Tähän aiheeseen huomaan tulevan uusia, usein
vastentahtoisiakin, havaintoja nyt päivittäin. Sekä koneella addiktiokäydessä,
nykyihmisten tapaan, että muun oikean elämän ohessa.
Olin muutaman arvostamani ja läheisen entisen oppilaani viimeisintä projektia ihailemassa. Ilahduttavan monen kulttuuriharrastajan
joukossa. Katselin ja kuuntelin small talkia. Osallistuinpa siihen itsekin. Juuri se jäi mietityttämään. Ja vähän hävettämäänkin. Mihin tämä
tykkäämisnapin kutsu ja helppous on meitä viemässä. Siitä huolimatta, että
faseenkin on tulossa lähiaikoina ne muutkin vaihtoehdot. Eli heti kun kyseinen
yhtiö on saanut kokeiltua ja laskettua, paljonko niiden olemassaolo lisää
heidän liikevaihtoaan käyttäjien
tietojen ja tavoitteiden kauppaamisessa muille markkinointiponnistelijoille.
Tuntuu siltä että tämä ajattelua ja paneutumista vaatimaton
tykkäily on latistamassa tärkeisiinkin aisoihin paneutumisen perustoimittajan tasolle. Kun siitä
tiedetään edes otsikko, ollaan jo kyseisen asian erikoisasiantuntija. Ja se otsikkokin muuttuu seuraavalle
portaalle siitä
raportoidessa. Olemmeko totuttamassa
seuraavan sukupolven jo siihen, että elintärkeidenkin ja kalliidenkin päätösten
takana on vain ”tykkää – ei tykkää” akseli. Tältä ainakin minusta nyt tuntuu
hallituksen ja poliisienkin touhuja seuratessa. Ja sain itsenikin kiinni samasta häpeällisestä lusmuilusta. Käyttämästä helppoa tapaa olla mukava. Tykkäämällä ilman raskaampaa ajatustyötä ja vastuuta omista
sanoistaan.
Niin kouluttajien
kuin vanhempien käytössä
kyseinen helppo maneeri on varmasti erityisen tuhoisa. Kaikki kakaroiden suoritukset kun ovat,
usein täysin perusteetta, aivan ihania,
kuten koulutettavienkin..
Kasvatuksemme tuottama ei
sanan tabuvälttäminen muka positiivisuuden ylläpitämiseksi, on nyt saanut todellisen, ja tuhoisan ylläpitoruiskeen tästä somedigipintatunnerutiinista. Keltään
ei enää kuulla muuta kuin tykkäämistykitystä. Jolla ei ole mitään tekemistä
arvostuksen, vastuun tai rehellisen
toisesta välittämisen kanssa.
Se toisen tekemiseen, ajatuksiin ja tunteisiin paneutuminen
kun vaatisi todellista aivotyöta ja toisesta vastuullista välittämistä. Oikeaa
tykkäämista. Oikeassa elämässä.
Perustellun kantansa kärsivällistä
selittämistä silloinkin, kun se poikkeaa vastaanottajan jo valitsemasta. Mielipidettään silti ainoana totuutena pakkotyrkyttämättä.
Se onkin eräs vaikeimmista vanhemmuuden velvoitteista vielä kesken olevan
ihmisen taimen elämänkokemuksen kasvattamiseksi. Ja sama asia ammatillista polkuaan vasta rakentavalle. Pohdittu ja valittu teko, jonka takana
on syvällistä välittämistä. Teko
kun on edelleenkin ainoa todellinen realiteetti. Oman rajoitetun
käyttöaikansa priorisointi siihen, että on rehellisesti ja avoimesti paneutunut toisen tuotoksiin,
olemukseen ja viestiin. Napin painallus somessa on vain sen arvoinen. Siihen
käytetyn sekunnin. Sekin on varmasti usealle vastaanottajalle positiivinen sekunti, enkä sitä millään tavalla halveksi. Kuin kynttilän valo suuressa pimeydessä. Rippunen onnea sille, jolla ei ole itselläänkään muuta antaa. Eikä ehkä haluakaan. Todellisen oman aikansa, paneutumisensa, kuuntelunsa, ajatustensa
ja tunteidensa heijastelu tasa-arvoisesti
toisen eläväisen kanssa on jotain täysin muuta.
Huomasin, miten onnellisessa asemassa ovat ne, joille
sitäkin on tarjolla. Siis niille, jotka ymmärtävät senkin olevan heijastumatulos
heidän omasta asenteistaan ja tunteistaan. Heidän itse valitsemastaan
ja toteuttamastaan oikeasta elämästä. Aito asia ilman sen tiivistämistä hetkelliseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi
nolla ja ykkönen tunteettomuusmassaksi.
MJK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti