokuvatalonsa rakentamiseen, puuttumatta lainkaan siihen, mihin paikkaan siinä valtavassa  valokuvamaailmassa  hän sen aikoo rakentaa.

-       Tilanne on ollut minulle aivan sananmukaisesti  sama myös kaikkien muiden valokuvauksen erikoistumisalojen, muoto-mainos-teollisuus-lehti-dokumentti-maisema-luonto-jne alojen  suhteen.  Yhteenkään niistä en ole tällä perustasolla paneutunut myöskään juurikaan taidekuvausta syvemmälle,  minun osuuteni kun on ollut tarkoituskin täsmäpalvella jokaisen opiskelijan sitä alaa jota hän jo opiskeluaikanaan päivätyössään tekee.  Siis  siihen valokuva-alan isompaan suuntaukseen,  jossa sitoudutaan maksamaan rahallista korvausta ammattivalokuvaajan sellaisista kuvista, joita ei ole vielä edes aloitettu. 

Täysin toisin  kuin  valokuvataiteen  yhtä kaupallis-ekonomisella kentällä.

-       Olisin tietysti usein halunnut lähestyä sekä tuntieni sisältöä että etätehtäviä oman erityisalani, kuvitus-mainoskuvauksen työelämän todellisista vaatimuksista käsin, mutta  senkin ohittaminen on mielestäni ollut  aina tarkoituksenmukaisinta  oppilaitteni tavoitteiden ja sen hetkisen ammattiymmärrystason  sisäistämisen kannalta.  Eli olen ymmärrykseni rajoissa  pysynyt valokuvauksen perustekniikan yleispätevissä  lähestymistavoissa ja –keinoissa.

-       Toimintani selkeä tavoite ja siihen tähtäävä toteutus  on ollut rakentaa käyttökuvaukseen aikovalle opiskelijalle siinä tarvittavaa sellaista  teknis-visuaalista kellarin kivijalkaa, joita ilman millään muullakaan valokuvauksen käyttökuvan alueella ei ole realistisia edellytyksiä  sen päälle mitään kunnon taloa rakentaa.

-       Minun opetusosuuteni kunkin oppilaani  ammattiuran käynnistämiseen viimeiset  30 vuotta ei ole koskaan  ollut kokonaisuutenakaan yli 30 työpäivää ja tehtäväkritiikkipäivät poisluettuna tuskin puoltakaan siitä.   Eli maksimissaankin enintään  2  työviikkoa ammattitaidon niitä perusteknisiä ja – visuaalisia perusteita jotka ovat mielestäni enemmän kuin välttämättömiä edes rahasta tehtävän valokuvan avainilmiöiden harjoitteluun. Akateemiseen valokuvauksen opetukseen eli  4-6 kokopäiväiseen lukuvuoteen verrattuna siis noin  1-2% luokkaa. Kaikkineen.

-       Tästä lähestymistavasta johtuen valokuvataiteen edellisestä poikkeavien periaatteitten sekä mahduttaminen tähän aikaresurssiin että oma kyvykkyyteni niihin edes paneutua  on varmasti  niin puutteellinen,  että  selkeä valintani jättää valokuvataiteeseen suuntautuminen kokonaan niille joille sen kustantaa yhteiskunta, on ollut varmasti paras ratkaisu tähän seikkaan.   En ole koskaan kokenut epäreiluksi sitä, että olen keskittynyt  tuottamaan yhteiskuntaan sellaisia valokuvaajia joiden verotuloilla on voinut kustantaakin  muutaman  apurahataiteilijankin  toimeentulon.

-       Tästä  tullaankin  siihen ilmiöön jota en ole koskaan ymmärtänyt, en edes mahdollisimman arvovapaaksi ponnistelemani pohdinnan  jälkeen.   Esim:

Jos piirretään jana jonka toisessa päässä on  mahdollisimman epäluova  ja maksimaalisen kaupallinen henkilökuva ja toisessa päässä on taidemuseokelpoista ja sinne haluttavaa valokuvataiteen  Fotofinlandia kilpailun finalistikuvat  eli se on se luovin pää janassa, löytyy seuraava tosielämän tapahtunut esimerkki:

Epäluovan pään esimerkiksi sopinee nykymääräysten mukainen ja koneellisesti luettavaksi kelpaava passikuva, ei valoa, ei varjoja, ei ilmettä, ei perspektiiviä, ei sommittelua, valkoinen tausta.  Toinen luovan pään kuva on tasan samat vaatimukset täyttävä henkilökuva, jonka ainoa visuaalis-kerronnallinen ero edelliseen  on se että se on hieman epäterävä ja myös hieman värivirheellinen eli putkivalosta johtuen hennosti kellanvihreä.  Poliisin passintarkistuskone hyväksyisi silti molemmat, jos ne olisivat määräysten mukaista kokoa. Ja epäterävyys siedettävissä rajoissa.

Näkemästäni hämmentyneenä kysyin läsnä olevalta valokuvataidetta ostavalta ja jyryävältä tunnetulta suomalaiselta asiantuntijalta, mikä on kyseisten loppusuorakuvien valintaperuste, hän sanoi, niiden ilmaisu.  Johon minä: En kysy tätä ironisoidakseni vaan oppiakseni, mitä näissä kuvissa tarkoitat sillä ilmaisulla.  Ja vastaus oli: Ellei sitä itse näe, sitä ei sellaiselle voi edes selittää.

Joten näiden kummankin valokuvamaailman ääripäiden väliin mahtunee  rajaton  määrä välimaastossa olevia kuvia.  Täytynee palata lähiaikoina pohtimaan oikeasti niitä asioita,  joista minun  mielestäni   kaikki kestävä ja arvokas valokuvataidekin  syntyy ja josta se on minun mielestäni tunnistettavissa.  Sitä on niin moni oikea asiantuntija  jo pohtinut että sen minunkin  ruohonjuuripään ajatuksia olisi syytä määritellä.  Jos niitä siis edes on.

MJK

Ei tarvittu suunnitelmaa B

Koitin haistella, miltä tuntuu se ettei kirjoittele edes itselleen mitään pohdintaa viikkoon. Muuta puuhaa oli sitten ihan korkojen kanssa. Kreikan sukulaisten tapaamista ja suureksi ilokseni myös heidän kyyditsemistään katsomaan Näsijärven ruskaa, jotta Anna ja Anneli saivat leipomisrauhaa ristiäisten valmisteluissa.

Juhlat olivat sitten hienot ja arvokkaat, Kovalski sai virallisen nimensä Andreas Elias Tsagklas.  Huomasin juhlien lopussa olevani edelleen niin kyllästetty työni osana olleilla vuosikymmenten sosiaalisilla kontakteilla, että hienointa minulle on edelleen oikeus olla myös yksin. Tosin sitä on edelleen harvoin saatavilla. Siitä voisi vetää sen omituisen päätelmän että miksi nyt sitten liityin sosiaaliseen mediaan? Minua viehättää olla tietoinen minulle merkityksellisten henkilöiden vaiheista silloin kun haluan sitä seurata. Olen todella usein katsellut kuin kärpäsenä katossa ja lämpimin tuntein sekä todella usein iloisesti nauraen useiden webbiperheeni jäsenten verbaalista ilotulitusta ja lyhyitä omaperäisiä tuokioita elämästänne.  Ja oppinut myös siitä lisää ymmärrystä omaankin elämääni ja ajatteluuni. Josta siitäkin olen iloinen ja kiitollinen. Eläkeläinen kun näyttää saavan tai ehkä jo osaavan valita halutessaan vain rusinat elämän pullasta.

Ajatteluni "Nostalgian" hinta-laatu suhteesta ainakin taisi mennä kohdalleen, sillä jo ensimmäinen soittaja lupasi pelkkien kuvien perusteella tulla noutamaan sen heti kun yhteistä aikaa sen matkaa lähettämiseen löytyy. Tuntui myös tietävän tarkasti millaisen veneen tahtoi. Siis sanojen tasolla asia on ehkä selvä, mutta vain ja vasta teot ovat realiteetteja.

Saattaa olla, ettei siis tarvita suunnitelmaa B  joka on sellainen että jos uutta rakastavaa kotia veneelle ei löydy, tutkin huolellisesti onko teknisesti mahdollista  sulkea se pölytiiviisti kutistemuoviin ja antaa Andreakselle 15 vuoden kuluttua rippilahjaksi jos hänestä tulee myös vene-elävä kuten vaaristaan. Lähipäivät olenkin muutenkin elänyt venehenkisesti valmistelemalla talvitelakointeja, tyhjentämällä septitankkeja ja keksimällä tekosyitä miksi järvellä pitäisi vielä käydä vaikkapa vain pari viikkoa. Tai edes merellä  puolentoista vikon päästä Tervasaaren tynnyri kilpailussa ja purjelaivapäivillä Helsingin kauppatorilla.

Joka tapauksessa odotan jo ensi kevättä kiihkeästi ja pää sekä luonnoslehtiöni täynnä ajatuksia ja piirroksia mitä silloin on mahdollista veneille tehdä. Ensi kertaa näin iloisena ja toiveikkaana eläissäni.

Sitä ennen kuitenkin keskityn nyt välittömästi toiseen projektiin. Lukematta on jälleen muutama sellainen viisas  kirja, joita olen kuljettanut nyt sitä varten laukussani jo noin kolme viikkoa. Avaamatta. Kun suljen tänään tämän koneen, aukaisen sen vasta sitten kun ne on luettu, arvelisin suunnilleen viikon päästä.  Ja monta uutta havaintoa ja pohdintaa rikkaampana. Tämä on sitä todellista ylellisyyttä johon eläkeläisellä on nyt varaa.......  MJK

Romu mikä romu,sanoi.......

Neljäs fb päivä. Olen ajatellut nämä päivät ehkä tietoisemmin ja harkitummin juttujani kuin ilman osallisuuttani tässä nettiperheessä. Huomaan toimiessani määritteleväni verbaalisesti suhdettani sen hetkisiin tekemisiini, siis kuitenkin oman pääni sisällä, eli äänettömästi. Ja hämmästyn välillä uusia omia jäsentelyjäni:

Toinen päivä Ylöjärvellä verstaan kellarin siivousta- talvikodiksi vävyn autolemmikille-70 luvun Alfa Spider-ehkä kaunein aikakautensa sarjatuotantoauto-työ omaan tahtiin-ja perheelle lupaus etten kiipeile tikkaille, enkä ponnistele- kukaan ei uskonut sitä. Kuitenkin tilaisuus omiin ajatuksiin häiriöttä-kukaan ei tiedä sinne edes tulla-kädet työskentelee rutiineja-pää hyrrää omiaan- palikka toisensa jälkeen vaihtaa paikkaa ja järjestyy, kummassakin-etsivät lopullista sijaintiaan. Ja sen suomaa rauhaa.

Olen huomannut että kun asiaan tai ongelmaan kerää faktataustat, järjestää ne mieleensä ja pohtii huolella oman suhteensa siihen, tuloksena on selkeys ja rauha sen suhteen. Pysyvä.  Esimerkiksi:

Katson käsiäni-kellarihommien likaamina-mutta touhuisina kuten tavallisesti-ei enää vikkelinä, eikä näppärinä-nivelrikko on tehnyt hommansa-joka aamu pitempi jumppa ennen käyttökuntoa-laiskottelupäivän jälkeen vähempikipuisina-mutta silloin surullisen ja hyödyttömän tuntuisina. Käteni ovat slti löytäneet oman paikkansa-ja ne ovat myös kauniit-ei visuaalisesti, vaan sisällöllisesti- kuten kaikki todellinen kauneus-kun en katso niitä vaan niiden tuloksia-tänään se on kasa myös roskaa-mustaan jätesäkkiin menossa. Ja puhtaampi kellari.

Kun olen lähivuodet kiertänyt sairaalaa toisensa jälkeen nivelieni pelastamiseksi ja säästämiseksi, tai edes muutoksen hidastamiseksi, hyvin kokenut ja viisas perhelääkärimme sanoi minulle kerran, kun kiukuttelin käsieni käyttökunnosta, mielestäni sen puutteesta, "olisiko sinunkin jo aika tuossa iässä ja olosuhteessa jo käsittää että romu mikä romu".

Siis rakkaat romukäteni- tiedän että rypistymisenne ei tarkoita yhteisten tavoitteittemme hylkäämistä-vaan vain toista lähestymistä aikatauluihin ja tekotapoihin- olen onnellinen ja kiitollinen joka hetkestä, jonka vielä vaellamme yhdessä-ihailen, rakastan ja tarvitsenkin teitä edelleen- teen kaikkeni, jotta kestäisitte vielä jonkin aikaa-edes oman elinikäni-

meillä on niin monta ihanaa kokemusta ja seikkailua yhdessä vielä tulossa. MJK

Uusia tunteita

Toinen päivä fb;ssä-ehdin vasta nyt koneen ääreen-ulkona satanut koko päivän, joten vene seisoo kiillotettuna pihalla purjeitaan odottamassa-kuvaus ne ylhäällä ja ilmoitus myynnistä nettiveneeseen-vanha kahvelikutterini "Nostalgia" on lähdössä, vaikka en haluaisi-järki kertoo, etten jaksa sitäkin enää hoitaa-uusiin valintoihin on pystyttävä....

Tunteet myllertäneet kaksi päivää-tuttuja nimiä ja hahmoja on ilmestynyt iMacin screenille-olenko ansainnut kaikki nuo suloiset muistot-yhteisestä kasvusta, iloista ja kyynelistäkin-koen olevani äärettömän etuoikeutettu- rakas perhe Anneli,Anna,Georgios ja "Kovalski"-saa lauantaina oikean nimensä- ja nyt lisäksi tämä lähes satapäinen nettiperhe-lukemattomine lumoavine kuvineen ja persoonallisine verbaali-ilmaisuineen-syvä kiitollisuus niistä kaikista....

En tajua vielä tämän nettiperheen mahdollisuuden ja lahjan koko arvoa-tätä varten kirurgit löysivät varaosia sydämeeni, jotta tämän saa kokea-ja tasa-arvoisena kanssanne-ilman aseman tuomaa roolia,ilman velvollisutta olla vahva tai viisas-nyt vain yksi monista nettikavereistanne-minulle oikeus olla rivijäsen toisessa isommassa perheessäni...

Työpäiväni käyttää nykyään kolmaskin perhe, mekaaninen sellainen, eli  kahvelikutteri "Nostalgia", kosteri "Merili", purjekatamaran "Tuutikki" ja pieni laivamme "Kesishima 2" sekä vanha kotitalomme ja veneverstas, jotka kaikki vaativat pitkää työpäivää pysyäkseen iloa tuottavassa rakenteellisessa kunnossa...Ja tämä kolmas perheeni voimien hiipuessa hallitusti pienentyen.

Tämä elämän opetteluni alku tänä vuonna tarkoittaa siis sitä, että saan nyt keskittyä harjoitteluun, miten saavuttaa näiden kolmen perheeni kanssa harmooninen tasapaino, rauha ja olemisentarkoitus. On eläkeläiselle haastetta. Siitäkin kiitollisena. MJK