Taito/taide, ja onnellisuus osa 16.

Saatuani eilen nettiperheeltäni käsittämättömän määrän nimi/synttäripäivän onnentoivotuksia, ajauduin pohtimaan omaa käsitystäni onnesta. Siis tuon otsikon muun teeman viitekehyksestä. Tiedän, että niin kauan kuin ihminen on sanoilla kommunikoinut abstrakteista käsitteistä kuten onni, on moni minua viisaampi siitä määrityksensä kirjannut. Niitä on kirjallisuus täynnä. Joten en tutkinut nyt yhtään lähdettä, edes virikkeeksi, vaan keskityin selkeyttämään edes itselleni tämänhetkistä käsitystäni onnen olemuksesta juuri taidon ja/tai taiteen  osana.

Olen lukenut kuitenkin jostain joskus olettamuksen, että jokainen ihminen etsii onneaan.

Ja muualta, ettei sitä edes voi etsiä vaan se on ihmisen oikeasta toiminnasta syntyvä väistämätön sivutuote.  Jälkimmäinen määre on minulle selkeämpi.  Ja uskon sen olevan myös realistisempi yleisesti elämän kulussa.  Nyt mietin kuitenkin juuri sitä, mikä ja millainen potentiaalinen ero on taitajan ja taiteilijan onnen kokemisessa tai ehkä tavoittelemisessakin.  Oman kokemukseni perusteella painotus on kyllä edellisellä roolilla sillä taiteilijan identiteetistä minulla ei ole juurikaan omaa sisäistä kokemusta. Vain  huolellisesti kuunneltuja asianomaisten kertomuksia.

Jo koulutusvaiheessa tapahtuu mielestäni  olennainen jako.  Taitoon kouluttautuja tietää ja on tavallisesti määritellyt tavoitteensa, hahmottanut reitin sitä kohti keskeisine solmukohtineen, useimmiten myös siihen käytettävissä olevan ajan.  Joten liittyvätköhän ammatilliset onnen kokemukset erilaisten välitavoitteitten ja suoritusten  läpäisytasoon ja taidollisten haasteiden ratkaisukyvyn  todennettavissa olevaan kasvuun?  Yhä vaativampien suoritusten toteuttamiseen rimaa hipomatta?  Siis nimenomaan itse havaittavien? Ulkopuolisten auktoriteettien tai arvioijien tunnustuksen en usko tähän tunteeseen pyrittäessä olevan keskeinen kriteeri, vaikka heiltäkin saatava tieto on varmasti yksi omaa päättelykykyä vahvistava elementti.

Keskeinen taidon antaman tyydytyksen tai onnen kriteerin uskoisin ammatillisessa elämässä olevan tekijänsä osoittaman taidon tarpeen jatkuva kasvu ja siihen liittyvien vaatimustasojen nouseminen yhä ylemmäksi.  Tieto , että on valitsemassaan  ammatissa tarpeellinen, on mielestäni tekijänsä onnen kriteerinä selkeästi vahvempi kuin asiakkaitten tai kollegojen ihailu.  Taitoon ankkuroituneen ammatillisen onnen levinneisyyttä lisännee vielä sekin fakta, että niin monta osaamisen eri taitotasoa myös useimmilla aloilla tarvitaan. Siten oman paikkansa voi löytää osaamisen jokaisella tasolla, jos asiaan osaa oikein suhtautua.  Eikä seuraavan portaan esimerkeistäkään ole koskaan pulaa, jos  sen tavoittelusta onneaan päättää etsiä. Ja  ahkeruudella siinä useimmiten onnistuenkin. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, että tällainen onni on kuin lähes jokaisen saavutettavissa oleva "arkionni".

Vastaavasti taiteen tuottamiseen  koulutettaessa lienee  useilla, erityisesti kuvataiteen, aloilla jokseenkin mahdotonta määritellä osaamisen portaita ja niihin liittyviä todentamisnäyttöjä.  Saatikka eri tasojen läpäisykriteereitä.  Ilman itse prosessista täysin sivullisia kriteereitä ja arvoja.  Lieneekö ammatillinen onni silloin usein itse  teoksen luomisponnisteluvaiheessa tai siinä, että tekijä kokee itsellään olevan kaiken muun ylittävä ilmaisun tarve?  Ja mahdollisuus toteuttaa sitä.  Entä mitä merkitsee ja miten etenee taiteilijan ammatissa sen  oman kehittymisensä  ja työnsä tarpeellisuuden antaman tyydytyksen  havaitseminen?  Onko tinkimätön omaan intuitioonsa luottaminen tarpeeksi vahva kriteeri oman rauhansa etsijälle?

Minusta olisi todella mielenkiintoista ymmärtää, mitä taiteilijan ammatillisen onnen kannalta merkitsee se, jos hän kohtaa sellaisen teoksensa vastaanottajan, johon teos on selkeästi vaikuttanut?  Mitä mahtaa taiteilijalle merkitä  yleisönsä  ilmaisema arvostus?  Erityisesti itse  jo tuntemansa  mahdollisesti onnenoloisen tyydytyksen jatkoksi?   Onko mahdollisesti niin sanottu luomisen tuska ehkä juuri se eufoorinen tila, joka on  taiteilijan ammatissa jopa onneksi tulkittavissa?  Mittarittomassa osaamiskentässä.  Ja ammatikseen sellaisia teoksia  synnyttäessään,  joiden osaamis- ja tyydytystaso  ei ole minkään muun kriteerin varassa kuin taideteoksen aiheuttama mielikuva vastaanottajan  korvien välissä.  Jos se on sieltä palautteena kommunikoitavissakaan. Olisko tällainen onni toteutuessaan sitten jollain tavalla lähes ainutlaatuinen "pyhäonni"?

Joten tällä hetkellä minulle on suuri arvoitus, jonka silti haluaisin ymmärtää, ja täysin ilman vähättelyä tai ironiaa, mistä reaalitodellisuudessa koostuu se kuvataiteellisten teosten, luonnollisesti erityisesti taidevalokuvien tuottajien, ammatillinen tyydytys tai onni, jonka takia siihen suunnataan Suomessakin samanaikaisesti satojen nuorten ammatillinen ja taiteellinen koulutus ja  yli kymmenen yhteiskunnan ylläpitämän  laitoksen resurssit. 

 Jos siis pidetään lähtöolettamuksena sellainen yleinen lähes jokaisen löydettävissä oleva "arkionni" käsite, jonka iso osatekijä on se, että ihminen löytää  siihen tarvittavan rauhan ja harmonian erityisesti sitä tietä,  että tekee yhteiskunnallisen  merkityksensä työssä, jossa hän kokee olevansa sekä pätevä ja myös tarpeellinen.   En väitä, että  onni käsitteenä  onkaan mikään automaatio ja luontaisetu kaikille ihmisille,  mutta se on varmasti  sellainen inhimillisen tavoittelun kohde, jonka yhä useampi voi löytää henkilökohtaista tietoisuuttaan sen olemuksesta harkitusti lisäämällä.

MJK

Taide/taito, systematiikasta osa 15.

Yli kuukausi edellisestä kirjoituspohdinnasta. Ja takana monta ahkeraa taustatyön päivää.

Sekä paljon uutta omaa pohdinta-aikaa kuva- ja sanataiteen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Varsinkin viimemainittuja  huomasin hämmentävän paljon.  Niitä tässä joitakin.

Olen aina sanonut jokaisen kuvan olevan aina myös tekijänsä omakuva, kuten tietysti jokainen kirjoituskin. Muodollisesta aiheestaan huolimatta.  Mielestäni kuitenkin vain vapaan tuottamisen puolella, ei käyttökuvan eikä sen serkun, asiatekstin.  Juuri tästä, omaan ja tavoitteeseen sidotun asiatekstin systemaattisesta taustatyöskentelystä on nyt kokemusta yhden kuukauden tiivis ponnistelu.

Ja havainto, ettei pelkkä asiateksti ole omaan tämänhetkiseen projektiini se oikea valinta. 

Vaikka toisin oletin. Tietämättömyyttäni.

Hämmästyin aivan aidosti siitä laatujälkeen pyrkivän systemaattisen taustatyön määrästä, josta tavoitteellisesti tarinoita työstettäessä on pidettävä tarkasti  kiinni. 

Valokuvassa sekä tekniikan suvereeni hallinta ja sellaisen syvällisen  taustaymmärryksen hankinta, joka antaa eväät oikeisiin valintoihin kuvan sisällön visualisoinnissa oli minulle jo tietysti liiankin tuttua. 

Mutta kaikki, minkä kirjoittamisen perusteknisessä toteutuksessa säästää, tulee korkojen kanssa lunastettavaksi  keskeisen tiedon määrän hankinnassa, tarkistuksessa  ja sen tarkoituksenmukaisessa systemaattisessa työstämisessä ja tyylivalinnoissa. Ennen kuin on toivoakaan edes päästä tekemään sille viestinnällis-verbaalinen puhdas muoto.

Kunnioitukseni hyvien kirjoittajien verbaaliseen ilmaisuun nousee edelleen kohisten päivä päivältä. Samoin sen tajuaminen, miksi kirjoitetun kulttuurin merkitys on niin ylivoimainen ihmiskunnan koko historiassa. Siihen verrattuna valokuvakin on vasta vauva-asteella.

Siis taiteelliselta merkitykseltään. Ja  yhteiskunnalliselta vaikutukseltaan.

Molemmat edellä mainitut sekä asia- että  vapaan taiteellisen ilmaisun sektoreilla.

Jouduin nyt luonnollisesti kohtaamaan jälleen oman käsitykseni taiteen ja taidon  eroista näissä kummassakin ilmaisumuodossa. Tiivistettynä sanoen, koen että loistavakaan selkeä asiateksti tai puhdas käyttökuva  ei edes kuulu taiteen kentälle, vaikka saattaa  syntyäkin vasta tinkimättömän virtuoosimaisen taidon tuotoksena, kuten joskus  äärimmäisen puhdas musisointikin. Mielestäni taide tulee kuvaan kaikissa näissä vasta silloin, kun siinä on tunnistettavissa sekä tekijänsä persoonallinen panos, että myös vastaanottajan tunnetasolla havaittavissa oleva sen syvä vaikutus tai merkitys.

Juuri tuo merkitys on sillä tavalla kiinnostava, että sen ehkä löytää taiteeksi tarkoitetusta teoksesta helpommin juuri samaan asiaan vihkiytynyt asiantuntija, kuin muut ihmiset.

Ja taiteelle korvamerkityissä viitekehyksissä, kuten näyttelyt, galleriat, oopperatalot, ensi-illat.

Joissa tapahtuman luonne on taiteen ihailu. Siellä saattaa usein arvostuksen viitan ansaita varsin mitätönkin teos, jo pelkän sosiaalisen paineen kannattelemana.   Lukukokemus sen sijaan on sillä tavalla puhtaammalla kentällä, että sen joutuu ja saa kokea yksin ja ilman välitöntä kommenttien ja ryhmäkannanoton tarvetta.  Mikä asettaa vielä lisää vastuuta sen tuottaneen työmoraalille.  

Tyylikeinojen ja ilmaisun koossapidon suhteen.

Hyvin kiinnostavaksi olen huomannut myös sen ilmiön, millä tavalla  sama ja toisinaan hyvin erilainen  on taito ja taide käsitteiden raja, joka on niin liukuva jokseenkin kaikilla aloilla.  Itselleni sellaiseksi on menneen kuukauden aikana muodostunut  entistä selkeämmin  juuri tuo raja, jossa huipputaitokaan ilman siinä ilmenevää ja  vastaanottajaan vaikuttavaa henkilökohtaista tunneperäistä viestiä ja tavoitetta  ei mitenkään liity taiteeseen vaan taitoon.  Eli myös vastaanottajan rooli on nyt minulle entistä keskeisempi. Ja tuloksen suhteen ratkaisevasti vaativampi.

Samoin  perustein, ajan hammasta kestävää taidetta ei synny vain tekijänsä oman  järisyttävänkään tunneilmaisun todentamisesta jollain taideilmaisun välineellä tai menetelmällä,  ilman  erittäin merkittävää taitoa ja siihen liittyvää kokemustakin.

Vaikka ehkä valtaosa taiteena tarjottavista tuotoksista onkin juuri toisella tai molemmilla edellisistä kentistä merkittävän vajavainen.  Jonka todellisen arvon voi osoittaa vain aika.

Mielenkiintoinen sivujuonne tähän kuva-sana  vertailuun on se, että kirjallinen tuote tarvitsee ammattikääntäjän välittyäkseen kenellekään toisellakin kielellä tai toisessa kulttuurissa, mutta kuva ei sitä tarvitse.  Sen sijaan kuva puolestaan  ei ole toiseen kulttuuriin lokalisoitavissakaan, joka taas aiheuttaa sille merkittäviä kirjoittamisesta poikkeavia muita vaatimuksia.  Varsinainen haaste kuva-sana teosten tuottajille. Alan hitaasti tajuta itselleni ottamani haasteen koon ja sen rajattomat valinnan mahdollisuudet ja myös  pakollisuudet.

Menneen kuukauden  täysipäiväinen taustafaktojen työstäminen on selkeyttänyt minulle lopullisesti sen, että aikomani käyttötekstilaatuinen  kirjoitelma kuvineen ei riitä olemaankaan se lopullinen ”perintö” johon on nyt pyrittävä.  Jos haluan lähivuosien työllä rakennettavaksi aikomani koosteen olevan edes jälkikasvulleni  lukemisen arvoinen, siihen on silti sijoitettava  aikomani dokumentaation lisäksi koko vielä hakusessa oleva sanailmaisullinen arsenaali, joka on ensin hankittava.

Sen systemaattista aloittamista varten olen nyt lukenut lisää useita kirjoittamiseen liittyviä ja siihen motivoivia oppaita. Niistä on nyt saanut vahvistuksensa  sekin täysin kuvataiteiden koulutuksenkin kanssa yhteneväinen näkemys, että koulutustilanteessa taiteellisen teoksen varsinaisesta kertovasta sisällöstä ei voikaan eikä saakaan opettaa mitään, vain lukemattomista eri keinoista ja systemaattisistakin menetelmistä itse löytää ja  luoda sille kirkas muoto. Mutta ei todellakaan pisaraakaan siitä, mitä tekijän on omassa taideteoksessaan viestittävä.  Muuten kouluttaja  sekaantuu astetta liian syvälle toisen  tontille ja vie häneltä oman löytämisensä tuskan ja hurmion.  Muistan edelleen liiankin selkeästi tilanteen jossa kouluttajaurani aivan alussa n. 40 vuotta sitten esitin saman  periaatteen tavoitteenani ja sain erittäin tiukan tyrmäyksen sillä perusteella että se oli senaikaisten auktoriteettien mielestä erittäin vastuutonta.

Tänään  kantani on edelleen se, että taiteen koulutuksessa se on edelleen ainoa tie.

Käyttökuvissa sen sijaan kouliintumisvaihe tarkoittaa minusta loputonta tekniikan treenaamista, ja kaiken aikaa silmien auki pitämistä rajattomille visuaalisille virikkeille. Laajakantilla ja makro-objektiivillakin. Sekä oman näkemyksen ja tyylin loputonta etsintää kaikkea kokeilemalla, kunnes se joko kolahtaa tai hiipii salaa kuviisi siten että sen huomaa vasta tuhansien kuvien kuluttua. Jäntevänä kaarena.  

Ja erityisesti sitä huolimatta, mikä on kuvien viesti kulloinkin ollut.  Käyttökuvissa ja asiatekstissä  useimmiten toisen, tavallisesti maksajan, tavoitteisiin sidottu.

Ilmaisulliseen ja koskettavaan, mutta usein myös asiatekstiin liittyy aivan samanlainen ja  -laajuinenkin  monipuolisen lähestymisen mahdollisuus ja vaatimus. Hämmästyttävän samoista elementeistä. 

Ja vähintään yhtä loputtoman pitkä tie oman persoonallisen ilmaisun etsinnässä. 

Kummassakin ilmaisussa on vaativalla tasolla myös hyvin suuren tuloksettoman harharetken uhka.  Mielestäni kirjoittaessa on epäonnistuminen helpommin tunnistettavissa. 

Kaikilla kun on oppivelvollisuuteen kuulunut moninkertainen määrä tavoitteellista oikeinkirjoituskokemusta,  oikeinkuvaamiskokemukseen verrattuna. Siksi ehkä  kuvaosaamisen arvioinnissa on myös niin paljon mielipiteitten eroa ja selkeää huijaustakin.

En väitä, ettei kirjoittajien arvostuksessa ja arvioinnissakin olisi selkeitä keisarin uudet vaatteet ilmiöitä.

Tätä näiden eri ilmaisumuotojen arvostukseen ja suhtautumiseen liittyviä perinteitä kuvaa minusta hyvin havainnollisesti seuraava nykytilanne:

-       Valokuviaan julkisesti katsottaviksi tuputtavia ja valokuvanäyttelyn pitoa haluavia mahtuu todella tusinaan ainakin kuusitoista.  Apuraha-anomuksia yhteiskunnalle valokuvataiteelliseen toimintaan tehdään Suomessakin vuosittain tuhansia. Jokaisella on serkun poika jolla on kunnon kamera, jonka tuotoksilla perheen vieraat väsytetään lähtemään. Kaikki ovat asiantuntijoita kuva-arvostelussa. Ja todella nopeita. Kuvan katsomiseen ja siitä hyvä/huono akselilla  annettuun lopulliseen arviointiin menee suunnilleen sama aika kuin se synnyttämiseenkin on usein mennyt, vain muutama sekunti.  Sama aika sen unohtamiseen.  Yhtä ulkoista on myös useimmiten ollut siihen paneutuminen. Edellytykset odottaakaan silloin katsojien syvällistä arvostusta puuttuvat täysin. Useimmiten aivan aiheesta.

-       Kirjoitelmiaan ei juurikaan kukaan edes ystävillään luetuta.  Vaikka niihin olisi käyttänyt vuosia ja kaikki sekä omimmat että rakkaimmat ajatuksensa.  Sataan kertaan itse luettuna ja pöytälaatikossa kellastettuina.  Kynnys saattaa tuotoksensa julkiseen levitykseen ja kenen tahansa arvioitavaksi on valokuviin verrattuna huikeasti  korkeampi. Siinä on myös ollut useimmiten ammattiporras, kustannustoimittaja, välissä  pitämässä  yhdentekevyydet vain siinä piirissä jolle niillä on merkitystä, tekijällään. Jolle se saattaakin olla todella merkittävä teos.  Ehkä ainoana. Hänelle se on kuitenkin ollut lukemattomien ajatusten, ponnistelujen, valintojen ja päätösten summa. Sellaisena todella tärkeä. Ja tekemisensä arvoinen ehdottomasti.

Myös valokuva- ja muukin kuvataiteen teos on toisinaan vastaavan ja inhimillisesti hyvinkin merkittävän prosessin tuotos, mutta ne huitaisemalla synnytetyt saman alan pelleteokset sotkevat niiden alojen arviointimittareita höttöarvoillaan. Valitettavasti.

-       Oma lukunsa on sitten esittävän taiteen teokset. Usein sanoin kuvaamattoman sitkeän   ja tuhansien tuntien harjoitus- ja valmistelutyön tulokset jotka  ovat ohi minuuteissa, enintään tunneissa.  Usein kuitenkin sadoille vastaanottajille samanaikaisesti.  Tuosta kiinnostavasta alueesta minulla ei ole sellaista tietoutta, että sen kokonaisuuden osaisin edes kuvitella. 

      Tai tunteen teoksen lopullisen täyttymyksen tapahduttua.

Nuo kaksi ensimmäistä ovat niitä joiden olemus minun täytyy nyt selvittää itselleni, ennen oman projektini  päivittäistä työjärjestystä ja ajoitussuunnitelmaakaan. Sen tajuan jo nyt, että digitaalisuus on tuonut niin kuvien kuin ajatustenkin levityskanavat  ennen näkemättömän helpoiksi ja taloudellisiksi.  Nyt tarvitsee vain löytää se linja, tavoite ja vastuu siitä, jolla voi niiden tarjoamaa mahdollisuuksien maailmaa kunnioittaa eikä tuottaa sinne vain sellaista tavaraa, jolla ei ole kenellekään mitään merkitystä.

MJK