Nähdä valokirja ja kuolla....

Tämä vanha klisee Napolista vähän muunneltuna tuli välittömästi mieleeni tutustuessani ystäväni ja kollegani Tiina Puputin uusinpaan kirjaan, Valo ja valaisu, niin merkittäväksi tapahtumaksi sen koin.

Kysymyksessä on nimittäin suomalaisen ammatti/ käyttövalokuvauksen historiassa  todellinen merkkipaalu. Yhden ajan loppu ja toivottavasti myös uuden alku. Tässä muodossa laadukkaan henkilökäyttökuvan tekemiseen  tarvittavaa perusvalo/valaisuymmärrystä ei nimittäin ole ollut äidinkielellämme luettavissa missään painetussa muodossa ennen tätä teosta. Muillakaan kielillä sitä ei mielestäni ole ollut löydettävissä näin tiiviinä ja selkeänä kokonaisuutena. Erittän selkeine ja havainnollisine kuvituksineen. Nyt tämä keskeinen tietopakkaus on kenen tahansa valokuvaajan hankittavissa, ja omassa tuotannossaan hyödynnettävissä.  Siihen liittyvine ristiriitoineen, eli oletan taas käyvän niin, että ne jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät sitä edes ymmärrä hankkia ja soveltaa.  Jopa sellaisen oudon ilmiön uskon liittyvän tähänkin teokseen, pitää olla jo varsin kehittynyt valokuvaaja, ennen kuin kykenee sisäistämään kirjan jokseenkin jokaisen lauseen sisältämän tietohelmen.

Olen aina omassa opiskelussani käyttänyt työskentelymetodina alleviivausta tai huomiovärihuopista painottamaan sellaisia merkityksellisiä lauseita, joiden sisältö on tarkemman pohdinnan ja työssään soveltamisen arvoista. Tämän kirjan kohdalla se merkintätapa tarkoittaisi käytännössä jokseenkin jokaisen lauseen painottamista.  Vaikka luonnollisesti tiesin kirjan asiatarkistuksen osia ennakkolukeneena sen tyylin tiiviyden, taiton ilmavuus, selkeys ja avainkohtien hienovarainen korostus yllätti minut silti positiivisesti. Kuvien painolaadusta puhumattakaan. Itse asiassa juuri sen onnnistumista jännitin melkein yhtä paljon kuin oman lapsenlapseni syntymää. Hienoa, että kummassakin tilanteessa lopputulos oli  enemmän kuin onnellinen.

Täten tämä blogini otsikon lause tarkoittaa minulle sen  henkisen taakan lopullista poistumista, että tämän tiedon pysyvä dokumentointi olisi jonkin tason henkilökohtainen velvollisuus.  Siltä se nimittäin on toisinaan tuntunut ja myös minulle usein toivomuksina viestitetty.  Se on nyt onneksi minua pitemmälle kehittäen tehty Tiinan ahkeroimana sekä mielestäni  todelliseen käyttöönsä erinomaisessa muodossa. Aikaa kestävin ja teknisesti puhtain kuvin. Aivan erikoisesti arvostan myös niitä varoittavia esimerkkejä, joiden toivoisin löytävän tiensä lukutaidottomienkin tajuntaan.  Koulutusurani aikana kun kohtasin todella harvoja lukemansa ymmärtäviä  opiskelijoita. Ja lähes yhtä harvoja sitä tosissaan edes yrittäviä. Enkä usko muutoksen tapahtuvan lukutaitoa lisäävään suuntaan.

Erityisen maininnan haluan vielä osoittaa teoksen kielen  tyylilajin, maanläheisyyden, johdonmukaisesta käytöstä. Selkeää ja yksiselitteistä lyhyttä, mutta silti elävää kieltä ja pysyttely tiukasti poissa sivistyssanojen  merkityksettömyyksistä.

Samoin on ilo nähdä kuvia, jotka ovat tyylillisesti ajattomia ja joiden tavoite on ennen kuvaustilannetta sekä määritelty, että suunniteltu. Puhdasta  ja pelkistettyä tietoa, joka ei vanhene  eri teknologioiden ja genreiden virrassa.  Valon, valaisun ja valoilmaisun todellisella taidolla ja keinoilla kun ei ole mitään  tekemistä muoti-ilmiöiden kanssa.  Niiden hallintaa tarvitaan jokaisen menneen ja tulevankin tyylin toteuttamisessa puhtaasti ja laadukkaasti. Mikä ei  valokuvaajien valtaosan käyttämällä päiväperhososaamisella toteudu koskaan.  Siihen tyytyvän  kuvaajan  valtavasta egosta huolimatta.

Siitä sananmukaisesta  vastakkaistyylilajista koin juuri lähiaikoina täysin päinvastaisen elämyksen.  Olin eräässä juhlallisesti kuratoidun ja sadoista  tarjokkaista jyrytetyn valokuvataiteen  toivojen teosten näyttelyavajaisissa, jossa en rekisteröinyt silmiini  ainuttakaan valokuvaa, joista olisi löytynyt ensimmäistäkään tämän kirjan valoymmärrystä tavoittelevaa tai edes soveltavaa neliösenttiä tai ainuttakaan tavoitteellisesti  painokelpoisen täyden sävyalan toteuttamiseen tarkoitettua  tallennetta.  En väitä, että valokuvaus olisikaan vain tämän kirjan maailma, mutta siitä olen ehdottoman varma, että sen tarjoaman tieto/taitopohjan hallinta parantaisi  poikkeuksetta jokaisen muunkin tyylilajin työskentelijän teosten laatua ja ajan hampaan torjuntaa. Edellä mainitsemani näyttelyn kokoamiselle annan silti arvoa, vaikka se olikin toteutettu veronmaksajien selkänahasta hankituilla varoilla, joiden keräämiseen tarvitaan juuri niitä kunnolla toteutettuja käyttövalokuvia ja niiden taitavia tekijöitä.  Luin myös erittäin huolella saman näyttelyn 66:n a4 sivun luettelon jossa jokainen mukaan kelpuutettu taiteilija verbalisoi suomeksi teoksensa luonnetta, tavoitetta tai merkitystä.  Kotikielestäni ja vuosikymmenten alan harrastuneisuudestani huolimatta, useimmista en ymmärtänyt yhtään mitään, eikä huomion arvoisuuden osoittavaa merkkaushuopistani tarvinnut kertaakaan edes kaivaa esiin.  Erilaisista oudoista sivistyssanoista ja mitäänsanomattomista  määritelmistä sensijaan sain vuosikymmenen annoksen. Vastuu sisällöstäkin todella sananmukaiseti siirrettiin täysin katsojalle ja lukijalle.

Siksi toivon koko sydämestäni, että myös se valokuvaajasukupolvi  löytyisi pian, jolle tämän valokirjan tarjoaman osaamistason huolellinen sisäistäminen antaa todella vankan sellaisen ammatti- ja valotaidollisen kivijalan, jolta on hyvä ja turvallista ponnistaa joko käyttö- tai näyttökuvauksen vaativalle tielle.

MJK

Ps. Vielä kun löytyisi keinot, joilla tämän kirjan tekijä Tiina Puputti saataisiin motivoitumaan vielä yhden lisävuoden rajuihin ponnisteluihin kakkos/ jatko-osan  tekemiseen esine- ja miljöökuvauksen valonhallinnasta ja –suunnittelusta.  Silloin  tämänkin kirjan taidot  oppineille löytyisi todella mielenkiintoinen seuraava taso vielä vankemman ammattivalaisutaidon hyödyntämisessä. Ja  myös muille kuin henkilökuvauksen taitojen tarvitsijolle sekä haasteita, että oma valokivijalkansa.  Tarjota median levittämissä esinekuvissa rehoittavalle täydelliselle laaduttomuudelle valo tunnelin päähän niille, joiden ymmärrys riittää silloin sen etsimiseen.

Sana- ja kuvakulttuurin pläjäys

  

Sain  viime torstaina seitsemän kuukauden laivakäsityöläisjakson lähes talviunimoodiin, sillä  alusten kiireisimmät ja tärkeimmät talvihuollot valmistuivat  viimeisenä yönä ennen lumisateita. Perjantaina oli mahdollisuus rientää fyysisesti väsyneenä mutta henkisesti innokkaana kirjamessuille. Koko viikonloppu olisikin siellä mennyt ihan kevyesti ja suurella nautinnolla, ellei SAV:n syyskokous Kuopiossa olisi ollut myös ohjelmassa.

Vaikka käyn vuosittain kirjamessuilla ihan kuuntelemisen ja oppimisen ilosta, tällä kertaa minulla oli erityinen syykin. Molempien työn alla olevien kirjojeni teknisen toteutuksen mahdollistaminen. Löytää lopullisen muodon tekniset speksit ja kustannukset, jotta voin jakaa voimat ja resurssit sen mukaan.  Kahden talven ponnistelujen tuloksena olen nyt siinä vaiheessa, että molemmat kirjat ovat  muuten valmiit, mutta vain kirjoittamista vaille. Tämä kuulostaa tietysti hassulta, mutta juuri siten koen tilanteen nyt olevan.  Valokuvia käsittelevän kuvateoksen kaikki diakuvat on valittu, nyt vain skannausta ja painokuntoon saattamista vaille ja koko tekstiosuus, joka on jo tapahtunutta tosielämää joka kuvan kohdalla, on myös luonnollisesti  yksityiskohtia myöten olemassa. Vain lopullista lukijan ymmärrettävissä  olevaa sanamuotoaan odottamassa.  Minulle kumpikin toistaiseksi ylivoimainen ajallinen ja taidollinenkin ponnistus.

Venekirjan jokaisen kertojaveneen  kaikki tarinat on jo otsikoitu ja sisällöt ranskalaisilla viivoilla luurankoitu ja myös todella tapahtuneen elämän lihaa päällensä odottamassa ja kokonaisuus valmiissa systemaattisessa lopullisessa järjestyksessä.  Jokaisen kertoja-aluksen, käsivaraisten kuvitusten  luonnokset on jo piirretty ja  lopullinen kuvitustekniikka kokeilu- ja harjoitteluvaiheessa  värien ja toteutustyylin osalta.

Eli siinäkin hikeä tulee vielä valumaan ehkä vuosia,  mutta suunnittelu- ja kypsytysvaihe on ohi, ja voimat keskitettävä  ahdistumatta  toteutusten tekniikkaan, tyyliin ja ajan järjestämiseen riittävän pitkiin kirjoitus-maalaus-piirtämis-digitointituokioihin kerrallaan.

Kirjamessuilta löysin siis toteutustekniikan järkevän alihankkijan, saksalaisen BOD julkaisijan. Siellä painetaan vuosittain noin 10 000 eri kirjailijan esikoisteos, nyt jo 420 000 painetun nimikkeen kokemuksella.  Laatu ja hintapolitiikka, sekä toimintaproseduuri on minun tarpeilleni jokseenkin sopiva. Keskeistä siinä on luonnollisesti myös se, että he eivät ota mitään vastuuta kirjailijoittensa tilaamien teosten asiasisällöstä ja painettavaksi menevien pdf aineistojen teknisestä laadusta. Ellei tilaaja sitäkin osaa tuotannosta osta heiltä. Sekin on siis mahdollista, ellei asiakas luota riittävästi omiin osaamisiinsa. Tämä BOD:n kauppaama julkaisureitti on minusta aivan erinomainen kenelle tahansa aloittelevalle julkaisuhaluajalle. Joita Suomi on pullollaan. Myös kuvateosten tekijöitä.

Itse messutapahtuman 1000 esiintyjän joukosta kukin kävijä kykeni valitsemaan varmasti omia tarpeitaan vastaavan  tieto- ja viriketulvan. Enemmän kuin kenenkään sulatuskyky kerralla pystyy käsittelemään. Itse keskityin vain blogeissani käsittelemiin aiheisiin, elämä, taide, visuaalisuus, valokuva, luovuus, ihmissuhteet, meri…….. kaikista niistä sain merkittävää pohdittavaa, ehkä loppuelämäkseni.  Ja ensi vuonna uusi annos. Käsitykseni on edelleen ja yhä perustellummin se, että kirjailijat ovat ihmiskunnan merkittävimmät hyväntekijät, ja luku-kirjoitustaito suurin keksintö koko ihmisen luomassa kulttuurissa. Koin myös hyvin sisäistyneesti sen todellisuuden, miten pölyhiukkastakin pienempi lisäys siihen kulttuuriin on oman suunnitelmani osuus sen ehkä joskus valmistuessa. Onneksi en pyrikään muuttamaan sillä maailmaa, vaan antamaan vain muutamille yksilöille sellaisia virikkeitä, jotka voivat auttaa heitä kehittymään eteenpäin heidän itse valitsemassaan viitekehyksessä.  Eikä osuuteni kääpiökoko oikeuta tekemään sitä  välinpitämättömästi, vaan ponnistelemaan sen tuottamiseksi niin hyvällä laadulla, mikä on minulle mahdollista.

Siihen liittyikin tavallaan viikonlopun muu kulttuuriohjelma. Suomen Ammattivalokuvaajat ry: n syyskokous Kuopiossa ohjelmineen. Varsin pienellä ryhmällä, mutta samoja arvoja etsiviä ja tuottavia henkilöitä.  Se alkoi tutustumisella VB keskuksessa viimeistä päivää esillä olevaan Whittakerin Beatles-kuvien näyttelyyn.  Siellä havainnollistui selvästi juuri se onnellinen valintamaailma, että asia, joka jollekin on pyhiinvaelluksen kohde, ei toiselle, jopa saman alan edustajalle merkitse yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan,  erilaista kultturia on varmasti saatavilla jokaisen tarpeeseen ja jokaisen yksilön kasvun rakennuspalikaksi.  Huomasin taas, että samalla kun iän mukana esteettisen  elämysten ja sekä rauhan että hiljaisuuden tarve korostuu, niin omia valintojaan sen suhteen oppii tekemään liikaa ahdistumatta ja ilman tilivelvollisuutta siitä kenellekään.

Ammattilaisten ohjelmassa oli myös koko päivä valon maailmasta. Suosikkituotteeni  sillä sektorilla , Dedolight, oli tuottanut  esiintyjän kertomaan tavastaan  työskennellä kyseisen tuotesarjan todella monipuolisilla mahdollisuuksilla.   Oma syvä kiinnostukseni valon laatuun on peräisin siltä ajalta jolloin sävyjä, valotusta ja kontrasteja  ei ollut vielä digitaalisesti korjattavissa.  Laadukkaat ja vaativat toimeksiannot edellyttivät onnistuakseen raskasta taustatietomassaa ja pilkuntarkkaa etukäteissuunittelua, sillä valon fysiikan ja tekniikan syvällinen sisäistäminen oli välttämätöntä tilanteissa, joissa, etenkin isoilla formaateilla kuvattaessa,  pelkkä yhden kuvaustilanteen filmikustannus oli jopa useita tuhansia, oikein tai väärin valotettuina. Ilman uusintamahdollisuutta  myöhemmin sitten vasta kehitysprosessin jälkeen.  Silloin riittävät tehtaan tiedot valaisintensa ominaisuuksista ja kokemus oli sananmukaisesti kultaakin kallimpi säästö kuvaajalle, jonka oma tietokapasiteetti riitti sen täysipainoiseen hyödyntämiseen.  Vaikka tämän päivän visuaalinen ja tekninen genre onkin muuttanut tätä asiaa aivan ratkaisevasti joustavampaan suuntaan, on hyvin lohdullista tietää, että Dedolightilla  puhdas ja laadukas valo on ensisijainen suunnitteluperuste, ehkä ainoana tämän hetken ammattivalaisinvalmistajista.  On luonnollisesti selvää, että tälläkin alalla se näkyy myös hinnassa.  Hinnasta opin jo Ateneumin aikoinani 1960 luvulla sen faktan, että jos uhrasi 50 markkaa kunnon siveltimen ostamiseen, hämmästyi varmasti, kuinka lahjakas oli. Ja menetti lisäksi tekosyyn syyttää laaduttomuudestaan sivellintä. Pätee myös valaisuun.

Tämä viikonvaihteen  sana- ja valotekniikan virikepommi oli oikeastaan ajoitettu ideaalisti tulevaa kirjoittelu/kuvitustyökentelyjaksoani varten, johon se antoikin kunnon tujauksen molemmista ilmaisutavoista. Toteutus sensijaan  meni uusiksi, sillä olin suunnitellut sen toteutusta tämän päivän leikkauksen toipumiskaudelle  suunnilleen vuooden loppuun, mutta aamulla vasta sairaalassa  ja leikkauslääkitysvaiheen jälkeen sain kuulla, että kiireellinen hätätapaus ohitti minut, eikä seuraavaa mahdollista aikaa ollut vielä tänään edes sovittavissa.

Joten onneksi joku sai apua hätäänsä, ja minä lisäaikaa alusten talvikunnostukseen ja muuhunkin työtilojen siivoukseen  talven kirjoitus/maalausjaksoa helpottamaan.

Eikä lisälepotauko ole varmaan muutenkaan haitaksi, sillä kirjamessujen keskeinen viesti todella viisailta  sanailijoilta oli mielestäni se, että vain riittävä pitkä tyhjä ja rauhallinen muhimisaika työprosessin keskeisenä osana ennen ja jälkeen luomisprosessin, lisää sen laadukkuutta selkeästi paremmin kuin viriketulvan ahnehtiminen vasta silloin.

MJK