Vale, emävale,tilasto. osa 3 koulutuksen etiikka

Koulutuksen etiikasta

Tasan 50 vuotta on jo takanani ammatillisen koulutuksen etiikan ja metodiikan kokopäiväistä ja usein –öistäkin ihmettelyä. Tällä hetkellä etsin terveydellisistä syistä mieleeni rauhaa ja ahdistusvapaata  tasoa  harjoittelemalla keinoja tyhjentää sieltä  lopullisesti keskeneräisiä negatiivissisältöisiä ajatuksia ja tunteita. Tällä kertaa en siis pohdiskele niinkään tilastonumeroiden  takana olevia faktoja, vaan niihin edelleen liittyviä ahdistavia mietteitäni. Päästääkseni niistä lopullisesti.  Sitä, onko tämä oikea  keino, en tiedä vielä.

Opiskelijoiden omaa aikasatsausta ei arvosteta riittävästi.

Ensimmäinen törmäykseni erääseen ammatillisen koulutuksen sisällä edelleenkin vallitsevaan törkeään ristiriitaan liittyi siis jo 50 vuotta siihen, että  ammattivisualistiksi opiskellessani  tein luonnollisesti ammatissa myös täydet työpäivät opintojeni rahoittamiseksi, kuten useimmat kurssikaverinikin. Meille siis jokainen lukujärjestyksen tunti oli arvokas ja kalliilla hankittu ainutlaatuinen etuoikeus. Onneksi vain omasta selkänahasta revityllä ajalla.

 

Siksi sekä kouluttajan, että oppilaitoksen tehokas täysiaikainen käyttö todelliseen oppimis/ opetustilanteeseen oli vähintä, mitä meillä ja nykyoppilaillakin on sekä oikeus, että velvollisuuskin odottaa ja myös vaatia.   Joten useimpien oppilaitosten edelleenkin vallitseva metodi,  totuttaa ja ohjata oppilaat enintään lukujärjestysminuuttiaikataulun työskentelymäärään ja siitäkin erityisesti vain kahvi- ja ruokatuntien sekunnilleen alkamiseen sekä  opintojen päivittäiseen päättymiseen minuutin tarkkuudella, mieluummin etuaikaisesti, on minusta eettisesti pahinta, mihin  ammattiin valmistautuvat voidaan koulutuksessaan totuttaa.  Sillä  työskentelytahdilla kun työelämässä palkansaajana toimiessa ei ole pienintäkään vastakaikua, yrittäjänä toimimisesta puhumattakaan. Lisäksi työelämässä on nykyään täysin päinvastainen suuntaus juuri halutuimpien toimenkuvien  kohdalla. Niiden, joissa palkan peruste ei ole työpaikan osoitteessa vietetty aika,  vaan mitattavissa ja laskutettavissa oleva asiakkaan arvostama suoritus.

Seurasin siis tätä tilannetta  työelämässä jo  olevana monimuoto-opiskelijana,  8 eri tutkintoni  opinnoissa koulutuksen kohteena neljällä eri vuosikymmenellä. Minun havaintoni, oppilaan roolista tarkkaillen, eivät löytäneet tähän tuotannolliseen ja henkiseen tehottomuuteeen ohjaavaan organisointimetodiin yhtään poikkeusta, eikä nykyopiskelijoilta kuultuna ja itse eri laitosten vierailijana saman ajanjakson ja sen jälkeenkin huomioituna,  niitä ei vieläkään ole juuri tavattu.  Työelämässähän tätä työpaikalla käytettyjen minuuttien tarkkaa laskemista- ja laskutustahan esiintyy vain  aloilla, jotka johtavat vain  irtisanomis- ja työttömyystilastoja. Mutta niilläkin tilastollisestihan  ne työvelvoitteet hoidetaan siis sataprosenttisesti niihin tilastoituna aikana. Ja ihmetellään, miksi se ei riitä. Oikein työmarkkinajärjestöjen tuella.  Samalla, kun joka mediassa siunaillaan nuorten syrjäytymislukumäärien tilastoja. Eihän tuo malli muuhun voi johtaakaan. Ja lisäksi kansalaispalkan vaatimuksiin, siihen että jo olemassa oleminenkin on tuottavaa työtä tekevien muillekin maksettava.

Suurin toiveeni olisikin, että joku asioista päättävä viranomainen  oivaltaisi lopulta korjata koko ammatillisen koulutuksen perusmetodiikkaa työelämä/ tuloslähtöisemmäksi edes tältä osin.  Mukaan lukien myös opettajakoulutuksen sen kaikilla tasoilla.

Tutkinnot läpäistään työelämäkelvottomilla suorituksilla.

Toinen keskeinen  tilastoharha, jonka kertymiseen totutetaan useimmissa ammatillisen koulutuksen laitoksissa, on työelämäään täysin kelpaamattomien suoritusten palkitseminen tenttien / näyttöjen  läpäisyllä ja  tutkintotodistuksilla.  Siis todellisena maan tapana.

Maassamme  kun myös nykyisten tulosten arvioijatkin ovat aivan liian usein  jo tuon pullamössökoulutuksen tuotteita ja siksi useimmiten ilman työelämän karaisua. Ja jotka eivät  varsinaiseen alansa vaativimpaan työhön itse kykenisikään.  Kierre jatkuu siis raamatun sanoin kolmanteen ja neljänteen polveen.  Eli maamme ammattikunnat täyttyvät kyvyttömistä  ja työttömistä muodollisesti pätevistä.  Tilastot kertovat suuresta koulutuksen määrästä, mutta laadun mittaamiselle ei ole muuta asteikkoa kuin työttömyystilastot.  Joita niitäkin siivotaan lisäkoulutuksella.  Yhtä avuttomalla ja myös tarpeettomalla. Tehtäisiin kerralla kunnolla ja järkevässä suhteessa todelliseen tarpeeseen. En väheksy mitenkään muuttuvien olosuhteiden osuutta asiassa, mutta  ne opintoihin tärkeimpinä sisällytettävät asiat, jotka ovat aivan keskeisimmät joka ammatissa, ovatkin juuri eniten retuperällä.  Siis havaintojeni ja kokemukseni mukaan. Oikeat ammatilliset taitajat kun eivät työttömyyttä tunne. Millään alalla.

Ammatillisen  opettajakoulutuksen/opetuksen tasottomuuteen ei  puututa.

Opiskellessani viime vuosituhannen loppuvuosina  myös  muodollisesti päteväksi opettajaksi ja ammattikasvatuspainotteisen aikuiskoulutuksen tutkintoa yliopistotasolla, minun oli mahdoton ymmärtää siinäkin vallitsevaa ja mielestäni jo työelämän suhteen täysin vanhentunutta ihmiskuvaa ja akateemisen oppineisuuden sitä muotosidonnaisuutta, jolla ei ollut mitään kiinnekohtaa tämän päivän työelämään ja lisäksi täysin negatiivinen vaikutus aikuisen opintosaavutuksiin.

Paitsi niihin kaikista hyödyttömimpiin todellisessa arkityökäytössä.  

Minä koin ja koen edelleen virallisen  ammatillisen koulutuksen käytännön etiikan olevan täysin käänteinen sen  tavoitteisiin nähden.  Sen sovellukset tosielämässä, kun eivat valmenna oppimaan tekemästään ja kyseenalaistamaan täysin toisen aikakauden ja olosuhteiden  tuottamia malleja, vaan siellä palkitaan  aikaisempien ratkaisujen ja mielipiteiden kopiointia sekä  kirjatietoa viisauksista, joilla ei ole enää kiinnekohtaa tai edes merkitystä tänään ja erityisesti tulevaisuudessa. Siis kuten uutta ammattiajokorttia varten pitäisi jatkossakin osoittaa taitonsa hevosen kengityksessä  ja luetella käänteisessä aakkosjärjestyksessä ravihevosten askeltyypit.

Tavallaan kaikkia tutkinto-opintojani  on kuitenkin kiittäminen siitä, että  irroitin perustamani oppilaitoksen hallinnollisesti  ja taloudellisesti kokonaan yhteiskunnan holhouksesta, jolloin saatoimme toteuttaa vapaammin opetuksessamme  niitä koulutusperiaatteita  ja tapoja, joilla tiesimme saavuttavamme  mielestämme  ammatillisesti parhaat tulokset.  Se, että  saavutimme niillä kiistattomasti ylivertaisen laatutason kaikissa kolmessa meillä suoritettavissa olevassa yhteiskunnan tutkinnossa, aiheutti niin pahaa verta  vastaavia tutkintoja antavissa muodollisemmissa ja poliittistaustaisissa organisaatiossa, että olin jopa opetusministerin määräyksestä  nuhdeltavana  OPH:ssa liian suuresta laatuerosta tutkintovaatimustemme  läpäisy- ja arvioijatasossa.  Siis verrattuna monikymmenkertaisin  taloudellisin resurssein toimiviin, mutta  väärillä periaatteilla.   Mielestäni keskeinen ero olikin virallisen ammatillisen koulutusmaailman ihmiskuvan ja oppilasainekseen syventymisen ero meillä sovellettuun.  Eli työelämätasoiset tutkintovaatimukset eivät vieläkään mahdu viralliseen ammatilliseen koulutukseen.

Mukavan opettajan/oppilaitoksen synrooma.

Karmein esimerkki tästä on hiljattain näkemäni erään ammattitutkintoja antavan oppilaitoksen  hakuilmoituksen otsikko ”Meillä saat olla sellainen kuin haluat”.  Voiko olla varmenpaa tapaa osoittaa koulutuksen suuntautuvan työelämäkelvottomaan laatuun  ja sellaisiin asenteisiin, joilla tuleva työttömyys on pomminvarma tulos. Kuten on tällaisten laitosten jäljiltä  todellisuuskin. Siitä huolimatta, että niissä opiskelu maksaa  tyypillisesti 3000 -5000 euroa/lukuvuosi opiskelijan maksamana. Sen lisäksi että heillä on saman ajan työelämän palkka  ansaitsematta. Ja jatkossakin sama  puute. Mielestäni täysin moraalitonta riistoa ja ammatilliseen epäonnistumiseen suuntaavaa. Mutta yhteiskunnan luvalla ja siunaamana. Sekä  virallisella A4 todistuksella ja  OPH:n leimalla tämän huijauksen tekijöiden vastuun ulkopuolella.

Tämän takana on useiden laitosten rahanhimon lisäksi tuo väliotsikossa mainitsemani syndrooma.  Johin liittyy se, että yhteiskunnan tuki on sidottu määrättyinä laskentapäivinä niissä kirjoilla olevien päälukuun, jolloin kaikin keinoin pyritään pitämään oppilaiden lukumäärä korkeana, mielestäni usein hyvin epäeettisillä keinoilla.  Sellaiseen opetukseen, jossa  mikä vain tuotos ja käytös on ”ihan kiva, jatka tästä” kun ei tarvita minkään tasoisia opetuksen toteuttajia saati oppilaan ponnistuksia, eikä  se sisällä mitään vastuuta opiskelijoiden  jatkourasta.  Vastuulliseen opetukseen kun olisi tarvittu sekä opettajakunnan ammatillinen raskas työelämän osaaminen, että rohkeus osoittaa oppijoiden työskentelyn puutteet ja sen jälkeistä aikaa sekä kärsivällisyyttä  osallistua myös tinkimättä korjaaviin ponnisteluihin. Siitä huolimatta, että siinä vaiheessa opiskelija ei voi vielä hahmottaa näiden epämiellyttävien työskentelyvaiheiden myöhempää  siunausta.  On niin paljon mukavampaa opettajan olla ”kiva jätkä” ja  uskoa täysin katteettomasti vain positiiviseen selliaseen ylimalkaiseen motivointiin, joka tuottaa mitään  vain leikkikoulutasolla  Ja selittää lopullinen ammatillinen tuloksettomuus suorittajan heikkoudeksi. ”Hän ei halunnut kehittyä”. Eli sai olla sellainen kuin halusi.

Olen aivan liian usein kuullut ammatillisessa aikuiskoulutuksessani soveltamiani virheitä poistavia ohjauskäytäntöjä väitettavän opetuksellisesti epäeettisiksi ja  koulutettavien oppimotivaatiota heikentäviksi, mutta, nyt jo yli 40 vuoden aktiivisen seurannan perusteella,   ja satojen opiskelijoiden vuosikymmenten palautteen varmentamana  juuri niissä kannettiin vastuu oppilaan oikeudesta saada jatkoelämänsä jokaiseen päivään ja niiden valintoihin vaikuttavaa todellista käyttötietoa.   Täysin päinvastoin kuin tämän hetken useimmissa ammatillisissa oppilaitoksissa. Erityisesti aloilla, joiden tutkintotulokset eivät ole kylmillä numeroilla arvioitavissa, vaan perustuvat työn arvioijien makuun ja käsityksiin.  Jollloin ”muodissa  oleva” ja ”fiilis”  riittää minkä tahansa koiranoksennuksen läpäisykriteeriksi.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävillä ponnisteluilla  ja asiaan syventymisellä  jokaiselle alalle, myös ns. luoville, olisi  kehitettävissä sellaiset riittävästi mitattavissa ja punnittavissa olevat tutkintovaatimukset, joihin sekä opiskelija  että työelämä voisi  luottaa.  Silloin tutkintopaperi takaisi vain määrätyn osaamis/ymmärrystason ja sen yhteisen kivijalan päälle jokainen ammattilainen voisi rakentaa sellaisen ”luovan” julkisivun mihin kykenisi, ja siitä kertyisi kunkin haluttavuus eri tehtäviin.  Tämä nykyinen sanoin kuvaamaton laatukirjavuus kaikilla ammatillisen koulutuksen tutkintotasoilla  kun aiheuttaa valtavat riskit jokaiseen työelämän rekrytointitilanteeseen ja jokaiseen asiakkaalle elintärkeään ammatilliseen maksulliseen  toimeksiantoon. Puhumattakaaan siitä aiheutuvasta hukkatyöstä joka syö koko työelämämme sekä kilpailukykyä, että siellä toimimisen mielekkyyttä.

Toivonpa todella että sekin sukupolvi vielä joskus kehittyisi, joka sellaisen  kunnon ammatillisen koulutusuudistuksen ymmärtäisi toteuttaa. Jos se olisi Suomessa, koulutusjärjestelmämme korjaisi aikanaan myös käytännössä sen katteettoman mukalaadun jota se nykyäänkin  perusteettomasti kansainvälisesti huipputasoisena mainostaa .

MJK