Alhaista vai ylhäistä koulutusta. Osa 3.

Aate vai ammatti ?

Koska tulossa olevan silmäleikkauksen takia joululukeminen ja kirjoittelukin on ollut melko vaivalloista, aikaa on jäänyt monentasoiseen mietiskelyyn. Pari viikkoa sitten herännyt koulutuksen olemuksen ja ytimen henkilökohtainen selkeytys, edes itselleni, on todella täyttänyt melkoisen osan valveillaoloa ja kyllä unityöskentelykin on siitä osansa saanut. Aihe tuntuu poikivan vielä useita kirjotuskertoja. Lähes rajattomasti.

Vaikka olenkin työskennellyt  noin 20 oppilaitoksessa kouluttajavastuun eri tasoilla, eri ryhmille monella eri kriteerillä  ja eri pituisina  jaksoina,  todellista ja syvää kokemusta minulla on vain eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa olevien aikuisten ammatillisesta koulutuksesta. Tosin sen kaikilta tasoilta. Ja kummaltakin puolelta kateederia. Muut ikä- ja tasoryhmät ovat olleet lähinnä vierailun luonteisia. Siksi mietteeni keskittyivät nyt  erityisesti siihen.

Olen myös käynyt lähes kaikki omat kouluttautumiseni tasan käänteisessä järjestyksessä.  Ensin toiminut ammatillisesti menestyksellisesti ammattialalla, usein myös  jatkanut sitä kouluttamassa ja lopuksi hankkinut myös muodollisen pätevyyden siihen.  Siis sekä ammattiini, että sen opettajana toimiseen. Järjestyksen järkevyyttä en ole pohtinut, eikä sillä enää olisi mitään merkitystäkään minun osaltani. Tapa näyttää kuitenkin edelleen jatkuvan.  Vakava kirjoittamisen opiskelu kun on edelleen alkuvaiheessaan vasta muutaman vuoden kestäneenä.  Ja alkaneena kaikkien aikaisempien vuosikymmenten tuhansien työni osana tuottamieni sivujen tekemisen jälkeen.

Tämä lähestymisjärjestys itse käymiini koulutuksiin, niiden 8 erilaiseen ja eritasoiseen tutkintoon, sekä sisällöstä ja laadusta vastuunalaisena ja opintosuoritusten lopullisena hyväksyjänä toimiminen reilusti yli kymmenessä eri tutkinnossa on antanut kuitenkin mielenkiintoisen näkökulman koulutuksen kenttään ja erityisesti ammatillisen koulutuksen mielekkäisiin ja mielettömiinkin erityispiirteisiin. Niihin mahtuu todella otsikon  molemmat  ääripäät. Sekä detaljitasolla että laajemmin. Joitakin vaikkapa suunnilleen kronologisessa viitekehyksessä.

Varsinaiseen säännölliseen koulutusvastuuseen jouduin ensimmäisen kerran silloin, kun menin senhetkisen opinahjoni rehtorille perustelemaan, miksi saamamme koulutus ei millään mittarilla ollut alan työelämän todellisuuteen relevanttia. Hänellä oli valta päättää seuraavan lukuvuoden tuntiopettajat sekä linjavastaavat, joten työelämäkokemukseni näyttöjen perusteella hän määräsi minut hoitamaan sen tontin.  Ja vastaamaan se sisällöstä.  Se periaate seurasi mukanani sitten  tähän päivään asti. Opettajakoulutuksen puute oli siihen aikaan ammatillisessa koulutuksessa enemmän etu kuin este.  Nykyään se voi olla sekä että.

Vaikka tuosta tilanteesta on jo vuosikymmeniä, kovin paljon näen ja kuulen eri koulutusyhteisöissä opiskelevilta  kyseisen työelämälle vieraan sisällön ja suoritusprosessin ongelman olevan edelleen yksi keskeisimmistä  puutteista. Alasta riippumatta.  Oppijoita ajatellen  vähintään alhainen teko.  Mutta virallisessa koulutusjärjestelmässä kaikki keskeiset, mutta tekemättömät parannukset, hautautuvat ryhmävastuun loputtomaan kaivoon.  Siksi useiden tuntemieni alojen työelämän ammatillisen koulutuksen puuttuva työelämävastaavuus lienee isältä pojalle periytyvä ammatillinen kirous. Kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sen korjaamiseksi olen usein nähyt  yritettävän sellaista ratkaisua, että opiskeltavan alan työelämän silloinen kellokas tai muuten mediaseksikäs  osaaja on kutsuttu oppilaitokseen  luennoimaan tai joskus jopa vetämään lyhyt jaksokin. Vastuullisille  se on helppo ja suosiota lisäävä menetelmä. Mutta kohderyhmän useimmille  pelkkää melua ja oppimiseen käytettävissä olevan ajan varastamista heiltä.  Vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvan ja kalliisti laskutettavan alan kongressin  statustäky ei  varmasti ole, joitain äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta, se tapa, jolla osaamiseen perustuva ammattitaito onkaan rakennettavissa.  Selvitin  kerran, asian tutkimiseksi,  kaikkien  julkkisgurun  luentopäivään osallistuneiden perustasoisten, mutta työelämässä jo leipänsä ansaitsevien  kuulijoiden lopullisen arvion kuluttamansa ajan hyödyllisyydestä. Ylivoimaiselle enemmistölle  päivä oli viihdyttävä, mutta omassa ammatillisessa kehittymisessään vakavasti huomioon otettavia hyödynnettäviä seikkoja  ei ollut muistissa ainuttakaan. Niiden kokeilemisesta todellisessa työtilanteessa puhumattakaan.  

Viihdytys  ja koulutus kun ovat täysin eri asioita.  Viihdyttäjän vastuu kun on lyhyt hetkellinen olotila tai nauru, mutta kouluttajan vastuu on koko kohderyhmänsä loppuelämän keskeiset ammatilliset valinnat. Vastuuttomuutta puolestaan on valita ja palkata  kummankin roolin  toteuttajat ilman heidän perusteellista valmentamistaan omaan osaansa.  Roolinsa, merkityksensä kohderyhmälle ja vastuunsa määrän ja luonteen selvittämistä.  Ja sama valmistelu kuulijoille. Juuri ne jäävät useimmiten tekemättä.  Ja kirous jatkuu.

Siitä lisää ensi kerralla.

MJK