Taide/taito, suru? osa 8

Nämä ajatukseni eivät ole sen enempää sarkastisia kuin vakavan asian rienaustakaan. 

Kerron vain tämänhetkisen oman käsitykseni surusta. Olen ollut siitä kauan kiinnostunut.  

Riittävän omankin pohdintani jälkeen olen saanut sen suhteen  henkilökohtaisen rauhan. 

Ainakin toistaiseksi. Tästä kirjoituksesta saattaa silti tulla aika pitkä, koska en halua jakaa tätä kokonaisuutta eri kertojen jatkopaloiksi.

Jokaisella meistä on kokemusta surusta. Sekä omastaan että lähimmäisen. 

Monesta eri laatuisesta ja voimakkuisesta. Surun syitä on rajattomasti. Niitä en aio luetella tässä.

Tässä minua kiinnostaa surun suhde taitoon ja myös taiteeseen. Valokuvassakin.

Minua kiinnostaa sekä yksilön, että yhteisön  surun luonne, rakenne ja myös vaikutukset.

Ja myös suruun reagoiminen, voiko sen tehdä väärin tai oikein?  Voiko sen kokemisen taitoa kehittää?  Onko siihen edes tarvetta?  Voiko surua oikeilla toimenpiteillä lievittää tai sen kestoa lyhentää?  

Ja onko sekään edes tarpeen.  Voiko surua jalostaa tai hyödyntää esim. taiteellisen työn katalysaattorina, kuten yleisesti ajatellaan?

Eräs niistä mielestäni kyseenalaisista vanhoista uskomuksista sisältää sen, että surulla olisi niiden kokijaan jalostavaa vaikutusta. Jos olisi, voisiko sen hyödyntää harkitusti?  

Ainakin asiatieto surun olemuksesta  oli  itsellenikin tarpeen. Etsittyäni kauan kokemuksia ja ajatuksia  sekä eri kirjoista että ystäviltäni, viisailta ihmisiltä, olen  löytänyt erilaisia itselleni  surua selkeyttäviä vastauksia.

Joitain niistä lienee yleisiä totuudeksi oletettuja käsityksiä, joitain eri ihmisten kokemuksia surun kanssa elämisestä. Mitään niistä en väitä kenellekään muulle todeksi, vaikka minulle ne ovat sitä.  

Myös se, että käsitykseni niistä muuttuu koko ajan.  Niiden kautta olen kuitenkin saanut yhden mustan aukon omassa tajunnassani  vähän valoisammaksi.  Olen saanut siitä myös  kuitenkin  joitakin työvälineitä auttaa järkevällä tavalla joitakin sellaisia lähimmäisiäni, joiden suruihin osallistuminen on jollain tasolla ollut toisinaan sekä velvollisuuteni,  että joskus myös etuoikeuteni.

Tänään käsitän surun esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Mitä suru on ?

-       Suru on aina pienempi tai suurempi harjoituskuolema, mutta, oikeasta poiketen, sitä voi itse tarkkailla, siitä voi oppia, ja ehtii oppinsa vielä käyttää.

-    Surulla on, mielestäni liian usein aiheetta, aina kunniallisuuden leima, vaikka se on todella liian usein pelkästään tyhmyyttä, tarpeetonta ylpeyttä ja uhmaa väistämättömän edessä.

-       Surun lähteenä on aina menetys, jonkun vastentahtoinen luopuminen jostakin itselleen arvokkaasta, henkisellä tai materiaalisella tasolla. Joskus sen syy on myös kokijalleen merkittävä arvostus, jota on loukattu.

Suru kuuluu ihmisen kasvuun ja luontoon. Koska sen luonne on jostain luopuminen, käyttäytyminen sen kohdatessa  on hyvä ja tarpeellinen taito jo imeväisestä lähtien hallita.  Suru on kiinteä osa ihmisenä  kasvua ja jokaisen elämän kulkua. Siksi sitä ei tule vältellä.

-       Surua ei siis tule myöskään pelätä sillä sen pelko on mielestäni elämän pelkoa. 

     Suruton henkinen tila  on helpolla pääsemisen harha, joka näkemykseni mukaan on  yksi väärä käsitys onnellisuudesta.

-       Surun voisi  mielessään hahmottaa esim. sellaiseksi välimatkaksi, joka jonkun on kuljettava siitä kun jotain oli, siihen kun sitä ei enää ole.  Mielestäni  aina yksin.

-       Suru on aina vastentahtoista irtautumista, menettämistä,  luopumista.  

     Pikkusuruihin liittyy tyypillisesti pettymys johonkin.

-       Biologisesti ajatellen, surussa ihminen saa väliaivoilta käskyn autonomiselle hermostolle, 

      jonka tuotoksia voivat sitten olla alakuloisuus, lamaantuminen ja itku.

Itkua ei  ole syytä pidättää, itkemätön itku jää fysiikkaan itämään erilaisina kipuina ja jännitteinä.

Surun kokeminen

-     Surua koetaan usealla tavalla, kukin ihminen oman rakenteensa  ja asenteensa mukaisesti, useimmat aidosti ja vahvasti.  Useat lääkeaineet,  esimerkiksi serotoniini estävät aidon ja sillä tavalla terveen surun. Joka kuitenkin tulisi kokea loppuun. Vasta sitten siitä on vapaa.  

      Siis rakentamaan elämää sen jälkeen.

-       Suruun ei ole keksitty mitään vastamyrkkyä, ellei sellaisena ole pidettävä tunteettomuutta, joka on todellakin kehitettävissä oleva taito.  Usein jopa tahtomattaankin.  

      Muttei mielestäni oikea surun käsittelyyn.

Surutyön taitoja

-       Surutyö on luopumisprosessi, jonka tarkoituksena on sopeuttaa tekijänsä uusiin hänen elämäänsä vaikuttaviin realiteetteihin. Surutyölle tulee antaa aikaa, tilaa ja voimia.

-       Surun käsittelyn taito alkaa mielestäni siitä, että sille antaa tietoisesti luvan tulla  ja olla aikansa sekä vallata isomman tilan silloin, kun se ei haittaa muita elämän jatkumisen valmisteluja.  

      Taas yhtä koettua surua vahvempana.

-       Surua ei kuitenkaan voi suorittaa. Surutyö hoitaa itse itsensä ja kuljettaa takaisin elämää kohti, 

      kun sille antaa tilaa ja sen tehdä avoimesti tehtävänsä.

Surutyön tekijä tarvitsee tilaa, erityisesti itse itselleen antamaa, mielen tasolla.

-       Surutyönsä onnistumiseen ja käsittelytaitoon  voi mielestäni valmentautua  selvittämällä itselleen omat arvonsa ja toimintansa tilanteissa, jossa niitä loukataan tai niistä on pakko luopua.

-       Kaikki oma kyvykkyys  auttaa myös surun kohtaamisessa ja sen työstämisessä. 

      Se on kehitettävissä oleva taito. Sitä voisi vaikka harjoitella siten, että pohtii valmiiksi, miten toimisi jos ympäristössä tapahtuvia suruja  tulisi itselle. Siis miten toimisin ja tuntisin?

-       Taitavimmilla on valmiina sen verran ennalta harjoiteltua kontrollia,  ettei  surun tunnekaappaus uhkaa ja ehkä aiheuta itselleen ja ympäristölleen vaarallisia tekoja.

Myös surun kanssa elämiseen pätevät kaikki taidon perusteet, mitä enemmän välineitä on, 

sitä epätodennäköisempi on hallitsematon tilanne.  

Joka surutilanteessa on selkeä tunnekaappaus, hallitsematon tunnetila.

-       Useat inhimilliset, uskonnolliset ja jopa ammatilliset rituaalit saattavat auttaa, ainakin väliaikaisesti oireiden lievityksenä, kunnes tilanne saadaan jatkotyöstökuntoon.

-       Taidokas  ja  kyvykäs ihminen voi mielestäni heittäytyä koko voimallaan suruunsa ja käsitellä sen tarvittaessa varsin nopeasti ja vaikka useammassa erässä.  Intensiivisten surutyöjaksojen  väleissä voi vaikka tehdä ilotyötä. Näin voimiaan voi säästää tai jakaa merkittävästi.

-       Surun käsittelyyn pääsemisen tilaan auttavia keinoja on useita, esimerkiksi musiikki tai runot sekä monet ekspressiivisten taideilmaisujen muodot.  Yksi taiteen lahjoista ihmiskunnalla onkin mielestäni juuri mahdollisuus sen käyttöön  jokaisen elämässä väistämättömien prosessien katalysaattorina.   Se siis auttaa siirtymistä sellaiseen herkkyystilaan, jossa tunnetason työskentelylle on hyvät edellytykset.

-       Surutyönsä kannattaa tehdä tunnollisesti  ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan  surematonta surua.

-       Surutyötä lyhentää sen intensiivisyys. Kunnon heittäytyminen siihen sitä varten varaamissaan olosuhteissa saattaa puhdistaa mielen siitä selkeästi nopeammin.  Tai ainakin tehokkaammin.

-       Surun kokeminen aidosti, avoimesti, voimakkaasti ja kaikilla kanavilla on kyvykkäälle ihmiselle aina lyhyt, jopa vain 15 minuuttia kerrallaan elettävissä oleva raju puhdistumisprosessi. 

      Sitä ei ole mitään tarvetta pitkittää. Mitä pikemmin tullaan hallittuun realiteettien tajuamisen  

      ja uuden rakentamisen tilaan, sitä parempi.

-       Surutyön rytmin tulee noudattaa ihmisen omaa rytmiä, jonka ulkopuolinen muuttaminen on väkivaltaa.

-       Kyvykäs ihminen näkee syvässäkin surussaan uusia mahdollisuuksia.

-       Mitä voimakkaammin elää ja kokee surun puhdistumisprosessin, sitä vahvempi uusi muoto siitä saattaa syntyä. Puhdistettuun suruun voi tehdä minkä muodon hyvänsä.

Tämä lieneekin yksi selitys sille miten paljon arvokasta taidetta on syntynyt traagisten tapahtumien ja kokemusten seurauksena. Eikä ollenkaan vähiten juuri valokuvataiteen sektorilla.

Osallistuminen toisen suruun

-     Käsitykseni mukaan toisen surun ymmärtäminen vain pahentaa hänen surutyötään. Jokainen ihminen kokee asioita niin omalla tavallaan, että sen ymmärtäminen on toiselle ihmiselle mahdotonta ja siksi moinen lause hänelle on turhaa ja haavoittavaa sanahelinää.  

      Kokemusten yksityisyys on hyvin lähellä taiteitten kokemisen tapaa.         

-       Surutyö on tehtävä siellä minne se kuuluu. Eli on aina aivan ihmisen oma asia hänen suhteensa omaan suruunsa. Ja aina vain itse käsiteltävä.

-       Toiselle  ilmaistun surun takana saattaa olla myös itsekkyyttä, vallankäyttöä ……..  

      ja surun pitkittyessä kysymys onkin usein aivan muusta, esim. viha- tai kostotyöstä. 

      Esimerkiksi täyttämätön kiitollisuudenvelka ei synnytä kiitollisuutta, vaan aiheuttaa kostonhimoa.

-       On muistettava, että surussa oleva karkottaa tavallista ihmistä, mikä mielestäni ei välttämättä ole haitaksi.

-       Surupuhe voi myös olla peli, johon kertoja yrittää saada kuulijan mukaansa.  

      Siksi kannattaa pohtia valmiiksi, kuinka monen surusäiliöksi haluaa ja kestää ryhtyä.

Se kun ei auta heitä muussa, kuin jatkamaan tarpeetonta peliään.

-       Toinen, mielestäni  myös virheellinen väittämä,  on ”jaettu suru on puoli surua”. 

      Mielestäni surunsa jakaminen muille kuin ammattilaisille, ja heillekin vain maksusta, on  selkeää suruilla mässäilyä, jonka tavoite ei olekaan terve siitä luopuminen. 

      Ammattilainen myös osaa kuunnella, hän ei mene mukaan eikä tuo suruun oma juttujaan.

-       Hyvä surukuuntelija varmistaa vain, että kuunneltavalla on yhteys elämään tallella, eikä hänen prosessinsa jämähdä samaan paikkaan.

-       Mielestäni surutyö  tulee hoitaa itse ja yksin tunnollisesti ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan surematonta surua. Liian kauan mielessä muhiva suru saattaa  muuttua siellä  katkeruudeksi ja vihaksi, jonka poistaminen on paljon pitempi ja monimutkaisempi prosessi 

      kuin  surun poisto.

-     Nykyinen käsitykseni on että toisten surujen omiminen ei todellakaan auta heitä lainkaan, 

      vaan on aivan henkilökohtaista surunarkomaniaa.  Tällaisten ylimääräisten surujen keräämiselle  alttiimpia ovat erityisen symbioottiset henkilöt, joille sitä kautta kertyy järjettömästi sellaista tarpeetonta surtavaa, joka todellisuudessa ei auta ketään, ja on siis siten aivan tarpeetonta tuhlausta. Ehkäpä sellaisena juuri sopiva rangaistus siitä, kun omii toisten jutut.

Voiko ja kannattaako suruihin valmentautua niiden käsittelytaitoja lisäämällä?

-Koska jokaisen elämään tulevat kuulumaan varsin useat surut, esimerkiksi vanhempien kuolemat varmasti ja useille myös esimerkiksi kalliin ja rakkaan omaisuuden  menetys todennäköisesti, on mielestäni järkevää pohtia valmiiksi, miten toimisi, jos lähiympäristössä sattuvat surut tulisivat omalle kohdalle

Taito/taide/suru

-       Minusta on aivan hämmästyttävää näiden kolmen käsitteen yhteneväisyydet todella monella tasolla.  Hyvä taide-elämys kehittää aina yksilöä, kuten itse loppuun työstetty surukin.  

      Taide koetaan aina vain  yksilöllisesti ja kukin erilaisella omalla tavallaan, kuten surukin.  

      Hyvää taidetta ei synny ilman voimakasta ja kokonaisvaltaista tunnetilaa, kuten ei puhdistavaa surutilaakaan. Ja kaikkien edellisten laatuun auttaa kaikki ihmisen elämässään jo hankkimat taidot ja kokemukset.

-       Se on minusta aika erikoista, että  kun huomioi surujen sekä yleisyyden, että merkityksen myös kasvun välineenä kaikille ihmisille, siihen ei ole satsattu  juuri mitään sellaisia yhteiskunnan resurssivolyymeja kuten taiteisiin. Siihen ei kouluteta, siinä ei voi suorittaa oppiarvoja, siitä ei jaeta palkintoja, eikä sillä voi kilpailla.  

      Kuitenkin, taiteisiin verrattuna, lähes ainoa ero niillä on minun mielestäni siinä, ettei siihen kukaan pyri, vaan se on aina vastentahtoinen.  Tähän resurssien puuttumiseen se ei kuitenkaan ole pitävä peruste, ovathan kaikki sairaudetkin  jättikustannuksin resurssoituja, vaikkei niitäkään kukaan halua itselleen.

-       Joten tämäkin elämän kokoinen asia jäänee itseopiskelun varaan?

MJK