Taas on kuukausi takana kirjoittamisen opiskelua. Paljon uutta ja jopa myös omaksuttua. Kun on oppinut pitämään silmänsä ja mielensä auki. Ja hämmästellyt virikkeitten käsittämätöntä runsautta. Yötä päivää ja kaikkialla.
Mieleen tulleessa järjestyksessä olen löytänyt ainakin seuraavia selkeytymisiä:
- Taide/taito on saanut uuden ulottuvuuden. Jos taide pudotetaan ”luovuus” jalustaltaan arvovapaaksi ja sekä tekijänsä sosiologiseksi suuntautumiseksi että elämäntavan valinnaksi, voidaan taidon vaatimus ongelmitta haudata.
En tietenkään tarkoita, ettei se olisi edelleen merkittävä etu, mutta ei enää välttämätön ja ilmiön luokitteluun vaikuttava vaatimustaso. Onhan kaikilla muillakin aloilla hyvää ja huonoa osaamista. Rauhan saamiseksi tämän ilmiön suhteen minulle riittää, kun pidän mielessäni, ettei taide/taito käsitteillä ole mitään velvoitetta olla synonyymejä. Vaikka ne kestävässä taiteessa useimmiten ovatkin. Mutta vain siinä. Ja ”päiväperhostaidetta” on ihan kivaa olla myös olemassa. Useita ilahduttamassa. Onhan sanataiteessa maailmanperintötason romaaneja ja monentasoisia aikakauslehtiäkin. Joita myydään ja luetaan valtavasti. Kaikentasoisella ”taiteella” on siis johonkin tarpeeseen perustuva paikkansa ja elämisen oikeus sellaisena. Ja jokseenkin sama, millä sanalla sen kukin luokittelee.
- Sanapuolen valpas tarkkailu ja pohdinta on myös selkeyttänyt yhden minua kauan askarruttaneen ilmiön. Valokuvauksen koulutuksessa tapasin usein opiskelijoita, jotka valittivat kuvaamisen ilon kadonneen heiltä opiskelun alettua. Nimenomaan vain minun opetusmetodini takia.
Tässä oman kirjoitusopiskelun alkeiden vaiheessani, asiaan paneutuminen on tuonut siihen mielestäni uskottavan selityksen. Ja tarvittaessa korjauksenkin.
Vaihe, jossa siirrytään vapaasta roiskimis”osaamisesta” kurinalaisempaan ”puhtaampaan” ilmaisuun, osoittaa tekijälleen aikaisemman osaamisensa puutteet hyvin kipeästi. Ja kukapa tahtoisi kokea kipua usein ja vapaaehtoisesti ilman vaikeaa persoonallisuushäiriötä.
- Valokuvauksen opetuksessa oma virheeni oli siinä, että kaiken sen alan opetukseni lähtötaso-olettama ja myös ilmoitettu aloitustaso oli se, että kanssani opiskelunsa aloittava on jo sekä omasta mielestään että sosiaalis-ekonomiselta tilanteeltaan niin hyvä valokuvaaja, että hän ansaitsee jo toimeentulonsa siinä ammatissa. Ja vain siitä viitekehyksestä ymmärsin toimia. Eli kouluttajana tehtävä oli vahvistaa hänen jo olemassa olevaan ammattitaitoaan karsimalla siitä pois ne tekniset ja työskentelymetodiset virhesuoritukset, jotka estävät hänen kehittymisensä huipulle. Ja tämä hyvin rajoitetulla aikaresurssilla.
Siis täysin toinen kuin vasta-alkajan tukeminen edes sille tasolle että kuvia yleensä syntyy. Ja kaikki ovat ihania vain siksi että ne on edes tehty.
Vasta-alkajalle ja/tai väärän oman osaamiskuvansa omaavalle tämä ylempi aloitusmetodi/olosuhde on varmasti hyvin masentava ja lamauttava vaihe. Samalla kun hän näkee ja kuuleekin ympärillään rajattomasti korkeamman osaamistason esimerkkejä. Ja tajuaa niiden sen hetkisen saavuttamattomuuden. Josta selviää vain sinnikkyydellä ja ahkeruudella. Jotka eivät ole kovin yleisiä ominaisuuksia nykysuomen elintasonuorilla.
- Kirjoittamisen opetuksessa ja oppimisessa vaiheet ovat selkeästi aivan samat. Aloittelijalle on kouluttajan löydettävä se joskus jopa perusteeton ja epärealistinenkin tukimuoto, että tekstiä edes syntyy se määrä, joka on varmasti välttämätöntä tekijälleen sen tason hahmottamiseenkaan, jossa tekstin muotoa on mahdollista auttaa puhdistamaan. Joka liian aikaisessa vaiheessa tehtynä varmasti myös lamauttaa tuotantoa. Mutta on mielestäni täysin välttämätöntä aikanaan. Edes lukijoiden suojelemiseksi.
- Kuvaan verrattuna selkeä ero kirjoittamisessa on se, että omaa arviointikykyä kasvattavien verrokkitekstien analyyttiseen lukemiseen ja sisäistämiseen sekä niiden kautta omaan kypsymiseen mennee monituhatkertainen aika ja ajatuskapasiteetti, kuin valokuvaaja-opinnoissa laadukkaampien esimerkkien visuaalisen havaitsemiseen. Ja niiden ohittamiseenkin. Paneutumatta.
Kirjoittamisen opiskelussa tuollainen pikasilmäily-ohittelu ei tuota mitään.
Ei tosin valokuvaajaksi opiskelussakaan, vaikka sitä moni käyttääkin.
- Viimeisen kuukauden aikana on tuo omia tekstejäni ratkaisevasti parempien lukeminen ja pohdinta aiheuttanut selkeästi juuri edellä kuvatun kaltaista suorituspelkoa uuden tekstin luomisessa. Vaikka aineistoa jopa vuosikymmenten tarinoihin on löytynyt rajattomasti. Nimenomaan juuri sellaisia tekstejä, piirroksia, valokuvia ja muistoja joista haluaisin oman versioni perheeni jälkeläisille tallentaa. Myös lähestymistapojen mahdollisuuksien erittäin kutsuva valikko kasvaa päivä päivältä. Rajoitteena on vain ja juuri se, että ymmärrykseni kulkee vielä niin paljon osaamiseni edellä. Oli kyllä todella terveellistä kohdata tämäkin ilmiö tällä tiellä ja saada kunnon sisäinen oma kokemus, miltä sekin tuntuu.
Saapa nähdä kuinka tuollaisten esteiden yli löydetään omakin reitti. Alustava ensimmäinen yritykseni siihen on osallistua taas ensi viikon lopulla tavoitteellisille kirjoittajille tarkoitettuun lyhyeen kurssiin. Lisää työvälineitä keräämään. Ja harjoitteluintoa.
MJK
