lauantai 8. joulukuuta 2012

Profeetta ja kissan häntä




 Yleensä  suomalaisia  ammattivalokuvaajayrittäjiä pidetään  liike-elämän säännöillä ja –kentällä sijaitsevina alan toimijoina. Päinvastoin kuin valokuvataiteilijoita.  Valokuvataiteen asema  kansainvälisessä taideviennissämme mainitaan niinikään säännöllisesti mediassa. Esimerkiksi juuri jaettujen Pro Finlandia mitalien saajiin kuului nyt peräti 2 valokuvataiteen kansainvälistäkin huomiota saanutta edustajaa. Helsinki Schooliin luokiteltujen valokuvaajien osallistumiset ja esiintymiset näkyvät säännöllisesti niin printti- kuin sähköisesssä mediassakin.

Toinen valokuvaajaryhmä, jonka  julkisuusmäärä on luonnollisista syistä  sitten ihan omaa luokkaansa, löytyy kuvajournalismin palstamilleistä kyseisen toimintasektorin tämänhetkisestä syvästä sisällöllisestä ja taloudellisesta sekä taidollisesta  kriisistä huolimatta.

Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan   kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos. Huolimatta siitä kuinka korkealle  kunkin valokuvaussektorin  sisällä muut ammattilaiset ne arvostavat.

Sensijaan myös yrittäjänä toimivien muoto- ja mainoskuvaajien on jokseenkin mahdoton ylittää uutis- tai edes palstatilakynnys, kuinka merkittävällä suorituksella tahansa.  Elleivät he itse kustanna sitä maksetuilla palstamilleillä, mikä ei ole pienyritykselle realistinen vaihtoehto, ei edes heidän järjestöilleen.
Suomessa on ollut suorastaan maan tapa unohtaa kultturisivuilta yrittämisellä leipänsä ansaitsevien valokuvaajien  julkisetkin taiteelliset  esiintymiset ja kansainvälisetkin menestykset. Esimerkiksi Vuoden Muotokuvaajan  julkistamisen olen nähnyt viimeksi edes myöhäistvuutisten kevennyksenä yli 30 vuotta sitten, eikä tälläkään hetkellä maatamme kiertävien muotokuvausaiheisten näyttelyiden avajaisetkaan tahdo millään mahtua ajankohtais- tai kultturitoimittajien käyntiaikatauluun.

Kuitenkin tämän hetken suomalainen ammattimuotokuvaus on saanut muutaman lähivuoden kuluessa kymmenittäin palkintoja  kansainvälisissä ammattilaisten kilpailuissa ja näyttelyissä. Ja ammattilaistuomareiden huomioimana.  Tällä en väitä, että se olisi jollain tavalla  aivan erityisen omaperäistä tai uskomattomia taiteellisia elämyksiä herättävää, onpahan  silti laadullaan ja tyylillään erottuvaa kaikkialta maailmasta  kertyvien, jopa tuhansien, kuvatarjokkaiden joukossa.   Muotokuvaaja- ja asukasmääräänsa nähden Suomi on siis suhteellisesti varsinainen  laatumuotokuvien  suurvalta.  Tätä asiaa ei todellakaan yleisesti tunneta tai julkisteta  mediassamme sen  ansaitsemalla volyymillä, käytännössä ei lainkaan. Tiedotusvälineille jatkuvasti menneestä  informaatiosta huolimatta.  Ainoat muotokuvanäyttelyt, jotka saavat Suomessakin julkisuutta ovat aina ja vain ulkomaiden ”profeettojen”  yleensä jo retrospektiivisiä otoksia.

Siksipä tulin pohtineeksi sellaista näyttelyä tai vastaavaa julkistusoperaatiota, joka kertyisi vain  viimeisen vuosikymmenen aikana ulkomaisissa suurissa  ammattilaisillekin avoimissa koitoksissa palkituista  muotokuvista.  Tämän päivän sellaisia laatumuotokuvia, jotka ovat todellistenkin asiakkaiden hankittavissa.  Laskin nopeasti yhteen niistä jo tietämiäni tuloksia ja löysin  helposti yli  50 tällaisen huomionosoituksen saavuttanutta muotokuvaa. Jotka siis lisäksi ovat jo jonkun maksamia ja asiakkaan toiveet täyttäviä muotonsa ja kerrontansa osalta. Eli ovat siis selkeä todiste kyseisen teoksen tekijän osoittamasta poikkeavasta ammattitaidosta. Mielenkiintoinen kokoelma siis.

Tällaisen kokoelman harkittu kierrättäminen riittävän monella paikkakunnalla ja sen tiedotusaineiston tinkimätön jakaminen myös kaikkien alueellisten kuvaajien henkilökohtaisten kontaktien  kautta ja kulloinkin ajankohtaisen oheismateriaalin julkaisukelpoisten aiheitten synnyttäminen muotokuvakiinnostuksen laajaksi lisäämiseksi, olisi minusta sellainen operaatio, jonka hedelmällisyys olisi kiistämätön vähintään siinä muodossa, että se toimisi erinomaisena vertailumittarina sekä muiden ammattikuvaajien, että kuluttaja-asiakkaiden  kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Ja pitkällä tähtäimellä myös asenneilmaston oikealle valokuvamuotokuvalle suosiollisemmaksi.

Siten olisi edes teoreettinen mahdollisuus ammattikuvaajalle päästä tavoitttelemaan vaikka vain pikkuprofeetan vakanssia omalla toiminta toiminta-alueellaan. Mutta se vaatii kokonaan uutta hännän pystytystyyliä, perustavaa laatua olevaa omaa pysyvää kehittymisasennetta ja  ennen näkemätöntä jalkatyötä.  Lopputulos, vaativampi ja monipuolisempi sekä arvostetunpi ammatti-identiteetti on sen arvoista.

MJK

6 kommenttia:

  1. "Jotenkin minusta on aika kummallista, että tällaisten veronmaksajien pussistaan kollektiivisesti kustantamien kuvien huomioarvo yleisölle on niin valtavan paljon suurempi kuin yksityisen maksama tai pelkästään kuvaajan omasta halustaan ja omalla kustannuksellaan tehty taiteellistavoitteinen teos"
    vaatinee perusteluja.
    Viittaatko nyt valokuvataiteilijoihin vai kuvajournalisteihin? Aika iso osa valokuvataiteesta (ja kasvava osa dokumentaarispohjaisesta kuvajournalismista) syntyy tasan tarkkaan omasta halusta ja omalla kustannuksella.
    Kuvajournalismia tehdään yksityisten (yritysten) maksamana ja (suomalaisten) veronmaksajien osuus valokuvataideteosten synnystä on usein varsin pieni.
    Mitä muotokuva-näyttelyyn tulee, olen kanssasi samaa mieltä. Tästä kannattaisi olla esim. Valokuvataiteen museoon tai/ja alueellisiin valokuvakeskuksiin yhteydessä; intoa siellä puolella varmasti löytyisi. Siis mikäli veronmaksajien raha kelpaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viittaan siihen, että niin suomalasten valokuvataiteilijoiden järkyttävä määrällinen ylikoulutus kuin heidän tulonmuodostuksensa mahdollistava apuraha, ja palkintojärjestelmä sekä ulkomaiset esiintymiset resurssoiva kulttuurivaihto ovat kaikki suoraan verovaroista kustannettuja. Väittäisinpä, että veromaksajien rahoilla tukematonta, tässä tarkoittamaani hyvälaatuista ja mediassa laajalti huomioitua valokuvataidetta tuskin löytyy, kuten ei valokuvakeskuksiakaan. Luonnollisesti olen sitä mieltä, että hyviä valokuvataiteilijoita tarvitaan kultturiamme rikastamaan, mutta minusta kulttuuriin kuuluu myös tilaajan kustantama valokuvataito ja-taidekin. Näistä tilatuista teoksista kun taidepuolella on vain muutamia harvoja surullisia esimerkkejä. Minusta mainitsemasi journalistinen työskentely kuuluu myös selvästi tuon valokuvataiteen kentälle, ainakin heidän järjestönsä jäsenluettelosta luettuna. Määrällisesti ylivoimaista enemmistöä kun lehtikuvista ei voi taiteen eikä taidonkaan kentälle mitenkään sijoittaa. Kuten ei riittikuvistakaan. Kiitos joka tapauksessa kommenteistasi, ne avaavat keskuteluun uusia näkökulmia. MJK

      Poista
  2. Suomalaisen mutokuvauksen ongelma on että se plagioi jokseenkin suoraan USA:n vastaavaa -noin vuoden pari jäljessä. Usein teknisesti kunnollista, mutta armottooman eilistä päivää, sokerilla kuorrutettua karkkia. Kuvajournalismi antaa tai koettaa antaa muutakin kuin poistettujen finnien eskapismia, tosin kuvajournalismikin on useimmiten plagiaatiota mutta siihen on syynä se, että yhä useamman lehtitalon kuvat ottavat toimittajat tai amatöörit tai ne kuvaajat -jotka allekirjoittavat sopimuksen ja joita käytetään tuon, ei osaamisen takia.
    Olisikin paras olla erottelematta valokuvausta osa-alueisiin ja pitäisi aloittaa sota oikean, rajun, mielettömän visuaalisen valokuvan ja valokuva-ammatin pelastamisen puolesta.
    Jore Puusa, entinen jotakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu Jore, että osallistut tähän keskusteluun. Ilokseni osaan kertoa , että nämä kuvat, joihin blogini viittaa, ovat tehty joko ajattomalla laatutyylillä, tai omaperäisellä näkemyksellä. Nuo jenkkikopiot ovat kyllä asiakaskunnan toiveitten mukaisesti useasti todella silti sitä päivittäistä riittikuvaleipää kuten lehtikuvaajan työssä onnittelukäynnnit tai mietinnön luovutukset ja mainoskuvaajalle syvätyt purkit. Kaikkiin noihinhan on nykyään jo olemassa ammattitekijöiden ulkopuolisetkin ratkaisut yleisessä käytössä. Valitettavasti, mutta luonnollisen kehityksen tuloksena.

      Jos etenet sotaprojektissasi valokuvan ja valokuvaajan pelastamisen puolesta vaikkapa etsimällä koko alaan liittyviä laadullisia tai periaatteellisia keinoja, minut saa ainakin kutsua mukaan niihin talkoisiin sekä sanoissa että teoissa, mutta jälkimmäisiin olen kykenevä vasta muutaman kuukauden kuluttua ( toivottavasti ). MJK

      Poista
  3. Kun aikoinaan vaikutin silloissa Suomen valokuvaajain liitossa, niin aina välillä kilpailuissa tuli esille - jopa menestyi - hyvinkin rajuja muotokuvia. Ongelmana heidän kohdallaan ei ollut laadukkaan kuvan tuottaminen, vaan se, että suurin osa asiakkaista toivoo itsestään tai rakkaistaan muotokuvaa, jossa elämä hymyilee. Oli todellisuus mitä tahansa.

    Muotovalokuvakuvaus on tässä suhteessa harvinaisen yksinkertaista. Asiakas maksaa yleensä kuvan omasta pussistaan ja on ainoa puhevaltainen taho kertomaan, miellyttääkö kuva vai ei. Muotovalokuvaajan ovesta harvemmin kävelee sisään Helsingin kaupunki ja kertoo piikin olevan auki.

    VastaaPoista
  4. Lehtikuvaajan rutiineista pitää nimenomaan kertoa visuaalisesti toisin. Mietinnön jättö oli äärimmäisen haastava kuvaus, jotka ainakin minä otin tosissani. Ministerin ja lähetystön asennoissa ja vaatetuksessa tai käytöksessä oli aina jotain, jota alleviivaamalla saattoi kertoa mietinnön taustoista. Lehtikuvaus on ollut joskus visuaalista leikittelya sillä aiheella, joka kuvaajalle annettiin. Nyt sellaista ei enää ole ollenkaan. Kuvaajat kuten Heikki Kotilainen tai Leif Weckströn saattoivat murtaa traditiota halutessaan paljonkin ja asiakaslehdet olivat ihastuneita.
    Tämä kaikki on nyt loppu.
    Kierrän paljon Suomea pitääkseni itseni kasassa, katson joka paikkakunnalla valokuvaajien näyteikkunan, kuvat ovat yleensä....suunnattoman tylsiä tai täynnä kliseitä tyyliin morsian kaataa vettä uppoavasta veneestä kengällään tms. muuta yhtä toivotonta ja tuhanteen kertaan tehtyä.
    Suurin osa kuvista on kuin suoraan jenkkisaiteista plagioituja.
    Minä siis ajattelen näin mutta sehän ei mitään merkitse. Enhän minä itse kuvaa koskaan salamalla lehtikuvianikaan -joita edelleen saan tehdä pariin lehteen sillointällöin- kuitenkin suurin osa lehtikuvista on monisalamahirvityksiä.
    En ole koskaan kuullut, että asiakas olisi sanonut, en osta tätä muotokuvaa, en pidä siitä. Varmasti niin on tapahtunut. Mutta millainen kuva on silloin ollut? Suuri määrä kuvaajista tekee kaksi isoa virhettä: chimping ja tethering. Ei ole asiakkaan tarkoitus loikkia kuvaajan läppärillä säätämässä kuvaajaa. Valokuvaajien on ryhdistäydyttävä ja löydettävä oma itsensä. Se onnistuu vain koulutuksen kautta ja erityisesti koulutuksen sen alueen kautta, jossa ei valokuvauksesta puhuta sanaakaan. Yksi sen alueen termeistä on esimerkiksi taidehistoria.

    VastaaPoista