Viime perjantai oli todellinen juhlapäivä
minulle. Sain olla kirjamessuilla täydet 10 aukiolotuntia. Niistä 42
esityksestä, jotka olin alustavasti perjantain ohjelmaan merkinnyt itselleni
mielenkiintoiseksi, ehdin kuulla kymmenkunta. Useimmat erittäin avartavia.
Paljon uusia havaintoja ja aikaisempiin vahvistusta tai perusteltuja
kumoamisia. Kaikkiaan siis todella hyödyllinen päivä ja sopivaa alkua talven
tiiviimmälle kirjoitusjaksolle.
Vaikka bloggaus on minulle vain harrastus
ja pääni sisuksen jäsentelyapu, opin sen, että blogitkin ovat teoksia. Useiden
kirjojen aineisto kun koostui tekijänsä blogeista muodossa tai toisessa. Vuoden
paras bloggaaja on myös tullut valituksi. Hän on blogannut joka päivä vuodesta
2005. Määrä ei luonnollisesti ollut ainoa kriteeri vaan sisältö ja taitokin.
Hänen haastattelustaan sain vahvistuksen muutamaan usein pohtimaani
ilmiöön.
Erityisesti jokaisen blogin, mutta usein
myös muiden teosten keskeinen viesti on todellisuudessa tekijänsä persoona. On
sen otsikko sitten mikä hyvänsä. Juuri fiktiosta poiketen blogi kun on
pääsääntöisesti tekijänsä kokemusmaailman tosipohjainen ilmentymä. Poiketen
siitä yleisestä väittämästä, että kuka vain voi kokea mitä vain, sain
lisävahvistusta sille käsitykselleni, että juuri henkilökohtainen kokemus on
kokijalleen erittäin totta. Se on, ainakin minulle, siten merkittävä havainto,
ettei minun tarvitse häpeillä sitä, etten kirjoita lainkaan mielikuvituksen
tuottamaa fiktiota, jota usein pidetään luovan suorituksen perustyyppinä, vaan
pelkästään asioista, jotka ovat minulle totta. Ja silti ylittävät siis
teoskynnyksen tällä kriteerillä, eli tuottomenetelmä on vaadittu omaperäinen
tekotapa. Ilmaisutaito tai sen puute kun ei ole teoksen hylkäämisperuste. Kuten
on todettavissa jokseenkin jokaisella muullakin taiteen kentällä.
Kaikentasoiset ilmaisuthan saavat pääsääntöisesti teossuojan. Kaupallinen
valokuva eräänä poikkeuksena. Ainakin usean oikeustapauksen päätöksenä.
Edellämainittu blogin keskeisen viestin
havainto vahvisti vanhaa käsitystäni teoksen kertovasta sisällöstä. Usein
käsittelmääni aihetta, eli kokemusperäistä ajatustani, että jokainen teos on
aina tekijänsä omakuva. Keskeistä onkin sen tarkastelijan kyvykkyys nähdä ja
tulkita sitä. Onko siis taideteoksen antama tekijänsä omakuva jokaiselle
kokijalleen erilaisen persoonan ilmentymä? Niinhän on myös se aito luonnollinen tapaaminenkin sen
luoneen henkilön kanssa.
Jokaisessa ihmisessähän, erityisesti taiteilijassa, on siis kaikki heitä
tulkitsevien kokemat piirteet myös, ottamatta kantaa siihen, kuinka
vääristyneitä jonkun saamat mielikuvat jostain henkilöstä ovat. Riippuen
kokijan omasta elämänkokemuksesta, rakenteesta ja arvoista. Rajaton määrä
variaatioita ja totuuksia.
Tuo tieto on, ainakin minulle, varsin
rauhoittava. Kuten jokaisen tapaamamme ihmisen käsitys meistä on vähintään
puoliksi hänen oman sen hetkisen elämätilanteensa heijastuma, niin myös
jokainen tekemämme ilmaisullinen teos. Siitähän seuraa mielenkiintoinen
havainto. Tärkeää ei ole kuinka moni teoksiamme arvostaa, vaan se, millaisia
ovat ne, jotka niitä arvostavat. Kuitenkin vain omalla mittarillamme arvioiden.
Tämä havainto selittääkin varsin suuren osan vaikeaselkoisiksi kokemistamme
teoksista. Ja antaa lohdullisen
mahdollisuuden valita, kenen hyväksyntä on teoksemme paras palaute, jos
sellaista kaipaamme.
Tähän ilmiöön, teos tekijänsä omakuvana,
olen nyt muutaman päivän perehtynyt aikaisempaa syvemmin. Ja saanut siitä
useita riemastuttavia ja opettavia elämyksiä. Tutkin joidenkin, myös ihmisenä,
tuntemieni kirjoittajien ja kuvaajien teoksia. Totesin omakuva-efektin
vahvistuvan selkeästi teoksen synnyttämiseen kuluneen ajan ja paneutumisen
tuloksena. Sinänsä tietysti luonnollinen asia, mutta vasta nyt olen sisäistänyt
sen poikkeuksellisen merkityksen.
Olen samalla löytänyt itselleni uskottavan selityksen siihen, että vasta
rakennettu ja jäsennelty kuva, kertomus, live-esitys ja mikä tahansa muukin
taideteos kertoo tekijänsä tarinan, eikä pikainen puolihuolimaton heittonappaus.
Vaikka tekijä sitä kuinka selittelisi.
Tämä ei luonnollisesti tarkoita sitä että
kaikki vain tunteja, viikkoja tai vuosia suunnitellut ja rakennetut teokset
olisivat niitä syvällisiä sanomaltaan. Vaikka niiden edellytykset viestinsä
syvempään väliittämiseen ovatkin todennäköisempiä. Useinhan myös hetkessä luotu
sanallinen tai kuvallinen ilmaisu omaa todella pitkän alitajuntaisen taustatyöskentelyn,
jotta sen välähdys tulisi täyteen kirkkauteensa. Vastaanottajan kyvykkyys
teoksen koko sanoman aistimiseen on kuitenkin vasta se todellinen tuotos. Sekä
lohduttava, että pelottava havainto, mutta antaa aivan oman perspektiivin erilaisten
teosten tuottoprosessiin. Olen
tämän ilmiön kokemusperäisestä jatkotutkimuksestakin tällä hetkellä niin innostunut,
että ajattelin kulkea tätäkin polkua jonkin aikaa ja katsoa mitä sieltä vastaan
tulee.
MJK
Lainaus: "Vastaanottajan kyvykkyys teoksen koko sanoman aistimiseen on kuitenkin vasta se todellinen tuotos." Nyt osut naulan ytimeen! 15 viimeistä vuotta olen kehottanut opetushallitusta ( jopa OPS:in ehdotelmilla) tekemään jotain, että peruskouluissa kuvaamataito otettaisiin tosissaan, jotta saataisiin Suomeen koulutettua ostava yleisö, no turhaanhan olen touhunnut ei kukaan koskaan vastaa.
VastaaPoistaJos luet tämän kommentin, lukaisepa juuri tämänpäiväinen bloggaukseni aiheesta.
http://puusaaa.blogspot.fi/2014/10/kuukauden-kuvaaja.html
Kyseinen blogisti oli Jukka Kemppinen, jonka nimeä Matti syystä tai toisesta panttasi. Kemppinen on varsinainen kulttuurin moniottelija, alkaen sarjakuvien kääntämisestä. Palkinto meni niin oikeaan osoitteeseen kuin vain mennä voi.
VastaaPoistaTapasin Kemppisen kerran tai pari Otavan joulukuisissa takkailloissa noin 30 vuotta sitten, kun olimme molemmat Otavan tallissa olevia kirjailijoita. Jukka isolla, minä pienellä koolla. Linkki meidän välillämme oli Jukan silloinen vaimo Marja, joka oli Otavassa muistaakseni lastenkirjojen osaston pomona. Erinäisten sattumien (en enää muista kaikkia tapahtumien kulkua) kautta Marja pyysi minua Otavalle tulevien lasten kirjojen käsikirjoitusten esilukijaksi.
Sain aina parinkymmenen käsikirjoituksen (osa käsin, osa koneella kirjoitettuja) nivaskan luettavaksi, kun palautin edellisen nivaskan lausuntojen kera. Tein sitä osin mielenkiinnosta, osin rahapulasta (korvaukset olivat kyllä pieniä, mutta olinpahan senkin ajan poissa pahanteosta), kunnes muutaman vuoden jälkeen kerta kaikkiaan kyllästyin. Siinä hommassa tuli nähtyä, millainen polttava kirjoittamisen tarve ihmisillä on ja miten totaalisen kritiikittömiä kirjailijan urasta haaveilevat itseään kohtaan ovat. Yksikään niistä noin 500:sta lukemastani käsikirjoituksesta ei ylittänyt julkaisukynnystä. Vain muutamasta edes keskusteltiin.
Aasinsilta Matin teemaan olkoot se, että juttelin Marjan kanssa muutamankin kerran tekijänoikeudesta ainakin välillisesti. Minä kun olin välillä vähän tuskastunut toinen toistaan surkeampien väsäysten lukemiseen, mutta Marja kannusti minua jatkamaan sanoen, että nämä ovat tekijöittensä sydänverellä kirjoittamia ja tekijänoikeussuojaa nauttivia teoksia.
Marja oli hyvin puoleensavetävä henkilö ja lopulta minun keskeinen motivaationi jatkaa esilukua oli päästä juttelemaan niistä hänen kanssaan. En yhtään ihmettele, että Otavassa oli joku toinenkin iskenyt silmänsä häneen, vai oliko se toisin päin. Mikään salaisuushan Marja Kemppisen ja Paavo Haavikon välinen sutina ei ole.
Marja Kemppinen menehtyi syöpään 20 vuotta sitten. Jukka Kemppinen on eläkkeellä oleva tekijänoikeuksiin erikoistunut professori. Kuten jo sanoin, monen muun ohella. Suuri persoona.
Matti, osallistuminen kommentoijien kanssa keskusteluun voisi olla hedelmällistä.
VastaaPoista