Olen siirtynyt tämän taide/taito pohdintani kokeelliseen ja käytännön vaiheeseen.
Kyllästyttyäni kirjoittamaan osaamattomuuden ahdistuksesta käsin, etsin tien, metodin ja ohjauksen kirjoittamisen taitoa kohti. Taidetta siihen tavoitteeseen en ole sijoittanut muulla tavalla kuin sillä, että olen sydämelläni mukana tulevissa harjoituskirjoituksissani.
Kuitenkin niistä syntyvällä kokonaisuudella on myös funktio. Siis kuten käyttökuvillakin . Vaarin tietoperintö perheen historiasta tyttärenpojalle, joka lukenee sen toivottavasti ehkä parikymmenen vuoden kulutttua. Jos haluaa.
Kolmen erinomaisen kirjoituskurssipäivän tuloksena löysin metodin, jolla kirjoitusta nyt aluksi harjoittelen. Lyhyitä nopeita luonnoksia, kuitenkin tapaillen teemoja omaan projektiini.
Haistellen ja maistellen eri tyylilajeja. Etsien omaa ääntäni. Vaikkakin veneitteni kertomana.
Lopputuloksen aikanaan alkaessa ensimmäisestä rakentamastani ja päättyen siihen, joka jää minulta ehkä kesken.
Purjelautta VIISIKKO 1954
Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla. Rakentajani Matti, 11 vuotias nassikka, ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut ettei minua enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan kuivuttuani pari vuotta maissa. Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa.
Matin kotitalo, tuossa polun päässä uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana synkät kuuset. Toisella puolen vesirajassa leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi taakse kohoten.
Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat 6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme, eli Matti molempine sisarineen vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.
Talon ainoa lämmön lähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku. Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.
Kutteri SÄMPYLÄ 1964
Muistan matkani juhannusaattona Sipooseen. Se oli kesän ensimmäinen purjehdus uuden omistajani Matin ja myös hänelle uuden tyttöystävänsä kanssa. Minut ostettuaan hän käytti valoisat kevätillat ja usein yötkin ulkonäköni muuttamiseksi mieleisekseen, visualisti kun oli.
Vanhan nimeni Sämpylä, sain kuitenkin pitää. Meriperinteessä uskotaankin laivan nimen muuttamisen tuovan huonoa onnea.
Mutta muuten ulkonäköni sai kokonaan uuden leiman, josta olen jo aika ylpeäkin. Takilani hän muutti kutteriksi ja entiset kermanvaaleat kylkeni kiiltelevät nyt yönsinisinä. Kajuutan ulkopinnaksi sain irokoa ja katon helmenharmaaksi. Vanhus nuorentui vuosikymmeniä ja sai toivottavasti hippusen lapsenmieltäkin. Miehistöni kun ei nyt ollut yhteensäkään puoltakaan omasta iästäni.
Kyllä nyt kelpasi lähteä Lauttasaaresta leppeässä myötätuulessa itään ja juhannusta kohti.
Tuuli oli hiljenemään päin, mutta eihä juhannusyöstä pimeätä tulekaan, joten ei haitannut että ajovalot oliva vielä asentamatta. Vaikka matka kestäisikin yllättävän kauan, joka myös tapahtui.
Tunnelma kannellani oli kihelmöivän jännittynyt, olihan tämä ensimmäistä kertaa kun Matti minulla purjehti ja myös neitokainen Marja.
Yritin siis käyttäytyä arvokkaasti ja lipua sulavasti mainingilta toisella uudessa komennossa.
Siten he molemmat saisivat pehmeän alun tuleville yhteisille seikkailuillemme.
3 mastoinen purjedjonkki HUMPPA , 1992
Ensimmäinen palvelupaikkani oli venäläisen arktisen jäänmurtajan 50 hengen pelastusveneenä. Siksi minuun ei asennettu moottoria, sillä 20 hengen soutukone oli pakkasessa paljon toimintavarmempi ja joustavampi. Ja piti varmasti miehistöni lämpimänä tositilanteessa. Runkoni on jo hajonneen Neuvostoliiton alumiinimetallurgian ja niittaustaidon mestarinäyte. Suomeen jouduin emäalukseni peruskorjauksen jätteenä.
Silloin vasta jouduin myös ensimmäiseen tosikoitokseeni. Minut osti työttömäksi joutunut merimies, joka purki tarpeettomat osat rakentaakseen minusta huvialuksen ihan sananmukaisesti. Huvikseen rakentelua varten. Se pelastustehtävä hänen kertomansa mukaan toteutui siinä, että kanssani puuhailu koko hänen työttömyystalvensa, pelasti hänet alkoholisoitumasta ja apatisoitumasta. Keväällä hän möi minut Matille saadakseen taloudellisenkin hyödyn talvestaan. Hieman keskeneräisenä.
Se valmiusaste sopi taas Matille erinomaisesti, sillä intohimoisena klassisten laivatyyppien ja oman venerakentelun harrastajana hän sai loistavan pohjarungon toteuttaa suunnitteluaan ja ideoitaan. Joten pääsin aikanaan vesille Näsijärven ensimmäisenä ja ainoana kiinalaisena djonkkina. Usean tuhannen vuoden laivarakennusperinteen tuoreena esimerkkinä.
Vaikka hän rakensikin minusta kolmimastoisen jykevän purjealuksen, ansaitsee nyt asennettu, mutta jo todella iäkäs apumoottorinikin oman mainintansa. Siksi, että nimeni sain sen mukaan, eikä kiinassa humppakäsitettä silloin varmaan tunnettukaan. Moottorini miehekäs käynti perustuu hehkukuulaan joka lämmitetään tulikuumaksi puhalluslampulla ja kone käynnistetään sitten sen omalla takapotkulla. Ei tosin onnistu jokamieheltä. Mutta käynnistyttyään se puksuttaa tasan humpan tahdilla vähän yli sataa kierrosta minuutissa. Ja korsteenista kuuluu hummpppa, hummpppa, humppa….. Samalla savupiipustani tupruaa tasaiseen tahtiin pyöreitä savupölähdyksiä. Matti huvittelee kyllä välillä sillä, että piippuuni pannaan luuta pystyyn ja polttoaineeni sekaan rypsiöljyä. Silloin savuni näyttää donitseilta ja haisee munkilta. Kuten aidon huviveneen tuleekin.
Kolme vankkaa mastoani tekevät kunniaa nykyisen kotikaupunkini tehtaiden menneisyydelle, sillä Matti muotoili ne yli 9 metriä leveiden paperirullien alumiinisista sisäputkista , jotka kyllä kestävät vaikka koko miehistöni mastojen huipuissa samanaikaisesti. Purjeet ylhäälläkin. Nämä omani kantavat punaiset purjeeni todella ylpeästi ja notkumatta. Joka kelissä.
Koska Matti käyttää minua pääasiassa oppilaittensa ja ystäviensä retkiin ja niillä kurssitukikohtana, etukannelleni tuli aluksi myös klassinen ajaton kiinalainen keittopaikka, kivistä muurattu kanneton tulisija. Joka palveli erinomaisesti, kunnes järvipoliisi kerran hälytti pelastusaluksen meitä auttamaan. Avotuli aluksessa kun on kansainvälinen merihätämerkki.
Tuoreet lätyt suoraan pannulta, mansikkahillolla, lievensivät kiusallisen tapaamisen alkukireyttä. Mutta keittopaikka vaihtui katseita piiloon. Jonne kapteenikin olisi häpeissään mielellään livistänyt.
Kuunarilaiva MUROLE 2001
Peronsaari, Muroleen takakansi. Alkusyksyn pilvetön kirpeys.
Kurssipäivän ja saunan jälkeinen tyyni väsymys miehistölläni.
Teemana on eroottisen kuvituksen viikonloppu.
Mallityttö istuu yläkannella valkoisissa verkkareissaan saunapuhtaana
ja ilman meikkiä. Kuin viaton rippityttö.
Hentoinen savun haju lättyjen paiston jäljiltä.
Osa kurssilaisista tuhisee jo kajuutoissa makuupusseissaan osa kansilla.
Jokunen istuu Matin kanssa yläkannella.
Kukaan ei puhu
Mastot ja köydet piirtyvät kolmiulotteisena grafiikkana kannella nukkujille tähtiä vasten.
Hitaasti siirtyen painavan runkoni hiljaa keinuessa.
Kuu valaisee maiseman ja tekee kuvansa melkein tyyneen järven pintaan.
Kunpa joku heistä huomaisi katsoa pintaa tarkemmin.
Joka suuntaan järven pinnassa sädehtii tuhansia pieniä kuunsiltoja.
Mutta kovin kapeita ja kirkkaita.
Yläkannen viipyilevän raukean hiljaisuuden lopettaa Matin hiljainen kysyvä ääni.
- Harri, pitäisiköhän nukkuvat vielä herättää. Katsomaan erästä minulle rakasta ilmiötä edes kerran heidän elämässään. Tänään se onneksi näkyy.
Järven pinnassa kimaltavat myös tähtien sillat.
Kuunarilaiva MUROLE 4.10. 2003 aamulla
Aamun valjetessa tulipaloni koko irvokkuus paljastui. Lumi oli tosin peittänyt mustuneen ja murjotun kanteni, mutta sisälläni oli vain yhtä väriä, mustaa. Ei viitettäkään eilisistä punakirjavista verhoistani edes komentosillalla. Vessan pyttykin oli sulanut haisevaksi törkykasaksi messin lattialle, samoin kuulutuskaiuttimet. Takakanteni valot roikkuivat haljenneina entisen pelastusliivilaatikon kannen päällä. Itse laatikkohan oli ollut Matin itselleen valmiiksi tekemä ruumisarkku, joka oli valjastettu täkilleni hyötykäyttöön , oikeaa tarvettaan odottaessaan. Kanteni ennen niin vahvat lankut törröttivät eripituisina kuin muumion hampaat luhistuneen alakajuuttani reiän ympärillä.
Matti ja Jyrki raivasivat hiljaisina rojun sekaan kulkuväyliä poliisin tutkijoille joita he odottelivat. Työ oli varmasti likaista ja surullista. Kuten oma tilanikin. Mitä iloa on kenellekään sadasta tonnista ruosteista kelluvaa rautaa.
Heidän nojatessaan levätäkseen välillä alakannella jäljellä olevaa rautakaiteen pätkään, Jyrki totesi; Mahtoi se eilen kohtaamamme laivahiiri aatella yöllä , että on vähän turhan rajua hiirentorjuntaa.
Vielä aloittamaton, ehkä OSLONJOLLA
Huolimatta lähes sadan vuoden konstruktioiästäni pysäytän edelleen jokaisen ohikulkevan tosi purjehtijan. Solakat muotoni kertovat vauhdikkaasta luonteestani ja helposta käsiteltävyydestäni. Puupintani tekijäni taidosta ja hänen estetiikan tajustaan. Kukaan vähääkään käsityöläiseltä näyttävä ei voi ohittaa minua sivelemättä hellästi 12 lakkakerroksen peittämää pintaani. Tiedän, että minua täydellisempää purtta isän, isoisän ja pojanpojan yhteisille hetkille ei ole tehty ja nyt lähdemme sitä kokemaan kimaltelevalle selälle.
Edellisiin kuuteen harjoitukseen taustapohdintoineen kului noin työpäivä. Tässä osaamisen vaiheessa. Seuraava sata vastaavaa ponnistelupäivää ja noin kymmenen asiaa opettavaa teosta luettuani, harjoituksineen, antanevat jo lähtökohdan, tuleeko hommasta mitään.
Ainakin syntyy tietoa ja omaa kokemusta taidon kertymisestä tai kertymättömyydestä mutta aina ja vain sitkeän ja tunnollisen harjoittelun kautta.
Se nyt tässä kumminkin on edessä.
MJK
