Tykkämistykitystä ? Hyvästit digitunteille osa 3.

Tähän aiheeseen huomaan tulevan uusia, usein vastentahtoisiakin, havaintoja nyt päivittäin. Sekä koneella addiktiokäydessä, nykyihmisten tapaan, että muun oikean elämän ohessa. 

Olin muutaman arvostamani ja läheisen  entisen oppilaani  viimeisintä projektia ihailemassa.  Ilahduttavan monen kulttuuriharrastajan joukossa. Katselin ja kuuntelin small talkia. Osallistuinpa siihen itsekin.  Juuri se jäi mietityttämään.  Ja vähän hävettämäänkin. Mihin tämä tykkäämisnapin kutsu ja helppous on meitä viemässä. Siitä huolimatta, että faseenkin on tulossa lähiaikoina ne muutkin vaihtoehdot. Eli heti kun kyseinen yhtiö on saanut kokeiltua ja laskettua, paljonko niiden olemassaolo lisää heidän liikevaihtoaan  käyttäjien tietojen ja tavoitteiden  kauppaamisessa muille markkinointiponnistelijoille.

Tuntuu siltä että tämä ajattelua ja paneutumista vaatimaton tykkäily on latistamassa tärkeisiinkin aisoihin paneutumisen  perustoimittajan tasolle. Kun siitä tiedetään edes otsikko, ollaan jo kyseisen asian erikoisasiantuntija. Ja  se otsikkokin muuttuu seuraavalle portaalle  siitä raportoidessa.  Olemmeko totuttamassa seuraavan sukupolven jo siihen, että elintärkeidenkin ja kalliidenkin päätösten takana on vain ”tykkää – ei tykkää” akseli. Tältä ainakin minusta nyt tuntuu hallituksen ja poliisienkin touhuja seuratessa. Ja sain itsenikin kiinni  samasta häpeällisestä lusmuilusta.  Käyttämästä helppoa tapaa  olla mukava.  Tykkäämällä ilman raskaampaa ajatustyötä ja vastuuta omista sanoistaan.

Niin kouluttajien  kuin vanhempien käytössä  kyseinen helppo maneeri on varmasti erityisen tuhoisa.  Kaikki kakaroiden suoritukset kun ovat, usein täysin perusteetta, aivan ihania,  kuten koulutettavienkin..  Kasvatuksemme tuottama  ei sanan tabuvälttäminen muka positiivisuuden  ylläpitämiseksi, on nyt saanut  todellisen, ja tuhoisan  ylläpitoruiskeen tästä somedigipintatunnerutiinista. Keltään ei enää kuulla muuta kuin tykkäämistykitystä. Jolla ei ole mitään tekemistä arvostuksen, vastuun tai  rehellisen toisesta välittämisen kanssa.

Se toisen tekemiseen, ajatuksiin ja tunteisiin paneutuminen kun vaatisi todellista aivotyöta ja toisesta vastuullista välittämistä. Oikeaa tykkäämista.  Oikeassa elämässä. Perustellun  kantansa kärsivällistä selittämistä silloinkin, kun se poikkeaa vastaanottajan jo valitsemasta.  Mielipidettään silti ainoana totuutena pakkotyrkyttämättä. Se onkin eräs vaikeimmista vanhemmuuden velvoitteista vielä kesken olevan ihmisen taimen elämänkokemuksen kasvattamiseksi.  Ja sama asia ammatillista polkuaan vasta rakentavalle.  Pohdittu ja valittu teko, jonka takana on syvällistä välittämistä.  Teko kun on edelleenkin ainoa todellinen realiteetti.  Oman rajoitetun  käyttöaikansa priorisointi siihen, että on rehellisesti ja avoimesti  paneutunut  toisen  tuotoksiin, olemukseen ja viestiin. Napin painallus somessa on vain sen arvoinen. Siihen käytetyn sekunnin. Sekin on varmasti usealle vastaanottajalle positiivinen sekunti, enkä sitä millään tavalla halveksi. Kuin kynttilän valo suuressa pimeydessä. Rippunen onnea sille, jolla ei ole itselläänkään muuta antaa. Eikä ehkä haluakaan.  Todellisen oman aikansa, paneutumisensa, kuuntelunsa, ajatustensa ja tunteidensa heijastelu tasa-arvoisesti  toisen eläväisen kanssa on jotain täysin muuta.

Huomasin, miten onnellisessa asemassa ovat ne, joille sitäkin on tarjolla. Siis niille, jotka ymmärtävät senkin olevan heijastumatulos heidän omasta  asenteistaan ja  tunteistaan. Heidän itse valitsemastaan ja toteuttamastaan oikeasta elämästä. Aito asia ilman  sen tiivistämistä hetkelliseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi nolla ja ykkönen tunteettomuusmassaksi.

MJK