Löytöretkellä.

Kolmannen elämäni kymmenes vuosi pyörähti alkuun tänä yönä. Tätä ei kukaan olisi realistisesti olettanut  mahdolliseksi Tapaninpäivän aamuyönä 2009.  Silloin ystävällinen sydänkirurgi näytti minulle yöhiljaisen leikkaussalin screeniltä stentin kulkua sydämeeni. Lumitöiden aiheuttaman tuoreen infarktin  tukoksia aukomaan.  Verisuonien T risteyksiin se ei riittänyt, joten minut lähetettiin kotiin lepäämään ja vahvistumaan välillä. Mahdollistamaan seuraavan helmikuun 1 päivänä tehtävää kolmea ohitusleikkausta. Varaosia omista suonistani, kädestä, jalasta ja keuhkoistani siihen löytyi silloin riittävästi. Pelastetulla osalla sydäntä on sen jälkeen porskuteltu. Ei huippunopeudella, mutta kyllin luotettavasti. Kun on jo oppinut, mitä fyysisesti ei edes yritä.

Leikkauspäätöksen tekemisestä vastuussa oleva lääkäri haastatteli minut silloin sairaalassa hyvin perusteellisesti jatkoelämäni tavoitteista. Onnekseni hän totesi minulla olevan vielä riittävästi elämässäni tervettä suoritusnälkää. Sen tutkiminen oli hänen velvollisuutensa, ikäni ja viikkoa aikaisemmin tapahtuneen työelämästä eläkkeelle siirtymiseni takia. Pikkuauton hinnan verran yhteiskunnan leikkauskuluja ei silloinkaan haluttu sijoittaa liian lyhytaikaiseen ja tuottamattomaan käyttöön.  Sen korjausvelan olen nämä jatkovuoteni sinnittelemällä jo maksanut veroissani reippaasti takaisin korkoineen. Jopa senkin, mitä tämä lähivuosien laaja-alainen radikaali syöpäsädetyksenikin on osaltani kustantanut.

Usein on tullut silti mieleeni, onko tällainen jatkoaika onni vai rangaistus.  Sekä sitä, mitä sanoisin nyt jatko-operaation järkevyyttä pohtivalle päättäjälle.  Kenties he eivät siihen haastatteluun edes vaivautuisi nykytilanteessani.  Kerran sairaalassa kysyin tätä onnen ja rangaistuksen eroa hyvin iäkkäältä ja selvästi viisaalta huonetoveriltani. Hän vastasi sen riippuvan täysin siitä, kuinka terveeksi on  jatkoaikanaan itsensä tuntenut.  Tunne on siitä erikoinen ilmiö, että tasan samat olosuhteet voivat eri ihmiset tuntea niin täysin eri tavalla.  Esimerkiksi selviytymisen ilona tai periksiantamisen tuskana. Mahdollisuuksien runsautena tai vaihtoehtojen täydellisenä puutteena. Riippuen täysin heidän valitsemastaan asenteesta.

Siitä keskeisestä elämänasenteestani, että vasta mahdoton tehtävä on edes yrittämisen arvoinen, olen joutunut jo osittain luopumaan, mutta paljon vuosikymmenten aikana harjoittelemaani periksiantamattomuutta on edelleen käytössäni. Usein ihmettelen, montako vuotta se vielä saattaa kantaa. Ja sitä, onko se edelleen tarpeellista. Asenne ei samalla lailla ikääntyessään rapistu, kuten lihakset ja nivelet. Pikemminkin se vahvistuu kokemuspääoman  karttuessa. Samalla kun se puhdistuu ylimääräisistä rönsyistä.

Nykyinen tilanteeni, väistämätön luopumisen harjoittelu monesta minulle rakkaasta henkisestä ja materiaaalisesta asiasta, on luonnollisesti mietityttänyt minua jatkuvasti. Erityisesti tällaisina valvottuina öinä.  Aluksi se tuntui pelkästään häviöltä ja putoamiselta loputtomaan kuiluun. Nyttemmin olen löytänyt muitakin vaihtoehtoisia näkemyksiä.  Nykyisille, selvästi jo rajallisille,  kyvyilleni mahdollisten uusien ponnistusten ja valintojen etsiminen on osoittautunut mielenkiintoiseksi ja haastavaksi seikkailuksi.  Olen oppinut iloitsemaan niistäkin pienistä onnistumisista, joista aikaisemmin olisin ollut vain pettynyt tai häpeissäni. Niitä tulee kuitenkin jo vastaan sekä henkisen että fyysisen suorituskyvyn laskevissa rajapinnoissa. Tosin ilokin on hiljalleen hiipunut villistä tunneryöpystä hiljaiseen lämpöön ja tyytyväisyyteen. Eri asuun, muttei onneksi kokonaan kadonnut.

Yksi aivan erityinen ja jatkuva ilo on kuitenkin jäljellä. Oppimisen mahdollisuus. Vaikka siitä puuttuukin jo ajallinen jatkomo ja pysyvyys, muistin rapistumisen ja adaptiokyvyn uusien rajoitteiden takia.  Sitä puutetta näyttää korjaavan ilmeisesti koko elämän ajan ihmiselle kehittyvä oleellisen ja epäoleellisen pelkistys ja erotuskyvyn kehitys. Se tuo ulottuvilleni  rajattomasti niitä pienenpieniäkin havaintoja, joiden ymmärtämiseen ei nuorempana ollut aikaa, eikä kykyäkään.  On onnellista huomata, että jokaiselle ikäkaudelle on varattu ja olemassa loputtomasti niitä harmonian ja kiitollisuuden aiheita, joita muissa ikäkausissa ja olosuhteissa ei voisi löytääkään.

MJK

Talviaamuna

Seison kotimäelläni katsemassa sinisen hämärän haihtumista ja oranssin talviauringon nousua. On vuoden lyhin päivä. Sula puro verhosi laakson yöllä pakkashuurullaan. Kuuset koreilevat nyt valkoisten kiteiden kimalluksella. Auringon matalat säteet pyyhkivät hellästi pehmeän sumun pintaa. Ne tanssivat siinä kuin vaahtopäät aallonharjoilla. Valkoinen rauhan meri. Tähän näkyyn en voi milloinkaan kyllästyä.

Kuulen puron iloisen solinan läpi jotain muutakin kirkasta. Lapsen naurua. Naapurin nelivuotias Maija. Hänen joulunpunaiset huopikkaansa ja viittansa vilkkuvat jo näreiden lomasta. Lienee tyttösen ensimmäinen kuusenhakuretki. Vaari näyttää olevan mukana. Puinen pokasaha  olkapäällä ja vyöllä Fiskarsin punateräinen Joulukirves.

Maija kirmaisee polun puolelta toiselle ja potkaisee joulupuuksi sopivia kuusia pikkuruisella saappaallaan. Sitten hän hykertelee iloissaan, kun valonsäteissä kimmeltävät kiteet ropisevat oksilta ja tuovat esille ehdokkaiden todelliset muodot.  Hän hylkää silti pikkukuusen toisensa jälkeen ja kipittää tutkimaan seuraavaa.  Vaari seuraa kärsivällisesti perässä, mutta selvästi hitaammin.

Nyt Maija on jo vieressäni. Hän katselee minua tutkivasti, jopa ihailevasti ja viittoilee vaariaan paikalle.  Voi ei, näinkö tässä on käymässä, päädynkö  suloisen pikkutytön joulupuuksi.

Eihän se hirveä kohtalo olisi, mutta olen aina toivonut  pääseväni aikanaan uljaan purjelaivan mastona kiertämään seitsemää valtamerta ja kohtaamaan sekä niiden tyvenet että tyrskyt tulevilla matkoillani. Olen toivonut kokevani  Cap Hornin pauhaavat hyökyaallot ja takilan vienon kuiskailun  Kauriin  kääntöpiirin leppeissä pasaatituulissa.

Vaari puuskuttaa myös viereeni. Hän sanoo Maijalle.

-                                      Ei kultaseni tuota puuta me emme ota.  Se on tämän metsän ainoa  siperianlehtikuusi. Meillä laivapuusepillä on aivan erityistä käyttöä sille, kunhan se kasvaa ensin yli 30 metriseksi, tai jopa 50 metriseksi. Mikään muu meidän puistamme ei kasva yhtä suoraksi ja pienioksaiseksi, eikä kestä niin hyvin sään hammasta ja muita maston rasituksia.

MJK

Koska saduissa on perinteisesti myös opetus, mietin, mitä se tässä olis. Ehkäpä seuraava?

Meille jokaiselle on, erilaisuudestamme huolimatta, tai ehkä juuri siksi, joku tehtävä, jossa olemme muille tarpeellisia ja sellaisina myös onnellisia. Meidän pitää vain huomata ja hyväksyä se. Löydämme oikean paikkamme ehkä eri ikäisenä kuin joku toinen, tai kenties vaihdammekin sitä useaan kertaan, jos saamme elää kyllin kauan.  Kuitenkin sen tajuavalle, itse elämä on joka päivä uusi ihme.

sama