Loppukevään blogipäivitykset jäivät vallan tekemättä, kun työ, terveys
ja laivojen kunnostuskiireet veivät kaiken hereilläoloajan. Jotain merkittävää
ja ainutkertaista myös muotokuvaaville valokuvaajille silti ehti tapahtua. Kolleegani Tiina Puputin uusin kirja julkaistiin. Pose. Parin
vuoden ponnistelu ja työvoitto. Kirja aiheesta, jota en ole ennen tavannut. En
suomeksi, eikä muillakaan kielillä. Laajasti ja aihekohtaisesti pohdittuna ja
toteutettuna muustakin kuin pinnan
jaon lähtökohdista. Kerronnan ja viestin merkityksestä mallin asetteluun ja
henkilökuvan kestävyyteen ajan hampaan pureksiessa päiväperhoset naurettavan
näköisiksi tyylien muutoksissa.
Haaste on ollutkin mittava. Tutkia ne keskeisimmät seikat
henkilökuvan asettelussa, jotka eivät ole, eivätkä tulekaan muuttumaan niiden
vuosikymmenten, joskus –satojenkaan aikana, joita ihmisen hahmosta tehty
muotokuva tulee olemaan katseltavana. Ja jonka perusteella tulevaisuuden
ihmiset tulevat muodostamaan mielipiteensä kuvan henkilöistä ja heidän
maailmastaan. Siitä, minkälainen kuvassa oleva ihminen todellisuudessa oli. Tähän teokseen Tiinan oli suunniteltava ja kuvattava
sellaiset esimerkkikuvat, joista asia selkiää mahdollisimman havainnollisesti.
Siis sekä kuvan viesti, että sen aikaakin kestävä ilmiasu. Jokainen kuva siis useana eri
asiaversiona ja kaikki kokonaan uusia vain tähän teokseen kuvattuina.
Ne vuosikymmenet, joita olen ammatti-ja harrastuskuvauksen
kanssa elänyt, ovat tuoneet eteeni
kommentoitaviksi lukemattoman määrän mitä kummallisimpia muotokuvassa olijoiden
asentoväännöksiä, joiden luojat ovat perustelleet niitä ”luonnollisiksi”, ”mallin haluamiksi”
ja ”pönötyksen torjunnaksi”. Ja
jotka itse olen nähnyt lähinnä mallin persoonan dokumentaarisena visuaalisena raiskaamisena,
ja kuvaajan vastuuttomuutena. Tämä
”pönötyskauhu” on sillä tavalla omituinen muoti-ilmiö, että se asettaa muotokuva-asemtojen tavoitteeksi, jopa
vaatimuksiksi juuri päinvastaiset
asiat, kuin mitkä ovat olemassa jokseenkin kaikissa klassisiksi
maailmanperinnöiksi nousseissa valokuvataiteen historian muotokuvissa.
Molempiin lähestymistapoihin on valokuvamaailmassa varmasti tilaa, kuten myös
eri tyylisiin asuihin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.
On luonnollisesti ero siinä, tehdäänkö ”selfie”,”belfie” ja
peräti ”groupie” sosiaalisen
tapahtuman ohjelmanumerona ja läsnäolevien myöhemmäksi muisteluviihteeksi, vai
lapsenlapsillekin tarkoitetuksi arvokkaaksi dokumentiksi kuvassaolijan
persoonasta tai elämän keskeisestä riitistä. Luonnollisesti molempia
tarvitaan. Jälkimmäisiä useimmiten
maksusta teetettyinä ja oletuksella kuvaajan vastuusta lopputuloksen laadusta
ilmoitettuun käyttöönsä.
Tarkoituksena useimmiten antaa positiivinen ja pysyvä tieto
aiheena olevasta henkilöstä.
Riippumatta siitä, tehdäänkö henkilökuvat maksusta,vai vain
kunnianhimosta arvokkaiksi
muistoiksi, Tiinan kirja antaa siihen nyt eväitä isolla kauhalla ja asiaan
kunnolla paneutuneesti. Lukijan
valinta on luonnollisesti se, haluaako ja osaako hän lukemansa ja näkemänsä
hyödyntää. Ja myös se, vastaako se
hänen kuvattavansa odotuksia ja
tavoitteita. Nyt siihen on joka tapauksessa keskeistä ja perusteltua tietoa
ensimmäistä kertaa Suomen kielellä julkisesti tarjolla. Klassisia laadukkaita ja aikaa
kestäviä kuvia tavoitteleville.
MJK
