Puhtaan valon kriteereistä.

Edellisen blogini jälkeen sain hieman palautetta valonlaatumäärittelyni rajoista, joten päätin täsmentää käsitystäni tässä kirjallisesti  ja mahdollisimman yksiselitteisesti. Samalla  huomasin, ettei sana ”puhtaus”  tarkoittamassani muodossa olekaan vain valo- ja liikkuvan kuvan erityisominaisuus, vaan se ja sen tavoittelu eri muodoissaan  on mukana kaikessa muissakin ammateissa, taiteissa, taidoissa ja erityisesti  henkilökohtaisen elämäntaidon luomisessa.

Tiedän, ettei minulla ei ole riittävästi aikaa eikä kykyjäkään sitä puhtautta muissakin haluamissani yhteyksissä määritellä millään mittarilla, joten pysyn nyt  puhtaan valon eräissä tunnusomaisissa ilmiöissä  perusvalokuvaajan yksinkertaisissa studio-olosuhteessa.  Lukijat voivat sitten aivan vapaasti soveltaa niitä omaan alaansa ja elämäänsä, jos haluavat ja osaavat. Ilman mitään velvoitetta olla kanssani samaa mieltä, tai edes jatkaa lukemista.

Mielestäni:

-       Kaiken studiovaloilmaisun keskeinen ja tärkein suunnittelu- ja toteutusperuste on luonnollisuus ja todellisuus. Luonnollisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhden, tavallisesti voimakkaimman, valon pohjalta valaistessa lähestytään luonnon keskeisintä  valaistusta, yhden auringon ja vain sen valoa heijastavien pintojen periaatetta.  Yksinkertaista ja selkeätä. Kuten tasapainoisen elämänkin tärkeimmät valinnat.

 Ison ja tärkeimmän valinnan jälkeen joutuu yleensä tekemään monia, usein vastentahtoisiakin pienempiäkin valintoja, mutta kun pitää hallussaan niiden alisteisen suhteen siihen tärkeimpään, tilanne ei karkaa käsistä.  Studiotyöskentelyssä tilanne sen valohallinnan suhteen on luonnollisesti ihanteellisin. Jos sen osaa käyttää. Toisin kyllä toimii yli 90 % niistä valonkäyttäjistä, jotka perusteetta raiskaavat kuvissaan valokuvaaja-ammattinimikettä.  Tämän pohdintani mittakaavassa tarkoitan tällä raiskaamisella yleisimmillään ja selkeimmillään sitä, että kuvataan liian pienessä ja vaaleassa studiossa, jossa käytetään liian montaa ja liian eriluonteista valonlähdettä. Silloin puhtaan valon synnyttäminen on teknisistä, visuaalisista ja matemaattisista syistä mahdottomuus. Sekä nähdä että tehdä. Näin valtaosa valokuvantekijänä esiintyvistä laiskoista ja lahjattomista kuitenkin nykyään toimii. Julkaistuista kuvistaan päätellen. Siis mediassa ja asianomaisten omilla webbisivuilla. Valitettavasti siis paikoissa, joissa olisi tarkoituksenmukaisinta esittää parasta osaamistaan, eikä valollista kauhugalleriaa.

-       Toinen keskeinen  vaatimus, totuudellisuus,  puuttuu epäpuhtaasti ja järjettömästi  valoa sinne tänne roiskivien valodiletanttien kuvista säännällisesti.  Valollinen likaisuus hyppää silmille esimerkiksi siten,  että liian monilla valonlähteillä, jotka lisäksi ovat väärillä korkeuksilla ja tehoilla aiheen suhteen, hävitetään kohteen ja sen taustan omat todelliset muodot, pinnat ja niiden keskinäiset suhteet. Kohteesta tehdään silloin muodoton, taustaansa tai itseensä hukkuva, sekava ja sen  oikeasti merkitykselliset osat kadotetaan totaalisti liialla valon voimakkuudella tai jätetään muodottomaan pimeyteen.  Tämäkin onneton ilmiö on useimmissa julkaistuissa nykykuvissa suorastaan pääsääntö. Hyvin harvinainen on sen vastakohta, sellainen sävykäs ja kertova kuva, jonka tummuus muuttuu kauniisti hallitun ja tavoitteellisen gradaaation tai terävän rajapinnan kautta, tarvittaessa myös esteettisesti, aina silloin, kun kohteen muotokin muuttuu  Ja joka lisäksi kertoo valaisullaan kohteestaan  alkuperäisen päätetyn tai sovitun suunnitelman  mukaisen sisällön.  

Tämäkin ilmiö vaivaa nykyään kaikkia muitakin aloja ja ammatteja. Sitä en edes uskalla pohtia, onko se väistämätöntä muutosta vai vain minulle vastenmielistä väliaikaista rappiovaihetta. Toivon, että jälkimmäistä. Siksi myös toivon sen nopeaa ohimenoa ja paluuta puhtaaseen valoilmaisuun ja sen mukana todellisen ammattitaidon käyttöön ja arvostukseen. Myös muilla aloilla. Vaikkapa politiikassa.

-       Se valon synnyttämä todellinen ja rajattomasti tutkittavissa oleva ilmiö, jolla oikea valo-osaaminen eroaa kvasiosaamisesta on kuitenkin varjojen sävy, muoto ja sijainti. Siinä kohdassa ratkaistaan se rajanveto, onko kysymyksessä mestarin hallitsema tavoitteellinen valoilmaisu, vai typerän tuhertajan luomaa visuaalista saastetta. En väitä, että kaiken valaisujäljen pitäisi olla älyllistetyn  työskentelyn steriiliä puhtautta, mutta edes sen käyttäminen rauhoittaa lopputuloksen harmoonista vaikutelmaa. Järjettömän, ruman ja likaisen  sekametelivarjoilun sijaan. Minusta on luonnollista, että on olemassa joitakin ihmisiä, joilla on ”valosilmä” mutta sen puutetta on paljon korvattavissa opinnoilla, ajattelulla, aiheeseensa paneutumisella ja järkevillä harjoituksilla.  Huipulle vain niillä tempuilla ei ole asiaa, muttei sinne lahjakaskaan pääse ilman valtavia ponnistuksia ja ahkerointia  lahjansa kehittämiseksi.

Sen varjoalueiden kerronnan ja ymmärryksen tärkeyden sisäistää vasta, kun harjoittelee säännöllisesti niiden lukemista ja syvällistä ymmärtämistä. Varjon muodosta ja sävyrakenteesta tutkija näkee aina täsmätiedon sen synnyttäneesta valonlähteestä kaikkine ominaisuuksineen ja vikoineen. Sieltä on osaajalle luettavissa kaikki valokuvaajan taito, näkemys ja asenne työtään ja kohdettaan kohtaan. Valoahan saa studiossa synnytettyä ja suunnattua kuka tumpelo tahansa, mutta vasta varjon laadusta löytyy todellinen mestari.  Sen havaitseminen tosin edellyttää sellaista paneutumista, jota tämän päivän lyhytjännitteinen ja pinnallinen työmoraali ei juurikaan suosi, eikä joskus mahdollistakaan. Mutta näkemäänsä kuvaan ja sen valokerrontaan paneutuminen on yhtä arvokasta, kuin sen puhtaan valon luomistaito ja yhtä harvinaistakin, ikävä kyllä. Jälleen kaikilla aloilla.

Yllätyn ja iloitsen aina itsekin niistä valtavista näkymistä ja isoista kokonaisuuksista, joita aukeaa sen oven takaa, jonka avaimena toimisi esimerkiksi pieni yksityiskohta pienellä marginaalisella ammattialalla ja sen vielä pienemmällä osa-alueella, kuten tässä pelkkä simppeli studiovalo.  Jonka merkitykseen ja laatuun valtaosa sitä käyttävistä ei koskaan vaivaudu paneutumaankaan.

MJK