Puoliväliin-kulttuuriako?

Olin hiljan pari viikkoa jumiutuneena paikalleni.  Seurasin tavallista enemmän mediaa ja sain varsin selkeän mielikuvan eri alojen osaamisen laadun nykytilanteeesta. Tai, surullista kyllä,  lähes  kaikkien huippuosaajien kohtalokkaasta puutteesta.

En tiedä milloin, miksi ja miten nykyinen puolivillaisuus on päässyt vallitsevaksi maan ja maailmankin tavaksi. Lähes jokainen suoritus, tavoite tai taito näyttää jäävän jokseenkin puolitiehen, eikä hommansa loppuun luotettavasti tekeviä tunnu olevan käytettävissä juuri mihinkään. Tieteen, taiteen, politiikan, urheilun tai millään muullakaan sektorilla.

Jokseenkin joka alalla kellokkaiden ja ”menestyneiden” ilmeinen epäpätevyys erityis- tai vastuualallaan on aivan käsittämättömän ilmiselvää. Kukaan todellista valtaa käyttävä ei tunnu siitä edes häiriintyvän, saati tekevän mitään tekoa asian korjaamiseksi.  Joko tärkeinpiä päätöksiä on tekemässä vielä välinpitämättömämmät, tyhmemmät tai saamattomammat, tai yleisen flegmaattisuuden geeenimanipulaatio on istutettu nykyiseen päättäjä- ja ”tekijä”sukupolveen jollain salaperäisellä tavalla.  Onkohan todella niin, että asioihin puuttujat, vastuulliset ja tinkimättömät, on voitu jo valtaan tai alansa huipulle pyrkimisvaiheessa eliminoida. Tai  leimata niin hankaliksi tyypeiksi, ettei heidän taitoaan tai mielipidettään tarvita enää koskaan ”mukavien” keskinkertaisuuksien flegmaattisen massan vallatessa päättävät instanssit. Äärimmäisen harvoin poikkeuksin. Vanha urbaanilegendahan väittää, ettei kukaan palkkaa koskaan alaisekseen itseään kyvykkäämpää. Lopputulos lienee silloin nykymaailman kaltainen. Ahkerien, taitavien, lahjakkaiden ja vastuullisten sukupuutto.

Mihin käsitykseni perustuu? Seurasin viikot eduskunnan kyselytuntia, Eu politiikkaa, komissaariehdokkaiden ”pätevyyksiä”, sotaraportointeja kaikkialta, syyttäjäviranomaisten munauksia, rasvakeskustelua, kilpirauhaslääkesirkusta, henkilöhaastatteluja, vain elämää, tansseja tähtien kanssa, uusimpia ”viihde”pläjäyksiä, kotimaisia tuoreita elokuvia ja sarjaohjelmia, F ykkösiä, muitakin ”urheilun” nimellä myytyjä ajanhaaskuita. Luin huolella päivä- ja aikakausilehdet.  Mielestäni hahmotin täten varsin laajan skaalan kansalle tarjottavien sirkushuvien valikoimasta. Lisäksi käsittämättömiä ja tarpettomia dokumentteja ja paljastusohjelmia muka tärkeistä aiheista, pari minuuttia jopa big brotheria ja luonnollisesti kaikkea, mikä liittyi  kuvalliseen viestintään ja erityisesti valokuvaajiin.  Googlailin paljon kaikenlaisia valokuva-alan saitteja ja keskusteluja.. Yritin ymmärtää touhun tarkoitusta ja tavoitetta. Mihin ihmiskuntaa ollaan todella viemässä. Arvoitukseksi jäi, minulle ainakin. Maailmalaajuisia henkisiä ja taloudellisia katastrofeja ja poliittisrikollisia  huijausvedätyksiä kun minulla ei ole mitään kompetenssia hahmottaa.  Mutta joitakin huomioita jäi myös pohdituttamaan. Nimenomaan niiden vaikutusta omalla alallani.

Tämänhetkiseen valokuvaajien maailmaan ja siinä esiintyvään visuaaliseen laatumäärittelyyn minulla on hyvin selkeä kanta.  Joka on myös perusteltavissa. Katsoin varsin laajan otoksen nyky-yhteiskunnassa ”menestyneiden” valokuvaajien, alan instituutioiden ja alaa sivuavien visualistien  kotisivuja ja keskustelupalstoja.   Monenlaisesta, äkkiä katsoen hyvinkin visuaalisesta tyylikkyydestä ja erikoisten ideoiden toteutuksista  näkyi tarkemmin katsottaessa lähes säännöllisesti perusosaamisen täydellinen puute.  Täysin riippumatta siitä, miten monella tavoin kukin kotisivu toisteli verbaalisesti asianomaisen kuvaajan suurta kansainvälistä menestystä ja ainutlaatuista ammatillista karismaa ja lahjakkuutta. Onkohan todella jo niin, ettei useimmat nykyasiakkaat osaakaan lukea kuvia lainkaan, vaan uskovat sivujen häikäilemättömän ylikaupalliseen sanalliseen höpöhöpöön. Ilmeisesti käsitykseni, että tämän päivän nuoret aikuiset ovat imeneet jonkinlaisen visuaalisen hahmotusvalmiuden jo kouluaikanaan,  on  myös perusteetonta urbaanilegendaa.

Olen tottunut siihen, että valokuvataiteen nimissä on mahdollista unohtaa pieninkin ammattitaito ja selittää mitäänsanomaton ”teoksensa” lahjakkuuden, luovuuden ja kaiken anteeksi antavan fiiliksen tulokseksi.  Nyt vain valitettavasti näyttää jo ahdistavan säännöllisesti siltä, että tämä maksavan asiakkaan huijaamistapa on levinnyt aivan hälyyttävästi myös  perinteisemmälle ammatilliselle puolelle.   Katsoin nyt parin viikon aikana myös kaikki ne ammatilaissivut, joista joku kollega oli tykännyt.  Ja järkytyin useimpien kyseisten kohteiden ala-arvoisuudesta  osaamistasolla. Siis kuvallisella sellaisella.  Verbaalinen selitysosasto olikin sitten sitäkin lahjakkaammin rakennettu. Minä kun olen luullut niiden korreloivan jollain tasolla. Onneksi niitäkin esimerkkejä löytyi.

Liiankin usein oli mallejaan häikäilemättömästi kuvallisesti raiskaava ”muotokuvauksen erikoisammattilaiseksi” itseään nimittävä, selittänyt  asiakkaiden arvostavan hänen palvelujaan juuri siksi, koska hän ei valaise aiheitaan vaan käyttää vain ”luonnollista” valaistusta, eikä ohjaa mallejaan vaan antaa heidän olla juuri niin ”luonnollisia” kuin mitä he oikeasti ovat.   

Jokainen mitään ammattitaitoa osaava tietää, mitä se tarkoittaa. Täydellistä ammattitaidottomuutta.  Valottomia, muodottomia, taustaansa uppoavia hölmöllä ilmeellä varustettuja hääpareja sellaisissa asennoissa,  jotka korostavat heidän huonoimpia puoliaan ja saavat heidät näyttämään sekä vastenmielisiltä että myös naurettavilta ja tyhmiltä. Ja kaikki tämä kuvissa, joiden on tarkoitus olla usein pysyvin ja rakkain muisto heidän iki-ihanasta yhteisestä merkkipaivästään.  Onpa sitten ainakin harmillinen henkilökohtainen dokumentti tällaisesta puolinaiskulttuurin aikakaudesta,  jossa puheilla ja teoilla ei useinkaan ole mitään tunnistettavaa yhteyttä.  Ja jossa ala-arvoisimmatkaan ”osaajat” eivät enää karsiudu markkkinoilta millään elämän alueella terveen luonnonvalinnan  tuloksena. Kenties tässä onkin kysymys pitemmästä geneettisestä kehitysprosessista, joka vasta nyt osui havaintopiiriini.

Jostain syystä kuitenkin edelleen uskon, että vain kunnollisen kellarin päälle on rakennettavissa vahva, ja aikaa kestävä talo.  Sekin asia tuli  konkreettisesti näinä viikkoina julkiseen keskusteluun, kun Tampereen yhdestä huomatuimmista uudehkoista julkisista rakennuksista löytyi sellainen, josta myös sokkeli oli jätetty pois, katastrofaalisin seurauksin. Mutta kukaan ei ollut  vetänyt sitä rakennus- ja suunnitteluvaiheessa  esiin, ettei  kyseisen rakennustaiteellisen teoksen luonut  joutuisi  omituiseen valoon.  Jotenkin minusta tuntuu, että usein tämän päivän osaamiskulttuurilla on liian vahva side tuohonkin tapahtumaan. Kunnioitan syvästi niitä, joilla on yhä sisua ja viisautta valita toinen tapa.

MJK