Profeetta ja kissan häntä

 Yleensä  suomalaisia  ammattivalokuvaajayrittäjiä pidetään  liike-elämän säännöillä ja –kentällä sijaitsevina alan toimijoina. Päinvastoin kuin valokuvataiteilijoita.  Valokuvataiteen asema  kansainvälisessä taideviennissämme mainitaan niinikään säännöllisesti mediassa. Esimerkiksi juuri jaettujen Pro Finlandia mitalien saajiin kuului nyt peräti 2 valokuvataiteen kansainvälistäkin huomiota saanutta edustajaa. Helsinki Schooliin luokiteltujen valokuvaajien osallistumiset ja esiintymiset näkyvät säännöllisesti niin printti- kuin sähköisesssä mediassakin.

Toinen valokuvaajaryhmä, jonka  julkisuusmäärä on luonnollisista syistä  sitten ihan omaa luokkaansa, löytyy kuvajournalismin palstamilleistä kyseisen toimintasektorin tämänhetkisestä syvästä sisällöllisestä ja taloudellisesta sekä taidollisesta  kriisistä huolimatta.

Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan   kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos. Huolimatta siitä kuinka korkealle  kunkin valokuvaussektorin  sisällä muut ammattilaiset ne arvostavat.

Sensijaan myös yrittäjänä toimivien muoto- ja mainoskuvaajien on jokseenkin mahdoton ylittää uutis- tai edes palstatilakynnys, kuinka merkittävällä suorituksella tahansa.  Elleivät he itse kustanna sitä maksetuilla palstamilleillä, mikä ei ole pienyritykselle realistinen vaihtoehto, ei edes heidän järjestöilleen.

Suomessa on ollut suorastaan maan tapa unohtaa kultturisivuilta yrittämisellä leipänsä ansaitsevien valokuvaajien  julkisetkin taiteelliset  esiintymiset ja kansainvälisetkin menestykset. Esimerkiksi Vuoden Muotokuvaajan  julkistamisen olen nähnyt viimeksi edes myöhäistvuutisten kevennyksenä yli 30 vuotta sitten, eikä tälläkään hetkellä maatamme kiertävien muotokuvausaiheisten näyttelyiden avajaisetkaan tahdo millään mahtua ajankohtais- tai kultturitoimittajien käyntiaikatauluun.

Kuitenkin tämän hetken suomalainen ammattimuotokuvaus on saanut muutaman lähivuoden kuluessa kymmenittäin palkintoja  kansainvälisissä ammattilaisten kilpailuissa ja näyttelyissä. Ja ammattilaistuomareiden huomioimana.  Tällä en väitä, että se olisi jollain tavalla  aivan erityisen omaperäistä tai uskomattomia taiteellisia elämyksiä herättävää, onpahan  silti laadullaan ja tyylillään erottuvaa kaikkialta maailmasta  kertyvien, jopa tuhansien, kuvatarjokkaiden joukossa.   Muotokuvaaja- ja asukasmääräänsa nähden Suomi on siis suhteellisesti varsinainen  laatumuotokuvien  suurvalta.  Tätä asiaa ei todellakaan yleisesti tunneta tai julkisteta  mediassamme sen  ansaitsemalla volyymillä, käytännössä ei lainkaan. Tiedotusvälineille jatkuvasti menneestä  informaatiosta huolimatta.  Ainoat muotokuvanäyttelyt, jotka saavat Suomessakin julkisuutta ovat aina ja vain ulkomaiden ”profeettojen”  yleensä jo retrospektiivisiä otoksia.

Siksipä tulin pohtineeksi sellaista näyttelyä tai vastaavaa julkistusoperaatiota, joka kertyisi vain  viimeisen vuosikymmenen aikana ulkomaisissa suurissa  ammattilaisillekin avoimissa koitoksissa palkituista  muotokuvista.  Tämän päivän sellaisia laatumuotokuvia, jotka ovat todellistenkin asiakkaiden hankittavissa.  Laskin nopeasti yhteen niistä jo tietämiäni tuloksia ja löysin  helposti yli  50 tällaisen huomionosoituksen saavuttanutta muotokuvaa. Jotka siis lisäksi ovat jo jonkun maksamia ja asiakkaan toiveet täyttäviä muotonsa ja kerrontansa osalta. Eli ovat siis selkeä todiste kyseisen teoksen tekijän osoittamasta poikkeavasta ammattitaidosta. Mielenkiintoinen kokoelma siis.

Tällaisen kokoelman harkittu kierrättäminen riittävän monella paikkakunnalla ja sen tiedotusaineiston tinkimätön jakaminen myös kaikkien alueellisten kuvaajien henkilökohtaisten kontaktien  kautta ja kulloinkin ajankohtaisen oheismateriaalin julkaisukelpoisten aiheitten synnyttäminen muotokuvakiinnostuksen laajaksi lisäämiseksi, olisi minusta sellainen operaatio, jonka hedelmällisyys olisi kiistämätön vähintään siinä muodossa, että se toimisi erinomaisena vertailumittarina sekä muiden ammattikuvaajien, että kuluttaja-asiakkaiden  kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Ja pitkällä tähtäimellä myös asenneilmaston oikealle valokuvamuotokuvalle suosiollisemmaksi.

Siten olisi edes teoreettinen mahdollisuus ammattikuvaajalle päästä tavoitttelemaan vaikka vain pikkuprofeetan vakanssia omalla toiminta toiminta-alueellaan. Mutta se vaatii kokonaan uutta hännän pystytystyyliä, perustavaa laatua olevaa omaa pysyvää kehittymisasennetta ja  ennen näkemätöntä jalkatyötä.  Lopputulos, vaativampi ja monipuolisempi sekä arvostetunpi ammatti-identiteetti on sen arvoista.

MJK