Teos kuin tekijänsä

Viime perjantai oli todellinen juhlapäivä minulle. Sain olla kirjamessuilla täydet 10 aukiolotuntia. Niistä 42 esityksestä, jotka olin alustavasti perjantain ohjelmaan merkinnyt itselleni mielenkiintoiseksi, ehdin kuulla kymmenkunta. Useimmat erittäin avartavia. Paljon uusia havaintoja ja aikaisempiin vahvistusta tai perusteltuja kumoamisia. Kaikkiaan siis todella hyödyllinen päivä ja sopivaa alkua talven tiiviimmälle kirjoitusjaksolle.

Vaikka bloggaus on minulle vain harrastus ja pääni sisuksen jäsentelyapu, opin sen, että blogitkin ovat teoksia. Useiden kirjojen aineisto kun koostui tekijänsä blogeista muodossa tai toisessa. Vuoden paras bloggaaja on myös tullut valituksi. Hän on blogannut joka päivä vuodesta 2005. Määrä ei luonnollisesti ollut ainoa kriteeri vaan sisältö ja taitokin. Hänen haastattelustaan sain vahvistuksen muutamaan usein pohtimaani ilmiöön. 

Erityisesti jokaisen blogin, mutta usein myös muiden teosten keskeinen viesti on todellisuudessa tekijänsä persoona. On sen otsikko sitten mikä hyvänsä. Juuri fiktiosta poiketen blogi kun on pääsääntöisesti tekijänsä kokemusmaailman tosipohjainen ilmentymä. Poiketen siitä yleisestä väittämästä, että kuka vain voi kokea mitä vain, sain lisävahvistusta sille käsitykselleni, että juuri henkilökohtainen kokemus on kokijalleen erittäin totta. Se on, ainakin minulle, siten merkittävä havainto, ettei minun tarvitse häpeillä sitä, etten kirjoita lainkaan mielikuvituksen tuottamaa fiktiota, jota usein pidetään luovan suorituksen perustyyppinä, vaan pelkästään asioista, jotka ovat minulle totta. Ja silti ylittävät siis teoskynnyksen tällä kriteerillä, eli tuottomenetelmä on vaadittu omaperäinen tekotapa. Ilmaisutaito tai sen puute kun ei ole teoksen hylkäämisperuste. Kuten on todettavissa jokseenkin jokaisella muullakin taiteen kentällä. Kaikentasoiset ilmaisuthan saavat pääsääntöisesti teossuojan. Kaupallinen valokuva eräänä poikkeuksena. Ainakin usean oikeustapauksen päätöksenä.

Edellämainittu blogin keskeisen viestin havainto vahvisti vanhaa käsitystäni teoksen kertovasta sisällöstä. Usein käsittelmääni aihetta, eli kokemusperäistä ajatustani, että jokainen teos on aina tekijänsä omakuva. Keskeistä onkin sen tarkastelijan kyvykkyys nähdä ja tulkita sitä. Onko siis taideteoksen antama tekijänsä omakuva jokaiselle kokijalleen erilaisen persoonan ilmentymä?  Niinhän on myös se aito luonnollinen tapaaminenkin sen luoneen henkilön kanssa.  Jokaisessa ihmisessähän, erityisesti taiteilijassa, on siis kaikki heitä tulkitsevien kokemat piirteet myös, ottamatta kantaa siihen, kuinka vääristyneitä jonkun saamat mielikuvat jostain henkilöstä ovat. Riippuen kokijan omasta elämänkokemuksesta, rakenteesta ja arvoista. Rajaton määrä variaatioita ja totuuksia.

Tuo tieto on, ainakin minulle, varsin rauhoittava. Kuten jokaisen tapaamamme ihmisen käsitys meistä on vähintään puoliksi hänen oman sen hetkisen elämätilanteensa heijastuma, niin myös jokainen tekemämme ilmaisullinen teos. Siitähän seuraa mielenkiintoinen havainto. Tärkeää ei ole kuinka moni teoksiamme arvostaa, vaan se, millaisia ovat ne, jotka niitä arvostavat. Kuitenkin vain omalla mittarillamme arvioiden. Tämä havainto selittääkin varsin suuren osan vaikeaselkoisiksi kokemistamme teoksista.  Ja antaa lohdullisen mahdollisuuden valita, kenen hyväksyntä on teoksemme paras palaute, jos sellaista kaipaamme.

Tähän ilmiöön, teos tekijänsä omakuvana, olen nyt muutaman päivän perehtynyt aikaisempaa syvemmin. Ja saanut siitä useita riemastuttavia ja opettavia elämyksiä. Tutkin joidenkin, myös ihmisenä, tuntemieni kirjoittajien ja kuvaajien teoksia. Totesin omakuva-efektin vahvistuvan selkeästi teoksen synnyttämiseen kuluneen ajan ja paneutumisen tuloksena. Sinänsä tietysti luonnollinen asia, mutta vasta nyt olen sisäistänyt sen poikkeuksellisen merkityksen.  Olen samalla löytänyt itselleni uskottavan selityksen siihen, että vasta rakennettu ja jäsennelty kuva, kertomus, live-esitys ja mikä tahansa muukin taideteos kertoo tekijänsä tarinan, eikä pikainen puolihuolimaton heittonappaus. Vaikka tekijä sitä kuinka selittelisi.

Tämä ei luonnollisesti tarkoita sitä että kaikki vain tunteja, viikkoja tai vuosia suunnitellut ja rakennetut teokset olisivat niitä syvällisiä sanomaltaan. Vaikka niiden edellytykset viestinsä syvempään väliittämiseen ovatkin todennäköisempiä. Useinhan myös hetkessä luotu sanallinen tai kuvallinen ilmaisu omaa todella pitkän alitajuntaisen taustatyöskentelyn, jotta sen välähdys tulisi täyteen kirkkauteensa. Vastaanottajan kyvykkyys teoksen koko sanoman aistimiseen on kuitenkin vasta se todellinen tuotos. Sekä lohduttava, että pelottava havainto, mutta antaa aivan oman perspektiivin erilaisten teosten tuottoprosessiin.  Olen tämän ilmiön kokemusperäisestä jatkotutkimuksestakin tällä hetkellä niin innostunut, että ajattelin kulkea tätäkin polkua jonkin aikaa ja katsoa mitä sieltä vastaan tulee.

MJK