Sanojen ja kuvien synnystä, kilpailuja ja kilpailukuvia osa 7.

 Kuvakilpailuja ja kilpailukuvia

Katsoin tarkasti  viikonloppuna SAV;n muotokuvakilpailun lähes 300 ammattilaisten osallistumiskuvaa ja yhden arvostamani ammattilaisen mestarisarjaesittelyn, sekä lehtikuvaajienkin kilvan viimeisimmät palkitut.  Vaikka ilokseni en ollut yhdessäkään jyryssä, tuli mieleeni silti monenlaisia pohdintoja.

Etten unohtaisi myöhemmin, minusta sekä pääpalkinto muotokuvakilpailussa, että toteutunut mestariarvo meni oikeaan osoitteeseen ja oikeista ansioistakin. Myös kaikki normaalit proseduurit kuvilla kilpailtaessa toteutuivat, eli kilpailujyryä  ja sääntöjä haukuttiin kisaan osallistumattomien toimesta enemmän kuin voittaneiden. Näinhän maailmassa aina on.

Tuo kaikkia tyydyttävä säännöstö ja kaikkia tyydyttävä arviointi kun on jokseenkin yhtä mahdotonta kuin neitseellinen synnyttäminen, vaikka siihenkin ymmärtääkseni etsitään edelleen keinoja.  Minunkin mielestäni kunkin tapahtuman sääntöjä pitäisi aina kehittää jokaisen käyttökerran jälkeen. Osallistuneita yhä enemmän palveleviksi.

Muutama mielestäni erittäin tärkeä asia toteutui silti jälleen:

Jokainen osallistuja on oikeastaan selkeä voittaja.  Valokuvaajana kasvaminen vaatii varmasti poikkeuksetta omien rajojensa ylittämistä ja  pyrkimistä aikaisempia parempiin suorituksiin.

Pyrkimisestä sinänsä ei ole kovin paljon iloa, ellei tuloksia mitata tai arvioida jollain järjellisellä tavalla ja saada edes suuntaa antavaa ohjausta eteenpäin vieviin jatkotoimiin.

Nyt nähdyn muotokuvakilpailun numeraalinen arviointi ei siihen mielestäni  riitä missään tapauksessa,  varsinkaan kun hyvienkään numeroiden verbaalisia perusteita ei ollut  katsojien kuultavissa.  Käsitykseni on, että nyt yhden kokeneen ja lahjakkaan mestarikuvaajan etukäteen ja arviointitilanteessa tekemä kirjallinen kuvakohtainen riittävän laaja  palaute jokaisen kilpailijan jokaisesta kuvasta antoi rittävän lisäarvon kilpailuun osallistumiselle. Palkittujen markkinointilisäarvoa tietysti lukuunottamatta.   Vaikka tämä  äärimmäisen arvokas yhden yksilön tekemä talkooponnistelu mielestäni  tilanteen pelastikin, olen edelleen sitä mieltä että ammatillista kokonaisuutta jäsenten suuntaan parantaisi vielä enemmän  myös kaikkien kuultavissa olevat tuomariston omat kommentit itse arviointitilanteessa, vaikka se olisikin kuulijoille ehkä  useamman tunnin seurantaponnistus kuin nyt toteunut lähes mykkä läpijuoksu. Ja kylmät numerot ilman perusteluja. Minun on todella vaikea uskoa, että niin rangaistus kuin kiitoskin toimisi ilman vastaanottajan ymmärtämää  perustelua.

Itse  kilpailukuvissa kummassakin mainitsemassani alan tapauksessa on se aivan oleellinen  käytöllinen ero, että toisessa on tavallisimmin pelkistettävä valokuvaajasta riippumattoman asian tai tapahtuman keskeisin olemus ja usein myös teorettinen totuus, jotka ovat kilpailumenestymisen arviointikriteerinä aivan eri asia kuin muotokuvan  ikuinen paradoksi, pitääkö tehdä hyvä vai näköinen.  Toisen voittajakuva on ollut esillä ehkä vain yhden päivän yhdessä mediassa ja toisen olisi kestettävä katsomista perhepiirissä usein jopa päivittäin vähintään yhden ihmiselämän ajan, usein merkittävästi  kauemminkin.  Toisen visualisointiin ja laukaisuun saattaa olla aikaa vain sekunteja tai jopa niiden osia, ja toisen valmistumisprosessi  suunnitteluineen ja jälkikäsittelyineen kokonaisuudessaan voi kestää jopa viikkoja ennen esittelymuotoaan. Kummankin kilpailukuvatyypin kuvaustilanteiden mahdollisuuksista ja rajoituksista puhumattakaan.  

Myös kaikkien kilpailuiden kuvasarjojen samatkin nimet tarkoittavat eri yhteyksissä täysin erilaisia asioita ja myös niihin  liittyviä toisilleen täysin vieraita  arviointiperusteita.  Kummankin kilpailun voittajakuvat nähneenä ja niitä pohtineena olen varma vain yhdestä selkeästä osallistumisvalinnasta. Jokapäiväisen peruskuvan lähettäminen kilpailuihin on kaikkien osapuolien ajan haaskausta, vaikka sillä kisan järjestäjä saisikin lisää taloudellista voimaa järjestelykustannuksiin. Kuvien tulisi mielestäni olla sellaisia, joihin osallistuja on satsannut kaikki kyvykkytensä ja tavoitteensa ihan maitohapoille asti. Ja  oikein mielellään jonkin, mielellään kokeneemman valmentajan arvioinnin osallistumiskelpoisuudesta. Silloin säästyisi todella paljon yhteisen ajan tuhlausta ja sen jälkeistä kilpailijan menestymättömyyden mielipahaa. Olen jokseenkin varma, että jokaisen kuvalliseenkin menestykseen tosissaan ja pitkäjänteisesti pyrkivän ulottuvilla on sopiva mentori tai vastaava jonka kautta kehittymisen tie ainakin selkeästi helpottuu.

Tästäkin asiasta oli nyt näkemässäni kilpailussa palkittujen joukossa jälleen useita sen osoittavia esimerkkejä. Toivottavasti tällä kertaa palkitsemattomat ottavat tämänkin mahdollisuuden ahkeraan käyttöön menestystä kilpailufoorumilla kaivatessaan.

Mielestäni  kaikkiin kilpailuosallistumisiin olisi hyvä suhtautua hyvin urheilijamaisesti. Siihen valmistaudutaan äärimmäisen vakavasti ja pitkäjännitteisesti, jopa raivokkaasti ponnistellen, suunnitellen ja rajattomasti aikaa sekä energiaa ja usein varojakin käyttäen.  Ja sitten itse tapahtuman jälkeen, täysin sijoituksesta riippumatta, todeten varsin iloisesti  ”näin tänään ja nyt on suunnattava seuraavaan koitokseen”.  Mielestäni kuvaajankin on tajuttava  sen varsinaisen hyödyn olevan juuri se valmistautumisvaihe ja mahdollinen kilpailumestys ihan tervetullutta bonusta. Jonka saavat vain ne, jotka ovat valmistautumiseen sijoittaneet eniten hikeä ja henkistä pitkäjännitteistä ponnistelua. Ja myös harjoitelleet kokemaan pettymyksiä niistä lamaantumatta.

Se vanha totuus, että poikkeavia tuloksia on mahdollista saaada vain poikkeavin ponnisteluin, osoitti  taas paikkansa pitävyytensä.

MJK