Täydenkuun valaistus

Makasin yöllä ajatuksineni ja katselin kuun valon  hidasta rullaamista pitkin kirjahyllyn pintaa. Muutama kirja kerrallaan sinertävässä kiilassa ja sitten armollinen pimeys. Nukkuminen ei tänä yönä sujunut. Joten nousin kirjoittamaan tuntojani. Jonkinlaista yhteenvetoa kirjojeni lähdön synnyttämistä ajatuksista.  Sen parven, joka pyrähti luotani uusiin koteihinsa alle viikossa ilmestymisestään.  Eilen vein postiin viimeiset. 144 hyvästelyä yhteensä.

Ensimmäinen harjoituskirjaprojektini on nyt ohi, mutta  seurauksia saan ihmetellä kauan.  Onnellisia ja haikeitakin. On varmaan luonnollista, että kirjoittajalle on silti suuri ilo, jos hänen sanojaan halutaan myös lukea, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitettu mitenkään laajoille massoille. Kuten ei näitäkään ollut. Niiden tavoite kirjoittaessani oli minulle mahdollisuus jäsentää omaa päätäni sellaiseen järjestykseen, joka mahdollistaa mielekkään olemassaoloni. Siksi ajaksi, joka on jäljellä. Sen pituus on sitten siunaus tai rangaistus, riippuen sen käytöstä.

Tänä yönä olen pohtinut, mitä kaikkea positiivista tämä julkaisuprosessi on tuonut lisää. Vain bloggailuun verrattuna. Jo pelkät  toista sataa omistuskirjoitusta on antanut mahdollisuuden pohtia rauhassa kunkin kohdehenkilön merkitystä omallekin kasvulleni.  Syvää kiitollisuutta kutakin kohtaan. Joidenkin kanssa tiemme ovat kohdanneet vain hetkeksi ja joidenkin kanssa rinnakkain vaeltamista on kestänyt yli puoli vuosisataa. Ei aina lähekkäin, mutta toisistaan tietoisena.

Samalla on selkiytynyt sekin tarve, kuinka paljon niitäkin lisäksi on, joille olisin halunnut kirjani myös lähettää, jos painos olisi ollut suurempi. Kuinka paljon kunkin tapaamani ihmisen kohtalo on omaan  ymmärrykseeni vaikuttanut, siitä riippumatta, olemmeko olleet asioista samaa tai eri mieltä.  Kuinka siunattu on silti ollut työelämäni ammatti, tuhansine yhteisine ja yksinäisine pohdintaöineen, vaikka työroolini sosiaalisuus ja velvoite jokaisen ammatilliseen ja inhimilliseen kohtaamiseen onkin joskus väsyttänyt ja ahdistanut juuriani myöten.  Nyt jo ymmärrän senkin tarkoituksen.

Seuraavien kirjojen kannalta tämän harjoitusprosessin vaiheet ovat olleet hyödyllistä pääomaa.  Viimeistelyn ajoituksista ja tekovaiheista on tullut kokemusta. Innostusta ja keinoja jatkaa tavoitteellistakin asiakirjoittamista on selvästi lisääntynyt.  Kumpikin  tulevista kirjaponnisteluista on saanut jo tämän parin synty- ja levitysprosessiviikon  aikana sekä täytettä, että ryhtiä rakenteeseensa.  Sanat tuntuvat nyt koko ajan yhä merkityksellisemmiltä elementeiltä, samalla vaativammilta.  Vasta nyt ymmärrän senkin merkityksen, mitä tarkoittaa ilmaisun puhdistumiselle, jos jaksaa kirjoittaa sanottavansa ensin käsin sen oivallusvaiheessa, sitten kirjoittaa sen koneella synopsis- tai keräilytasolla ja lopuksi kyllin kauan editoida ja karsia kokonaisuutta pieneen osaan alussa tärkeäksi uskomastaan.  Siihen minusta ei tässä vaiheessa ollut, mutta sain kouriintuntuvan kokemuksen sellaisen työskentelyn siunauksesta ja välttämättömyydestä.

Tärkeätä oli siltikin varmasti myös  kirjoituspelkoni väheneminen ja  oma kehittyminen sekä katsomaan että tulkitsemaan näkemäänsä verbaalisestakin kulmasta aikaisemman visuaalipainotuksen lisäksi. Uusi ja tuore ilo lukemansa syvällisempäänkin pohtimiseen tarvittaessa.  Mielestäni jokaisen tulisi omassa kasvussaan käyttää tällainenkin kasvutavoitteinen kirjoitusmahdollisuus, siitä riippumatta minkä laatuiseksi  ympäristö sen tuloksen ehkä aluksi tai lopuksi arvioi. Se kun on joka tapauksessa tekijälleen hyödyksi. Ja onnellisessa tapauksessa myös iloksi.  Siitäkin tällä hetkellä enemmän kuin kiitollisena. MJK