Vaikka olenkin musta lammas laulu- ja soittotaitoisten
esivanhempieni suvussa, musiikki on ilmiönä aina kiinnostanut minua valon
ohella. Omat luovat suoritukseni sen kentällä jäävät muutaman multivision ja
opetustilanteiden diaohjelmien taustoihin ja samojen tilanteiden
perkussiosoittimien rakentelu- ja käyttötilanteisiin. Silti minusta on ollut aina luonnollista kokea valon ja
musiikin monitasoista samankaltaisuutta. Valokuvan sukulaisuus sävellykseen on minulle enemmän kuin
ilmiselvää. Rajattomat mahdollisuudet luoda uutta ilmaisua, joko perinteisissä
muodoissa pysyen, tai uutta etsien. Olemassa jo olevaa näkyvää todellisuutta muotoilemalla,
tai luomalla kokonaan uusia valon ja varjon tarinoita. Kumpaakin voi tehdä sitten joko huonolla
tai hyvällä ammattitaidolla, itse tulos ei sitä eroa tunnista, kuulija tai
katsoja sensijaan kyllä. Viesti tai tunnetila jää puolitiehen, ja sitä
varmemmin, kuinka epäselvä se oli jo lähettäjänsä mielessä. Tai kuinka
epävireisellä kalustolla sitä yritettiin toteuttaa.
Tällä hetkellä työskentelen päivittäin ammattitaitoaan päämäärätietoisesti
kehittävien kollegoitteni studioitten ja taitojen trimmaamisprojektissa, siis kuin
soittimen viritystä puhtaitten sävelten tuottamiseksi. Tässä tapauksessa valon.
Sävelkorvan tilalla käytetään ja kehitetään valosilmää. Joillekin se on jopa
luonnonlahja, vaikkakaan ei
kukkaansa puhkeava ilman ahkeruudella ja teoriatiedoilla
kehittämistä. Koen sen
työskentelyn jokseenkin systemaattisesti täysin soitinvirittäjän metodina. Soittimien korvaajina ovat luonnollisesti
erityyppiset valot ja niiden kielien sijalla moninaiset heijastimet ja muut
valaisinten lisälaitteet. Kirjavaa
laatua ja epäonnistuneita virityksiä niissä on varmaan yhtä paljon kuin
soittimissakin. Valoissa kuten musiikissakin. Omaan soittotekniikkaan taas liittyvät kaikki ne
henkilökohtaiset perustaidot, joilla soittajan ääni- tai kuvaajan
valoinstrumentteja käsitellään halutun valokerronnan luomiseksi. Siinäkin tekijöiden
taitovalikoima on äärettömän heterogeeninen ja moitteettoman lopputuloksen
saavuttamiseen kuluu sekä rahaa, että varsinkin työaikaa. Vähintään vuosia.
Kuten musiikissakin. Mutta se on ainoa toimiva tie.
Vasta näiden perusrakenteiden kunnollisen toiminnan jälkeen
tulee mukaan, musiikissa kuuluviin, kuvissa näkyviin, ne lopputuloksen
laadulliset erot, joilla se varsinainen sävellys, tässä valokuva, on luotavissa
persoonalliseksi, kertovaksi, tunteelliseksi, kauniiksi… Tai vielä useammin, valitettavasti, yksinkertaisesti toteavaksi, dokumentääriseksi,
samantekeväksi, epäkiinnostavaksi. Mutta tästä viimemainitusta tuloksesta ei
pääse pois ilman sekä toteutuskaluston että työskentelytekniikan
kärsivällistä tavoitteellista viilaamista.
Olen usein pohdiskellut sitäkin yhtäläisyyttä, kuinka
pätevän soittajan korvaa särkee epävireinen, epätahtinen, epämelodinen ja
epäharmooninen musiikki. Sama on
jokapäiväistä todellisuutta myös valosilmälle siinä kuvallisten teosten
tulvassa, joista valtaosa on nykyään valokuva- ja valaisutekniikalla
tuotettuja. Olen kuullut, että
lukkarin sävelkorva suorastaan happanee ammuvainaan äänellä veisaavien mummojen
akustisessa jatkuvassa vaikutuksessa ja surrut sitä, että sitä samaa tapahtuu
kaiken aikaa, jopa raaempana, puhtaan valosilmän itselleen harjoittaneellekin päivittäistä
laadutonta kuvavirtaa pakkokatsellessaan. Ilman sitä visuaalista informaatiota kun tänä päivänä ei
olisi maailmanmenosta edes tietoinen.
Valokuvaajan ammatissa keskeiseksi ongelmaksi olen lähivuosina
havainnut erityisesti tuollaisen likaisen ja epäharmoonisen
valovuodon ja hallitsemattoman valoroiskaisutavan ryömimisen myös päivittäisiin
työtiloihin ja –tilanteisiin. Estämään
raikkaan ja kirkaskontrastisen valokerronnan näkemistä ja
tunnistamistakin. Tasaharmaata ja usein
myös puhkikontrastista kuvamaailmaa suolletaan kiireellä ja ilman
paneutumismahdollisuutta sellaisessa ympäristössä ja koskaan edes huomaamatta
tilanteen kieroutuneisuutta. Siksi
valosaasteettoman ja puhtaan studiotyötilan luominen sekä ylläpitäminen on silmän
perushuoltoa ja ammatillisen huipputuloksen ensiarvoinen aloitusvaatimus. Aivan
liian harvassa on kuitenkin niitä kuvaustiloja, joissa tämä lähtötilanne on hallinnassa.
Työmaata siis siinäkin riittää. Musiikin puolella se tarkoittaisi esimerkiksi sitä,
että vieressä jyrisevä kivipora on sammutettava, ennen kuin kitaraa kannattaa
virittää.
Kokonaan oma projektinsa elävän ja mielenkiintoisen valoilmaisun
jarrujen poistamisessa onkin sitten ammattikuvaajakohtaisesti kymmenien ja
joskus jopa satojen riittikuvausten tuoma kyllästyneisyys uuden etsintään. Ja
harrastajille päiväperhosina elävien hetkellisten valomuotien apinoinnin
unohtaminen. Perusratkaisut,
harjoitellut ja nopeat, kun ovat
kaupallisessa toiminnassa riittäviä. Ja tällä hetkellä juuri riittikuvissa myös
niiden alapuolelle jäävät suoritukset.
Se kallis kamera kun riittää liian usein valollisesti sokeankin
laskutusperusteeksi. Muusikon työ
on kuitenkin valokuvaajiin verrattuna jo historiallisesti niin paljon
kehittyneemmällä ammatillisella tasolla, että rahalla maksettavaa toimintaa ei pysty ylläpitämään, jos
soittaa marssin keskelle valssin rytmejä, tai vetäisee virren säkeistöksi säkkijärven
polkan. Puhumattakaan erään
tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista Wienissä, jossa ensimmäisen numeron
jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin. Valokuvamaailmassa sellainen kuvalaadullinen
limboilu onnistuu edelleen ihan empimättä. Kuvien lukutaito ja valosilmä on sen
verran edelleen jäljessä maksavan yleisön odottamasta musikaalisuudesta. Eikä
sitä synnykään, ellei kyllin kauan ja lukuisasti tarjota laadukasta kuvaa
katsottavaksi. Edes omassa tuotannossaan.
Sekä ammattikuvauksessa, että myös valokuvataiteen genreissä
esiintyvän ilmaisullisen toistotapporutiinin välttämisestä näin kerran New
Orleansilaisessa jazzklubissa nokkelan ratkaisun. Siellä sai toivoa
jammattavaksi mitä vain eri kappaleita 5 dollarilla, mutta ”When the Saints” toivominen maksoi 20 dollaria. Saattaisi
olla sovellettavissa
riittikuvaankin, vaikkapa siten, että valokuvaajan vapaa ja
persoonallinen valollinen näkemys ja idea maksaisi neljäsosan perinteisestä
vanhemmille ja isovanhemmille tarkoitetusta, vaikkakin klassisesta ja
vuosikymmenien muotoilemasta toteutuksesta. Sille tosin on aina omat markkinansa, mutta varsinkin
muunlaisen valotunnelman
variaatiot pitäisivät kuvaajankin valppaana ja valaisuopintoihin
orientoituneena.
Valo- ja valaisumaailman rajattoman erilaisissa ja
erihenkisissä variaatioissa kun riittää niin loputonta harjoittelukenttää,
ettei siitä yhden ihmiselmän aikana ehdi
saada kuin maistiaisia.
Nyt käynnissä oleva valon vuosi antaa siihen
taas motiivin vahvistusta ja runsaasti virikkeitä. Vaikkapa ottamalla kuviensa
kantaviksi valoteemoiksi kulloiseenkin aiheeseen liittyvä tai sopiva musiikki.
MJK
Hyvin ja elävästi kirjoitettu. Musiikkiin vertaaminen auttoi maallikkoakin ymmärtämään, mistä on kysymys.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJukka Varkaudesta, terve.
PoistaMielenkiintoinen vertaus musiikista ja valon näkemisestä. Omalta osaltani voin ottaa - kenties sekavasti - mutta kuitenkin osaa musiikin kohdalta.
Työvälineet ja tietyn asteinen tekninen osaaminen ovat perusedellytyksiä, jotta voidaan ilmaista jotain. Instrumentalistille on itsestään selvää, että soittimen teknisen hallinnan täytyy olla tietyllä tasolla, jotta kuuntelukokemus olisi miellyttävä. Monet soitonoppaat on nimettykin nykyään samaan tyylin kuin erinomainen Timo Ketolan 'kitaristin työkalupakki'. Se on kattava teos sekä soittotekniikan että musiikin tyylinmukaisen tulkinnan keinoista. Sana 'työkalupakki' on keskeinen termi. Tekniset ja musiikkityylilliset seikat on hallittava, jotta on työkaluja haluttuun ilmaisuun. Vanha neuvo: 'opettele kaikki ja unohda kaikki' on sangen toimiva nykypäivänäkin. Omaksuttua tietotaitoa käytetään toisten ilahduttamiseen tai jopa elannon hankkimiseen
Säveltäminen on samankaltainen prosessi, osiltaan mielenkiintoisempikin.
Sana teoria tarkoittaa menetelmää, jolla haluttuun lopputulokseen päästään. Säveltäjälle teorian hallitseminen tuottaa työkaluja säveltämiseen: rapukäännös, inversio, vasta-ääni, sonaattimuoto, esittely-kehittley-kertaus jne. Jo esimerkiksi edellä mainittujen tekniinoiden hallinta auttaa säveltämämisessä. Keksimäänsä teemaa voi testata, kuten Bach teki. Toimiiko duuriteema mollissa, miltä se kuullostaa rapukäännöksenä, ravun inversiona yms. jos keksitty teema (esim. 2 tahtia) ei kestänyt työstämistä, Bach hylkäsi koko teeman ja teki uuden.
Beethoven on toinen esimerkki säveltäjästä, joka kehitteli teemaansa sävellysteknisin keinoin, kuuluisin esimerkki viidennen sinfonian pääteema (kohtalo kolkuttaa ovelle), josta koko sinfonia on työstetty eri sävellystekniikoita käyttäen.
Myös Sibeliuksemme on kova työstämään teemoja. Kun Sibelius sai lopulta aikaan kuulijalle luontevalta kuulostavan teeman, tarkoitti se säveltäjälle kymmeniä ellei satoja luonnoksia roskiin heitettynä, valvottuja öitä, runsasta alkoholinkäyttöä, katkeria kirjeitä ystäville säveltämiseen ja elämään liittyen.
On huomattavaa, että säveltäminen perustui noihin aikoihin annettuun tehtävään. Bachin piti säveltää uusi teos sunnutai- ja keskiviikkoisiin jumalanpalveluksiin, kirjoittaa teos paperille, harjoituttaa soittajat kuorot. 2 kertaa viikossa. Ei ollut aikaa metsässä kuunnella metsän ääniä ja odotella vuositolkulla inspiraatiota, kuten nykysäveltäjillä tuntuu olevan tapana. Inspiraatio käsitettä on tutkittu ja pohdittu läpi historian, siitä syntyisi oma keskustelunsa. On itsestäänselvää, mutta mainitaan kuitenkin tämän kappaleen sisällön yhteys tuohon Matin mainitsemaan kuvatulvaan ja sen laatuun sekä kaiken selittämiseen sanoilla: juuri näin mä sen tarkoitin - jos joku erehtyy esittämään vähääkään negatiivista tai vielä pahempaa- jopa neuvoja sisältävää palautetta.
T Jukka
Entä sitten kevyt musiikki, tai afroamerkkilainen, tai millä nimellä sitä kutsuttaisiinkaan?
PoistaKyllä siinäkin on omat vaatimuksensa. Jopa noissa television laulukilpailuissa viihdyttävä tuomaristo karsii kilpailuista täysin epäpuhtaasti laulavat osanottajat. Eli peruslähkökohta sielläkin on osata laulaa 'riittävän puhtaasti', jottei korvat säry.
Lyhyesti hyvän kappeleen rakenteelliset ominaisuudet:
- intro herättää kuulijan mielenkiinnon ja liittyy jotenkin kappaleen jatkoon musiikillisesti, ei siis ole liian erillinen
- säkeistössä viedään tarinaa eteen päin
- kertosäe on tarttuva ja jää ihmisten mieliin.
Monesti ihmetellään, miksi studiossa hengailee aina niin paljon ihmisiä, vaikka äänitetään päivä pelkästään kitaroita. Idea on siinä, että se suuri joukko toimii samalla koeyleisönä, mikä toimii ja mikä ei.
Entäs nykyisin?
Moni levy tehdään siten, että jokainen tekee oman osuutensa omalla kotisohvallaan. Saa tiedostona esim. koneella tehdyn pohjan, johon sitten samaa ohjelmaa käyttämällä äänittää ja muokkaa omaa osuuttaan.Jokainen laulettu nuotti voidaan muuttaa oikealle korkeudelle, eikä vältämättä puhtaasti laulaminen ole kriittinen vaatimus.
Mihin tämä johtaa?
Nopeasti tuotettuihin levyihin, josta tämä kriittisyys on poistunut.
Tekstit ovat täynnä kliseitä: juhuu-uuu, in love loving arms, juu-u-huu i feel your love...laulaa hermonpäähän ottava kimittävä ääni radiossa koneellinen jumputus taustalla.
Ihmisten välistä kanssakäymistä siis tarvitaan.
T Jukka
"Puhumattakaan erään tunnetun suomalaisen kansantaiteilijan Schubert konsertista Wienissä, jossa ensimmäisen numeron jälkeen yleisö poistui ja vaati rahansa takaisin."
VastaaPoistaTämä totta, mutta se ei ole koko totuus. Jos nyt joku ei muuten tiedä, niin "tunnettu suomalainen kansantaiteilija" on tietysti M. A. Numminen. Esimerkki on siinä mielessä vähän ontuva, että Numminen ei suinkaan kuvitellut osaavansa laulaa ainakaan opperalaulajan tasolla Schubertin liedejä. Hän oli lavalla tahallaan ärsyttämässä.
Siitä voidaan olla montaa mieltä, onko tällainen toiminta fiksua ja suotavaa, mutta näillä eväillä Numminen on rakentanut noin 50 vuotta kestäneen monipuolisen taiteellisen uran. Olin itse todistamassa hänen kansansuosiotaan Rekolan työväentalolla tässä taannoin.
https://www.youtube.com/watch?v=zAkUWHL0MEA
Parempi vertaus minusta olisi valokuvaajan tekemä näyttävä kuva, jota yleisö suureen ääneen paheksuisi. Valokuvasta ei nyt tule mitään mieleen, mutta esimerkiksi Harro Koskisen Sikamessias on aika lähellä sitä, mitä tavoittelen. Sen jälkeen ei tarvinnut miettiä, onko nimi tunnettu vai ei. Nykyisin Harro Koskinen on erittäin arvostettu ja työllistetty taiteilija, vaikka onkin eläkkeellä. Meitä puuhakkaita eläkeläisiä siis riittää.