Koulutuksen etiikasta. Osa 3.

Alkaneen 48 kouluttajavuoteni päivitystavoitteena nyt tammikuussa olen käyttänyt runsaasti aikaa alan nykytilanteen selvittämiseen tutustumalla huolellisesti eri koulutusyhteisöjen someilmiasuihin ja niiden myös verbaaliviestinnällisiin tavoitteisiin. Ja haastattelemalla kaikkia tapaamiani nykytilanteista tietäviä. Lisäksi lukenut netistä erityisesti koko visuaalisen alan sekä koulutukseen että kaikkeen ammattiosaamiseen liittyviä foorumikeskusteluja. Ja luonnollisesti voimassa olevat valokuvan ja lähialojen työelämän ammatillisten tutkintojen vaatimukset. Katson tällaisen, ajan tasalla kentän trendeistä pysymisen, olevan jokaisen kouluttajan perusvelvollisuus. Siitä huolimatta, että se saattaa synnyttää aiheellistakin henkistä ahdistusta. Törkeästi yliampuvan kaupallisen tiedotuksen ja foorumien täydellisen hölynpölyn massa kun on niin ylipursuava.  

Onnellinen se, jonka ei tarvitse työtään kunnolla tehdäkseen niitä selata. Minulle tämä, sinänsä tarpeellinen kierros, lienee tähän mennessä lähes ainoa negatiivinen kokemus nykyisessä työelämään paluussani.

Surullinen yhteenvetoni tilanteesta on: Suomessa on tänään täysin laillista ja koulutusjärjestelmämme virallisella henkisellä ja taloudellisella tuella rahastaa täysin utopistisilla haavelupauksilla lahjattomien, laiskojen ja tyhmien rahat sekä katteettomat uramahdollisuudet. Muillakin kuin valokuva-alalla, jonka kentän todellisuuden luonnollisesti tunnen lähialoja paremmin. Muutos huonompaan suuntaan on ollut parissa lähivuodessa romahdusmainen. 

Koulutusalalle kokonaisuudessaan on pesiytynyt aivan valtavasti uusia puhtaasti vain liikevoiton tavoittelemiseen keskittyneitä yhteisöjä, joiden vastuu osaamistuloksestaan ei yllä sadasosaankaan heidän omista myyntiylisanoistaan ja, uutena ilmiönä, kuvistaankaan.  Ylisanoista on ihmisillä jo hieman kokemusta auto- ja tietokone- sekä laihdutusainekauppiaitten markkinointiviestinnästä, mutta se ilmiö, että kelvotonta, vaikkakin valtion auktorisoimaa kotimaista visuaalista koulutusta kaupataan uhreille ulkomaisten kuvatoimistojen myymillä bulkkikuvilla, vaikkakin heidän itse tuottamiaan paremmilla, menee jo uuden huijausmuodon kentälle. Toinen tutumpi, mutta nyt selvästi ja voimakkaasti lisääntynyt, huijaustapa on se, että ”koulutuksia” kaupataan ”tv:stä tutuilla” nimillä, joiden osuus ostettavasta sisällöstä ei ole prosenttienkaan luokkaa, tuloksista puhumattakaan. Tai nimekkäiden ulkopuolisten adaptoitumisella oppijoiden todellisuuteen.

Mielestäni, ja hyvin perustein, pääsyy osaltaan tähän onnettomaan tilanteeseen on sama kuin TV1 sisällön laaduttomuuteen, automaattinen rahantulo ja monopoliasema. Kilpailun totaali puute siinä ja tekijöiden kehittymistarpeen minimointi. Veronmaksajien kustantamassa koulutuksessa on usealla alalla pudottu niin kauas todellisen ammattitoiminnan ytimestä, että mikä tahansa vaihtoehto, joka lupaa, useimmiten valheellisesti, muuta, kykenee murtautumaan markkinointiviestinnän keinoin tietämättömien vaihtoehdoksi. Mediaseksikkyyden lisäksi.  Ja lopputulos onkin sitten itseään kasvattava lumipallo. Mitä enemmän kelvottomia tekijöitä, sitä useammalle kyvyttömälle syntyy harha niiden joukkoon siirtymisestä isojen lihapatojen ääreen. Valokuvausammatissa lisäsyy on luonnollisesti alan tekninen taidottomuusvallankumous. Digitaalistuotannollinen kelvottomuuden hyväksyntä  ja käyttö julkaistavaksi lopputulokseksi.

Toinen, mielestäni vielä suurempi osatekijä on kouluttajien ”mukavan open syndrooma”. Kaikkia kuuluu kehua, kaikkia kuuluu rohkaista, kaikkien onnettomien räpellysten kuuluu olla hyväksyttävissä opintosuorituksena. Ainoana tarkoituksena olla itse mukavan ja innostavan maineessa ja/tai pitää huolta siitä että lahjattomat ja kelvottomatkin pysyvät peruskouluperiaatteella mukana, koska koulutusyhteisön sekä kaupalliset että veronmaksajien kustantamat tulot riippuvat tänään totaalisti siitä, montako päätä on virallisesti paikalla laskutuspäivänä. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että valmistuneet ovat sitten suoraan työkkärin asiakkaita ja aktiivisimmat heistä laadullisia ja taloudellisia markkinahäirikköjä. Ja lumipallo kasvaa….

Aivan omaa ammatillista joukkotyhmyyden tiivistystä tekeekin sitten erilaisten nettifoorumien nimettömät ”kaikkien alojen asiantuntijat”, ymmärtämättä mitään asiasta, jota esittävät vielä tyhmemmille, ainoita oikeita totuuksiaan jatkotoistettaviksi.  Törmäsin mm. hiljan yli viidekymmenen asiasta postaajan ja 6000 lukijan keskusteluun omasta 1960 luvulla antamastani  ja tarkoitukseensa hyvin toimineesta ammatillisesta etäharjoitustehtävästä. Useimmilla mielipiteensä ja sitä vastustavan kantansa jyrkästi esittäneistä ei ollut hallinnassaan edes käsitteitä, mihin tuo yhden kuvan harjoitus ammatillisesti tähtäsi. Eli jyvien erotteluun akanoista ammatillisin kriteerein. Saman tehtävän viimeisen käyttämäni evoluutioversion ja aikaisemmatkin mukaan lukien, on täysin moitteettomasti  ja tehtävän tarkoituksen sisäistäen, vaikkakin kovan ponnistelun jälkeen, suorittanut vain yksi opiskelija.  Joka on juuri tällä hetkellä lähivuosien kansainvälisissä ammattilaisten rankkaamissa koitoksissa maailmanlaajuisesti menestynein suomalainen mainoskuvaaja. Jonka urakin on vasta nousussa. Ja jonka ”luovuudesta” ei liene sitä ainoana oikeana kriteerinä palvovillakaan huomautettavaa.

Tämä luovuuskäsitteen käyttäminen täysin tilannekohtaisesti sekä kasvun ihanteena, että erilaisuuden halventajana, näyttääkin olevan edelleen ns. luovien alojen koulutuksen ”henkilökohtainen ongelma”.  Kaikesta kouluttajavastuustaan kun pääsee sen mainitsemalla tai ottamalla sen sellaiseksi subjektiiviseksi arviointikriteeriksi, jossa saa olla aina oikeassa. Täysin tuloksesta riippumatta.  Lahden MI:n entinen rehtori määritteli kerran koulutusta siten että ”jos insinööri osaa myös sorvata, se on ylimääräinen etu, mutta jos sorvari osaa suunnitella sorvattavan kappaleen, on koulutusrahat käytetty väärin”.  Itse käytän useimmiten sellaista havainnollistamista, että jos muusikon taidon tutkinto-osaamiskriteeri on musiikin laji miten tahansa soitettuna ja ilman kyseisen instrumentin hallintaa, eikä oikein ja myös nuoteista puhtaasti soittaminen  kussakin tutkinnon lajissa, voi tyhmempi sellaista luulla, tai ainakin nimittää, luovuudeksi. Enkä liene koskaan kuullut luovasta säveltäjästä, joka ei osaa soittaa. Sen pitäisi olla kuvallista todellisuutta myös visuaalisen koulutuksen tutkinnoissa. Tällä hetkellä suunta ei edes ole siihen.

Tämä asia on vielä visuaalisen koulutuksen kentällä täysin sisäistämättä.  Puhumattakaan siitä, kuinka paljon enemmän oikealle ”luovuudelle” on virikkeitä ja mahdollisuuksia niillä, jotka hallitsevat sekä oman välineensä tekniikan, että ilmaisun eri suuntautumisalat ja –keinot. Siinäkin kun olisi arvokasta uraa suunnittelevalle aivan rittävästi opetettavaa koulutusyhteisössä, sen pelkkään mutuun ja ei mitattavissa oleviin kriteereihin perustuvan luovuuden määrittelyn ja palvonnan sijaan.  Puhtaasti kuvataiteilijan uraan valmentavissa paikoissa asia on mielestäni juuri käänteinen, vaikkei sielläkään osaaminen ole aina haitaksi.

 

Sensijaan se on kaikille haitaksi, kun ammatillisen peruskoulutuksen myyntiväite on ”meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Tai  ”ammatillisten perusosaamisten osaamisen vaatiminen tappaa luovuuden”. Henkilökohtainen kantani jo puoli vuosisataa järkevään ammatilliseen peruskoulutukseen on se, että on oppijan täysin oma henkilökohtainen taidolliseettinen valinta, mihin hän koulutuksessa saamiaan  osaamisvalmiuksia käyttää ja koulutuksen vastuu painottuu siihen miten hän osaa käyttää sitä.  Jo sen täyttämisessä on niin riittävästi haastetta, ettei ole mitään tarvetta kaupata sitä valheellisilla muilla houkuttimilla.

MJK