Opiskelua vai oppimista ?

Ammattinsa valitseminen ja siihen opiskeleminen on yksi jokaisen elämän suurimpia ja vastuullisimpia päätöksiä ja valintoja. Vuodenvaihde on monelle nuorelle ja vanhemmallekin sellaista aikaa, jolloin tuo kysymys tulee konkreettisesti ajankohtaiseksi.  Lupasin edellisessä blogissani kertoa pian ajatuksiani siitä asiasta. Lähipäivien paukkupakkaset ovat estäneet telakalla työskentelyn, joten tässä niitä nyt on.

Päätin joskus, etten bloggaa aiheista, joita en tunne kyllin syvällisesti. Tämän tunnen. Laskin pikaisesti, että olen itse opiskellut tutkintohakuisesti eri koulutustasoilla n. 16 oppilaitoksessa, opettanut ammattiopintojen tutkinto-opiskelijoita eri tasoilla n. 20 eri koulussa, ollut vastuullisena valitsemassa heitä oppilaiksi yhdeksään (9) niistä ja valitsemassa heille opettajia seitsemässä (7) oppilaitoksessa. Oman ammattisektorini koulutuksen koko käynnistysvaiheesta vastuullisena, myös kaikilla eri tutkintotasoilla, olen toiminut neljässä (4) organisaatiossa.  

Niissä saamieni hyvien ja huonojen kokemusten pohjalta olen perustanut  myös yhden täysin yksityisen oppilaitoksen, joka sekin suoritti minun rehtoriaikanani opetustehtäväänsä yhteiskunnan asteikolla kolmella eri tutkintotasolla. Kuukausipalkkaa itse maksavana työnantajana olen palkannut yrittäjänä toimimisvuosinani yhteensä n. 30 ja haastatellut satoja.  Kuriositeettina lienee huomion arvoinen sekin, että olen vuosien varrella myös keskeyttänyt tarpeettomana oman tutkinto-opiskeluni viidessä (5)  eri tasoisessa oppilaitoksessa. Normaaleja oman alani ammatillisia toimeksiantoja tein myös koko 40 vuoden kouluttajaurani ajan, vaihtelevalla ajankäytöllä.

Viimeisimmän kuluneen eläkeläisvuosikymmenen kuitenkin vain konsultoimalla entisiä oppilaitani heidän kasvupyrkimyksissään.

Nyt itse asiaan. Tiivistettynä: Tieto on aina parempi sijoitus kuin tutkinto. Myöskin opiskelupaikkaa etsiessä ja valitessa. Jotenkin minusta on tosi outoa, että autoa, polkupyörää, suksia tai tietokonetta ostaessa ihmiset tutkivat huolella eri mahdollisuuksia, käyvät koeajamassa ja lukevat testejä niiden ominaisuuksista, mutta elämäuran avaintuotteen, ammattikoulutuksen, he ostavat useimmiten kuin sian säkissä. Vaikka kaiken mahdollisen tiedon, tunteen ja kokemuksenkin hankkiminen juuri siitä olisi koko loppuelämään vaikuttava päätös. Ei kuitenkaan siitä lopuksi saatava tutkintopaperi, vaan sen antama tietosisältö ja siellä adaptoitavissa oleva asennemaailma. 

Tiedän kokemuksesta, että yhtään useitten tutkintojeni todistusta en ole koskaan tarvinnut mihinkään muuhun, kuin tuntipalkan parin euron prosenttikorotukseen opetuksesta valtion kouluissa, mutta sekä ensimmäisen alan työpaikkani, että sen aikana käymäni iltakoulun asennemaailmaa ja taitoja olen tarvinnut ja arvostanut joka päivä.

Kaikista sadoista oppilaistani vain yksi (1) toteutti sen, mikä minun mielestäni jokaisen itselleen sopivaa koulutusta etsivän tulisi etukäteen tehdä. Hän pyysi luvan tulla tutustumaan laitokseen ja aikomansa opintosuunnan todelliseen käytännön opetukseen jo abivuotensa aikana. Hän osallistui aivan normaaleihin opetustilanteisiin, haastatteli tauoilla sekä alkuvaiheen, että valmistuvan ryhmän oppilaita ja paikalla olevia opettajia, keräsi sieltä valmistuneitten kontaktitietoja, tutustui opintosuorituksiin ja niiden arviointeihin, sekä teki vasta sen jälkeen päätöksen opiskelijaksi hakeutumisestaan. 

Tämä teko oli ajankäytöllisesti todella pieni, mutta mittaamattoman arvokas sijoitus omaan tulevaisuuteensa.  Vielä tärkeämpi se olisi ollut silloin, jos hän olisi siitä huomannut, ettei tarjolla ollutkaan hänen toivomaansa ja tarvitsemaansa tietoa. Sellaisessa tilanteessa hänellä olisi säästynyt  valtavasti opiskeluaikaa ja turhautumista väärästä valinnasta.

Näitä vääriä valintoja näyttää olevan joka alalla tarjolla oikein roppakaupalla kaikissa sellaisissa medioissa, joita kuvitella saattaa.  Toinen toistaan houkuttelevammin lupauksin, jotka nykytyyliin ovat pullollaan ylisanoin kuvailtuja lupauksia helposta ja miellyttävästä mutta täysin epärealistisesta opintiestä unelma-ammatteihin. 

Surullisinta siinä on se, että niihin luottava saa pahimmassa tapauksessa kyllä mukavan laiskottelu/opiskeluajan, mutta sen jälkeinen ammattielämä onkin sitten joko täynnä pettymyksiä, tai kokonaan tavoittamattomissa täysin puutteellisten valmiuksien tai väärän asennemaailman takia. Se ei ole kenellekään työnantajalle mikään uusi tieto, että valtaosassa oppilaitoksista, useimmat niistä valmistuneet eivät ole vielä siinä vaiheessa työelämäkelpoisia, ennen perusteellista taito- ja asenneremonttia. Valitettavasti.

Minusta on enemmän kuin kummallista, että maamme kaikkien ylioppilaitten tutkintotieto julkistetaan joka vuosi valtakunnallisissa medioissa, mutta ammatillisista tutkinnoista valmistuneiden nimien antaminen kyseiseen oppilaitoksen hakua harkitseville on intimiteettisuojan kannalta  ei toivottavaa. Se kun olisi aivan ratkaisevasti höttömainontaa varmempi keino heille saada validia tietoa kussakin laitoksessa opiskelemisen kannattavuudesta. Sama käsittämätön rajoitesuositus koskenee ilmeisesti myös  eri oppilaitoksissa suoritettujen sellaisten lopputöiden julkaisemista, joista opetuksen taso ja tuloksellisuus on jokaisen kyseistä ammattia vähänkin tuntevan helposti arvioitavissa.  Nämä kun ovat niitä todellisia tietolähteitä, joita hakutavoitteisen on syytä tutkia vähintään yhtä huolellisesti, kuin auton turvavyön kiinnitystä  ennen liikkeelle lähtöä. Tässä kun valmistaudutaan elämän mittaiselle matkalle.

Suomi on niin pieni maa ja talous, että varmasti jokainen aktiivinen nuori tietää tai tuntee jonkun, joka voi johdattaa häntä aikomansa alan arvostuksien ja arvostettujen osaajien kontaktiin tavalla tai toisella. Samoin niiden osaamisten kriteereihin joita hän tavoittelee.

Se, millaisiin työpaikkoihin, asemiin ja saavutuksiin kustakin oppilaitoksesta lähivuosina valmistuneet  ovat työelämässä ja ammattialalla sijoittuneet, on oikea ja lahjomaton mittari heidän kouluksensa laadusta. Jokainen oppilaitos, joista ei saa tällaisten avainasioiden selvittämiseen johtavaa tietoa, on varmasti sellainen, johon ei ainakaan kannata hakea. 

Edes sellaisen, joka oman laiskuutensa takia ei viitsi ponnistella tätä oikeiden henkilöiden etsimisen ja oikeiden työnäytteiden kohtaamisen polkua.

MJK

Neljäskö elämä?

25 vuotta on suunnilleen  yksi sukupolvi. Siten neljäs on minulla pian alkamassa.  Puolta vuosisataani juhlimme isolla joukolla 1993  ja seuraavaa tuskin koskaan. Matinpäivänä täyttyy vasta kolmas varttisata, joten pizzeriassa käynti riittänee sen juhlistamiseen. Senkin teemme matkoilla ja vaimon kanssa kaksistaan.  Poissa netin ulottuvilta ja aikataulujen raameista. Lyhyttä laatuaikaa yhdessä niin kauan, kuin siihen on mahdollisuus ja molemminpuolista haluakin.

Pari vuotta valmistelin oman uuden tarinakirjan julkistamista tämän ikätavoitteeni saavuttamisen  kunniaksi, mutta aika ja voimat eivät siihen tällä kertaa riittäneet.  Omista kirjaprojekteistani ensimmäisen lopullisen, jonka tein 70 vuotispäiväni inspiroimana, harjoittelin vain kokeakseni, miltä sellainen tuntuu.  Kirjan tekoa vaikkapa elämänsä väli-inventaarioksi, voin suositella kokemuksena jokaiselle, eikä se nykydigitekniikalla tule kalliiksikaan. Muutaman kappaleen painos kunnollisesta kovakantisesta teoksesta, vaikka lähiomaisille lahjaksi tai muistoksi omille jälkipolville, maksaa vähemmän kuin etelänmatka. Ja tietysti tekemisen vaivan.

Kirjan tekeminen omana kokemuksena ja elämyksenä kannattaa jokaisen varmasti  eräänlaisena  välitilinpäätöksenä tehdä, aikoo sen painattaa, tai ei.  Se selkeyttää, ainakin tekijälleen, sekä eletyn elämänsä keskeiset vaiheet, että niistä löytämänsä kokemuksellisen viisauden. Se on myös erinomaista meitä aikanaan uhkaavan altzheimerin torjuntaa.

On hämmästyttävää todeta, kuinka monta jo unohtunutta ovea ja elämystä aukeaa uudestaan, kun kaivaa muististaan esiin muita samanaikaisia tapahtumia.

Kaikki kirjaprojektini ovat olleet todellisia löytöretkiä sekä elämäni, että kunkin kokemani ajanjakson laajempaankin ymmärtämiseen.  Siitä riippumatta, että  kolme niistä on edelleen työn alla.  Kuten elämänikin.  Jo viisi vuotta rauhalliseen tahtiin kirjoittamistani  venetarinoista ”vaarin veneet kertovat” on yli viidesosa jo kirjoitettuna ja sen satojen tarinoiden kokonaisuunnitelma sekä taittoskeema on valmiina.  Toisen, eli kuvatarinakirjani  ”matin kikat ja mokat”  koko 150 kuvan lopullinen kuvitus on valittu, mutta itse tarinoista on kirjoitettuna vain noin kymmenesosa.  Nämä molemmat ovat nyt toistaiseksi tauolla kypsymässä tämän uusimman ”haave erilaisesta opetuksesta” ajalliseksi mahdollistamiseksi. Aikaa ja voimia minulla on kerrallaan vain yhteen. Jos siihenkään. Tämä uusin jo aloitettu kirjaprojekti tuntuu nyt tärkeimmältä.

Minulle on ollut ominaista, että teen isojakin asioita käänteisessä järjestyksessä. Erityisesti omien opintojeni suhteen. Siten, että olen opiskellut päämäärätavoitteisesti ja johdonmukaisesti niitä asioita, joita olen ensin tehnyt kyllin kauan. Vuosia tai vuosikymmeniä, jopa työkseni.  Minusta on loogista, että juuri siksi olen tavallisesti tullut opinnoissani erilaisiin johtopäätöksiin ja tekoihin, kuin perinteisessä järjestyksessä omaan osaamiseensa edenneet. 

Niin on tapahtunut tämän uuden kirjaprojektini suhteenkin. Uusin on oikeastaan vanhin ja neljästi jo kirjoittamanikin. Ensimmäinen versio peräti kolme vuosikymmentä sitten, mutta sen jokainen sana ja lause on nyt editoitava kokonaan eri muotoon.  Vasta silloin se vastaa nykyistä näkemystäni sen sisällöstä ja viestistä.

Tämä vuosikymmenten kypsyttäminen on mielestäni seurannut oikeaa kirjan syntyprosessia kohtuullisen tarkasti. Ensimmäinen versio oli tuhatsivuinen, siitä tiivistämäni noin 500 ja seuraava n. 250.  Sen hetkisen syntyprosessin lopputulos oli n. 125 sivuinen A 4 , joka ei koskaan päätynyt painokoneisiin, mikä näin jälkikäteen arvioiden on hyvä asia.

Aika ja oma kypsymiseni on vanhentanut sen sisältöä muutoinkin, kuin kielellisen ilmaisun osalta. Olen oppinut sen aihepiiristä aivan oleellisesti lisää vielä viimeisimmän varttivuosisatani aikana.  Nyt on siis aika yrittää sen kirjoittamista kokonaan uudelleen ja nyt painetuksi kirjaksi. Lopullista valmistumista en uskalla tosin nytkään luvata, mikään automaattitulos kun ei kirjoitusprosessi koskaan ole. Vaikka onkin jo pelkkänä tekona tärkeä.

Tämä neljäs kirjaprojektini liittyy aikuiselämäni keskeisimpään sisältöön, oppimisen ja opettamisen filosofiaan ja käytäntöön sellaisena kuin minä olen sen kokenut, nähnyt ja ymmärtänyt. Ensimmäinen varttisata kertyi luonnollisesti opettamisen kohteena olemisen kokemuksista ja ongelmista. Sen vaiheen oivalluksista ja virheistä.  Toinen varttisata painottuu elämääni ja toimintaani liike- ja järjestöelämässä.  Sen vaikutukseen opettamisen syvimmän olemuksen etsintääni.  Tutkimiseen, kokeilemiseen, epäonnistumiseen, korjaamiseen ja löytämiseen.  Onnistumisista ja kohtalokkaista virheistä syntyneisiin, sekä tyydytyksiin että kasvukipuihinkin.  Kolmas varttisata painottuu selkeytymiseen ja  valitsemaani oppimisen ja opettamisen tiehen juurtumiseen sekä aikanaan sen  syvälliseen hyväksymiseenkin.  Ylä ja alamäkineen.

Kirjaprojektini punaisena lankana polveilee palasia elämäni jokaisen uuden alun, alan, tutkinnon, oppilaitoksen, opintoryhmän, projektin ja erillisen tehtävän, jopa tentinkin johdonmukaisesta vaikutuksesta oman opettajuuskäsitteeni kehittymiseen sellaisena kuin minä olen sen kokenut ja soveltanut. Tuloksena on satakunta pientä tarinaa siitä, kuinka ja miksi olen  tullut tekemiini kanssaoppimisen valintoihin omassa työssäni. Niihin, jotka poikkeavat merkittävästi, toisinaan täysin, kaikissa tuntemissani oppilaitoksissa yleisimmin käytössä olevasta pedagogiikasta.

Yhä suurempi osa omasta ajastani menee nykyään entisten oppilaitteni sparraamiseen ja konsultointiin. Koska usean heistä ajasta ja toimeentulosta erilaiset opetustehtävät muodostavat  koko ajan suurenevan viipaleen. Siksi tähän aihepiiriin omakin paneutumiseni, vielä kerran, tuntuu nyt perustellulta valinnalta  viimeisen varttisatani aluksi ja ensimmäiseksi pohdintasisällöksi.  Tiedän, että se kirja jota työstän nyt, ei ole millään mittarilla absoluuttinen totuus mistään asiasta. Sen tehtävä olisi täytetty sillä, jos se antaisi potentiaalisille lukijoilleen erilaista ajateltavaa ja virikkeitä oman, itsensä näköisen, polkunsa etsimiseen. Erityisesti silloin, kun sen yhtenä osana olisi tienviittanakin oleminen taas seuraaville etsijöille.

MJK