Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?
Tämän kysymyksen esitti kerran vuosia sitten raskaina
aamuyön tunteina silloinen yhtiötoverini painittuamme koko yön sellaisten
asiakastöiden parissa, joiden valmistuminen aamuksi ja tavoiteltu laatu oli
yrityksellemme silloin enemmän kuin elintärkeätä. Sanoin muistaakseni , että siksi jotta olisimme
harjoitelleet riittävästi ja oikeita asioita silloin, kun se vielä vaikeampi tilanne
tulee kohdalle. Kuten aina tulee tapahtumaan.
Tämä tunne on tullut mieleeni todella säänöllisesti ja lähes
päivittäin edellisen blogini jälkeen kuluneen puolen vuoden aikana, jolloin
olen työskennellyt voimieni mukaan
unelmieni ja projektieni toteuttamiseksi.
Siis jokaisena päivänä
huhtikuun alusta alkaen silloin, kun se on ollut mahdollista ystävien, terveyden ja perheen tai
yhteiskunnan vielä tärkeämpien tai kiireellisempien tekemisten rajoittamatta.
Noin puolet päivistä on kuitenkin mennyt juuri noihin mainitsemiini
tarkoituksiin, mutta niistä muista olen ilokseni voinut kerätä ennalta
arvaamattoman määrän uutta elämystä ja tietoakin. Ei aina kuitenkaan ihan
vapaaehtoisesti tai miellyttävästi.
Useimmiten niin vaikeasti, että mielellään olisin jättänyt senkin
kokematta. Mutta vasta nyt, kuuden kuukauden yhtämittaisen ponnistelun jälkeen
alan todella hahmottaa nyt kokemieni vaikeuksien siunauksen ja viisauden. Ja
valmiutta seuraavien kohtaamiseen.
Aloitin heti huhtikuun alussa laivaprojektini Munterin
säännölliset ja päivittäiset kunnostustyöt ajo- ja nautiskelukuntoon tulevaa
kesää varten, kesää jota odotin ehkä enemmän kuin mitään aikaisempaa kesää
tähänastisessa elämässäni. Ja jota ei koskaan tullut.
Parin kuukauden pitkien kevätpäivien ponnistelujen tuloksena
alus oli vesillelaskukunnossa kesäkuun alussa, luonnollisesti edelleen keskeneräisenä, mutta täysin purjehdittavissa kesän monenlaisten suunnitelmien
mukaisesti. Ensimmäisen testiajon
ensimmäisessä rantautumisessa tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti tilanteen
kokonaan päinvastaiseksi.
Potkurinakselin laipan ruuvien kiristys ja kunto oli jäänyt minulta edellisten käyttäjien
jäljiltä tarkastamatta ja uusimatta, jolloin viimeinenkin laipan pultti katkesi
ensimmäisessä laituriin tulossa, ja alus, nyt jarruja vailla, yritti kiivetä
laiturille ja sen raskas meridiesel repäisi poikki kaikki tukityynynsä, väänsi
kannakkeensa solmulle ja piti tanssit konehuoneessa. Joka ei ollut sen jälkeen
enää konehuone vaan savuava ja erilaisia nesteitä roiskiva rikkinäinen tila,
jonne lisäksi tulvi vettä hyvin vastenmielisellä nopeudella.
Kesä siis kului varsin tarkasti aluksen nokisessa ja
öljyisessä pilssissä kiipeillessä, ryömiessä ja monenlaisia puu- ja metallikässyjä
harrastaessa sekä putki-, hydraulikka- ja sähkömiehen osaamisia opetellessa ja
kertaillessa. Kone käynnistyi
uudelleen ensi kerran elokuun alussa, testipurjehduksia päästiin tekemään sen
puolivälissä, ensimmäinen oikea purjehdus oli 5.9. ja ensimmäinen (toistaiseksi
kesän ainoa) oikea retki tehtiin 8-9.9.
Kertovat kesän olleen muutenkin kolea ja sateinen.
Minulle se on kuitenkin jo nyt monella tasolla sekä
ikimuistoinen, että hyvin opettavainen ja tajuntaa sekä onneksi myös henkistä tasapainoa hyödyllisesti laajentava ainakin
seuraavista syistä:
-
Kaikki vuoden 1954 rakentelualoitukseni jälkeen
nakertamani jo kymmenet eritasoiset veneprojektit ja niiden opetukset olivat
nyt kullan arvoisia, muuten en olisi tämän kerran korjausurakkaan uskaltanut
edes ryhtyä. Ne olivat sekä kehittäneet lukemattomia erilaisia käytännön
kikkoja ja etenemistaitoja että tietoisuuden ponnistelun ja sitkeyden
mielekkyydestä silloinkin kun mitään selkeää edistymistä ei näyttänyt
tapahtuvan. Myös viime vuosikymmenen yli 10 vuoden ja surullisen lopun kokeneen
Murole projektin tuoma muutoshitauden hyväksymisen korkeakoulu oli nyt todella enemmän
kuin tarpeen. Vaikka monena
päivänä ja iltayönä voimani loppuivatkin kesken, hetkeäkään en epäillyt tämän
korjausurakan ja sen tavoitteellisen ponnistelun henkistä päämäärää ja siihen
pyrkimisen motiivia. Uusi selkeä
havainto ja sen omakohtainen keskeinen kokemus oli se, että kuinka paljon voimia todella käytännön tasolla
säästää se, kun ei pysähdy empimään päämääränsä mahdollista tavoittamattomuutta, vaan taistelee sitä kohti
omaa tahtiaan ja erityisesti liikoja repimättä. Ei siis väkisin vaan väsyttämällä. Ehkä
jopa ensimmäistä kertaa minun elämässäni. Opin lopulta sisäistämään omien
voimien rajallisuuden ja suunnitelmallisen lepotarpeen hyödyntämisen muulloinkin kuin sairaalakäyntien
yhteydessä. Niitäkin tosin tähän kesään sisältyi tiheämmin kuin milloinkaan
aikaisemmin. Onneksi kuitenkin
kaikista palattiin hyvin paikattuna, ja työ jatkui iloisesti toipumisjakson
jälkeen. Niitä on nyt tämäkin kirjoitusmahdollisuus, sillä jo kovin tuttu
sairaalakierros jatkuu taas maanantaina.
-
Työn ilokin sai nyt ihan uutta sisältöä kun
tajusin ja koin sekä hyväksyin elävästi sen olevan sekä velvollisuus, että
etuoikeus. Useista ystävällisistä
ja ehkäpä tarpeellisistakin talkooavuista kieltäydyttyäni opin huomaamaan, että
tasan omien käsien likaaminen ja jokaiseen öljyiseen putkeen ja tervaiseen
mutteriin tutustuminen sekä läheisesti, että henkilökohtaisesti, on paljon
palkitsevampaa kuin muiden työnjohtajana ja työkalujen ojentajana roikkuminen.
Harvoissa useamman hengen työvaiheissa huomasin lisäksi olevani nyt huomattavan paljon hitaamman
kellotaajuuskoneiston ohjaama, kuin näppärämmät nuoremmat ystäväni. Samalla sai
uskottavan selityksen sekin ilmiö, että
kaikki nykyään tekemäni asiat vievät paljon pitemmät ajan kuin muistikuvieni
perusteella olen olettanut. Nykyiseen ajankäyttötilaan se on siis ollut hieno
kokemuksellinen siirtymä. Nyt saan aivan rauhassa olla sekä hidas , että
kömpelö, yhtään siitä ahdistumatta. Onhan minulla loppuelämä aikaa saada
kaikkia niitä asioita ainakin eteenpäin, joita haluankin. Onneksi niitä myös
riittää moneen suuntaan.
-
Tuo haluaminen onkin saanut minulle nyt uuden
sisäistyneen merkityksen, kuten eläminen kykyjensä eikä halujensa mukaan. Ei
yhtään huono vaihtoehto tämäkään. Heti kun sen oppii, mikä on vielä kyllä vähän
kesken. Sellainenkin asia on kesän pohdinnoissa nyt lopultakin minulle
selvinnyt sisäistämisen tasolle asti, aikaisemman vain verbaalisen sanarivin
sijaan. Eli se, että jokaisen on
osattava pitää aivan ensimmäiseksi huolta itsestään, ennenkuin on mitään
edellytyksiä pitää huolta muista. Jotenkin
tuntuu nyt ihan hassulta, miten olen vuosikymmeniä elänyt nuo sanat kuulleena,
mutta en kyllin kirkkasati tajunneena. Nyt on kuitenkin sekä syytä että aikaa
sitäkin harjoitella ihan käytännössäkin. Ja tehdä siihen korjaavia sovelluksia,
jos se ei niin suoraviivaisesti sovellettuna osoittaudu kuitenkaan minulle oikeaksi
valinnaksi.
-
Kesän työkalutouhuilu aamunkoitosta iltapimeään
on estänyt tehokkaasti luku- ja kirjoitusharrastusta, joihin ehdin jo hiukan
tottua edellisten talvien aikana. Näin pitkä tauko havainnollisti minulle nyt varsin konkreettisesti ne taantumista
aiheuttavat muutokset, joita erilaisiin kykyihin alkaa kerääntyä välittömästi,
kun ne eivät ole jatkuvassa käytössä.
Tai sitten ehkä pään kapasiteetti ei riitä kuin osaan haluamistani
käyttökyvyistä kerrallaan. Aonakin hyväksyn nyt kipuilematta sen, että nyt kesällä
siis oli selkeiden manuaalisten taitojen ajanjakso. Onneksi sekin tuotti ja
tuottaa edelleen jatkuvaa ja selkeää tyydytystä hitaastikin edetessään, mutta
odotan nyt jo kuitenkin sydäntalven kylmiä päiviä ja öitä, jolloin on aikaa
edetä kummassakin kirjaprojektissani. Hitaasti mutta säännöllisesti. Ja
toivottavasti niissä jatkuvasti kehittyen.
-
Tämä
manuaalisten työskentelyjen kausi ja käsin tekemänsä jokseenkin
pakollinen hyväksymisvalinta auttoi minua nyt eteenpäin myös kirjoitus- ja
kuvitusprojekteissanikin sellaisella hyvin konkreettisella tavalla, että nyt
voin jatkossa toivottavasti hyväksyä niissäkin vain kykyjäni vastaavat tulokset,
ilman sellaista syvää häpeän
tunnetta, joka on niiden tuotoksia tarkastellessani säännöllisesti päässyt
tähän asti häiritsemään iloa työn etenemisestä. Aikaisemmin olen ohittanut sen
tunteen vakuuttamalla silloin itselleni, että on parempi kirjoittaa ja kuvittaa
omalla äänellään kuin olla kokonaan tekemättä sitä. Onhan seki ollut eräs oman
kasvun ja elämäni jäsentelyn keino. Nyt oletan, että ensi talven verbaali-, ja
visuaalipuolen työskentely toisi tullessaan myös samanlaista tekemisen iloa,
kuin olen kokenut menneenä kesänä fyysisten ponnistelujen tuloksena. Aluksen esteettis-funktionaalista kehittymistä unohtamatta tai
hyljeksimättä. Se vain oli nyt hieman sivuroolissa koneistuksen purkamisen ja
kokoamisen viedessä sekä ajan että voimat. Sensijaan aluksen tekniikan
perusteellinen uusinta-asennus on kasvattanut käyttööni koko ajan sitä kohtaan
lisää sellaista kiintymystä ja tietoa, joka varmasti lisää sen käytön
turvallisuutta ja nopeutta tulevien varmojen pulmatilanteiden ratkaisemisessa..
-
Eräs viisas ystäväni, joka oli kanssani kesän
ainoalla purjehdusreissulla, sanoi näkevänsä nyt selkeästi sen keskinäisen balanssin, jonka olen
itsekin oppinut jo hieman havaitsemaan alukseni kanssa työskennellessäni. Olemme Munterin kanssa samalla tavalla
kuin vanhoja työkoneita, hieman kömpelöitä, vailla kaikkea hienostelua, paikoin
enemmän tai vähemmän kuluneita, jatkuvaa pikkukorjausta edellyttäviä,
vanhanaikaisella mekanismilla toimivia, mutta vankasti käyttökelpoisia vielä monen uuden seikkailun,
unelman ja mahdollisuuden
toteuttamiseen. Siitä
jatketaan nyt taas hyvällä mielellä.
MJK
