Makasin yöllä ajatuksineni ja katselin kuun valon hidasta rullaamista pitkin kirjahyllyn
pintaa. Muutama kirja kerrallaan sinertävässä kiilassa ja sitten armollinen
pimeys. Nukkuminen ei tänä yönä sujunut. Joten nousin kirjoittamaan tuntojani.
Jonkinlaista yhteenvetoa kirjojeni lähdön synnyttämistä ajatuksista. Sen parven, joka pyrähti luotani uusiin
koteihinsa alle viikossa ilmestymisestään. Eilen vein postiin viimeiset. 144 hyvästelyä yhteensä.
Ensimmäinen harjoituskirjaprojektini on nyt ohi, mutta seurauksia saan ihmetellä kauan. Onnellisia ja haikeitakin. On varmaan
luonnollista, että kirjoittajalle on silti suuri ilo, jos hänen sanojaan halutaan
myös lukea, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu mitenkään laajoille
massoille. Kuten ei näitäkään ollut. Niiden tavoite kirjoittaessani oli minulle
mahdollisuus jäsentää omaa päätäni sellaiseen järjestykseen, joka mahdollistaa mielekkään
olemassaoloni. Siksi ajaksi, joka on jäljellä. Sen pituus on sitten siunaus tai
rangaistus, riippuen sen käytöstä.
Tänä yönä olen pohtinut, mitä kaikkea positiivista tämä
julkaisuprosessi on tuonut lisää. Vain bloggailuun verrattuna. Jo pelkät toista sataa omistuskirjoitusta on
antanut mahdollisuuden pohtia rauhassa kunkin kohdehenkilön merkitystä omallekin
kasvulleni. Syvää kiitollisuutta
kutakin kohtaan. Joidenkin kanssa tiemme ovat kohdanneet vain hetkeksi ja
joidenkin kanssa rinnakkain vaeltamista on kestänyt yli puoli vuosisataa. Ei
aina lähekkäin, mutta toisistaan tietoisena.
Samalla on selkiytynyt sekin tarve, kuinka paljon niitäkin
lisäksi on, joille olisin halunnut kirjani myös lähettää, jos painos olisi
ollut suurempi. Kuinka paljon kunkin tapaamani ihmisen kohtalo on omaan ymmärrykseeni vaikuttanut, siitä riippumatta,
olemmeko olleet asioista samaa tai eri mieltä. Kuinka siunattu on silti ollut työelämäni ammatti, tuhansine
yhteisine ja yksinäisine pohdintaöineen, vaikka työroolini sosiaalisuus ja
velvoite jokaisen ammatilliseen ja inhimilliseen kohtaamiseen onkin joskus
väsyttänyt ja ahdistanut juuriani myöten. Nyt jo ymmärrän senkin tarkoituksen.
Seuraavien kirjojen kannalta tämän harjoitusprosessin
vaiheet ovat olleet hyödyllistä pääomaa.
Viimeistelyn ajoituksista ja tekovaiheista on tullut kokemusta.
Innostusta ja keinoja jatkaa tavoitteellistakin asiakirjoittamista on selvästi
lisääntynyt. Kumpikin tulevista kirjaponnisteluista on saanut
jo tämän parin synty- ja levitysprosessiviikon aikana sekä täytettä, että ryhtiä rakenteeseensa. Sanat tuntuvat nyt koko ajan yhä
merkityksellisemmiltä elementeiltä, samalla vaativammilta. Vasta nyt ymmärrän senkin merkityksen,
mitä tarkoittaa ilmaisun puhdistumiselle, jos jaksaa kirjoittaa sanottavansa
ensin käsin sen oivallusvaiheessa, sitten kirjoittaa sen koneella synopsis- tai
keräilytasolla ja lopuksi kyllin kauan editoida ja karsia kokonaisuutta pieneen
osaan alussa tärkeäksi uskomastaan.
Siihen minusta ei tässä vaiheessa ollut, mutta sain kouriintuntuvan
kokemuksen sellaisen työskentelyn siunauksesta ja välttämättömyydestä.
Tärkeätä oli siltikin varmasti myös kirjoituspelkoni väheneminen ja oma kehittyminen sekä katsomaan että
tulkitsemaan näkemäänsä verbaalisestakin kulmasta aikaisemman
visuaalipainotuksen lisäksi. Uusi ja tuore ilo lukemansa syvällisempäänkin
pohtimiseen tarvittaessa.
Mielestäni jokaisen tulisi omassa kasvussaan käyttää tällainenkin
kasvutavoitteinen kirjoitusmahdollisuus, siitä riippumatta minkä
laatuiseksi ympäristö sen tuloksen
ehkä aluksi tai lopuksi arvioi. Se kun on joka tapauksessa tekijälleen
hyödyksi. Ja onnellisessa tapauksessa myös iloksi. Siitäkin tällä hetkellä enemmän kuin kiitollisena. MJK
Sain tänään Facebookin kirjelaatikkoon alla olevan viestin kuin johdateltuna kommentoimaan Matin kirjoitusta. Viesti oli minun tuttavan tuttavaltani, henkilöltä jota en itse lainkaan tunne. Kun olen editoinut siitä tunnistamiseen tarvittavat tiedot pois, niin tuskin viestin lähettäjä pahastuu, vaikka sen anonyymina julkaisenkin. Kirjesalaisuus kun ei edes koske vastaanottajaa.
VastaaPoista"Hei Timo
Tämän päivän lehdessä olleen pisaran muoto -uutisoinnin seurauksena minulle palasi mieleen lapsuusvuoteni ja kummeiltani saama kirja Onko pisara pyöreä.
Halusin laittaa viestiä sanoakseni kiitos. Luin kirjasi useampaan kertaan ennen kymmentä ikävuottani. Kirjasi opetti minut ajattelemaan luonnontieteellisesti orientoituneesti ja herätti loputtoman kiinnostukseni ympäröivää maailmaa kohtaan. Tai ehkä se vastasi ja vahvisti luontaista kiinnostustani. Muistan jo silloin vaikuttuneeni kyvystäsi kirjoittaa ympäröivän maailman ilmiöistä helppotajuisesti, jopa niin helppotajuisesti, että alle kymmenvuotiaskin ymmärtää lukemansa.
Myöhemmin kiinnostukseni laajeni ja täsmentyi kiinnostukseksi ihmistä kohtaan. Nyt ajattelen, että lapsuudestani jatkunut kiinnostukseni ympäristöä kohtaan on suoraan analogiassa nykyisen ammattini ja kaiken sen kanssa, mitä teen ja miten toimin elämässäni. Selkeän havainnollistamisen kyky on nykyään asia, josta työssäni saan kehuja. Koen saaneeni siemenen opettamiseen osittain kirjasi lukemisen myötä.
Haluan siis nyt, 25 vuoden jälkeen kiittää erinomaisesta kirjastasi ja toivottaa hyvää joulua.
Terveisin
XX"
Tietokirjailijana en juuri saa lukijoiden palautetta. Korkeintaan kommentteja todellisista ja kuvitelluista virheistä kirjassa. Erään kirjani saama "Kuukauden kärsä" arvonimi on sitten ihan oma lukunsa.
Lukijan kiittävä palaute tuntuu parhaalta silloin, kun se tulee yllättäen ja tilaamatta kuten faksia entiselle likalle aikoinaan. Mukavalta tuntui myös saada Matin kirja postilaatikosta, vaikka se ei ihan yllättäen minulle tupsahtanutkaan. Olinhan on ollut jonkinlaisena teknisenä, ehkä hieman jopa henkisenäkin mentorina Matille kirjan synnytysvaiheissa. Lopputulosta selaillessa jäi tunne, että on sitä turhemmissakin projekteissa tullut oltua mukana.