Halusinko, haluaisinko vai haluanko?

Joulurauhoitus tarjosi aikaa ajatteluun. Hiljaisina välipäivien öinä ja vasta parin kahdentoista tunnin yöunen jälkeen. Ne mahdollistivat hetkellisen siirtymän ainaisesta suorittamisestani kaipaamiini pohdiskeluihin. Mikään ei ole enää samoin kuin vuosi sitten. Pohdin, mitä halusin siihen asti ja haluanko sitä edelleen. Olen sanonut usein kanssaeläjien haaaveita kuunnellessani, että "haluaminen on ihan ilmaista".  Se on myös sekä terveellistä, kuten niiden noudattaminenkin, kunhan pysyy realiteeteissa resurssiensa ja ympäristönsä suhteen.

Tämä kulunut, minulle hyvin surullinen, väsyttävä ja masentava vuosi päättyi vanhan kotini myyntiin alle puoleen hintaan siitä, mitä usea "ammattitaitoinen" välittäjä ehdotti sen pyyntihinnaksi vuosi sitten. Valinnanvaraa ei ollut ainoan tosiostajan löydyttyä. Faktisesti toimintaresurssini ovat nyt murto-osa aikaisemmista, paitsi kulujen puolesta. Niitä rasittaa, ainakin toistaiseksi, muiden vielä myynnissä olevien tila- ja välineresurssieni ylläpito.  Se jatkuu sellaista ostajaa odotellessa, joka tarjoaisi niistä edes jotakin tolkullista. Ehkä tarjoankin, vaikkakin halvalla, ostettaviksi resursseja, joita ei kukaan enää halua.

Netin myyntipalstoilla on ollut ja on nytkin kymmenittäin myynti-ilmoituksiani. Roskalava ryhmän kokeiluni oli ajan haaskuuta ja pahan mielen keräilyä sinne juurtuneiden moraalittomien toimintatapojen vuoksi. "Kaikki mulle heti nyt"  ja ilman omaa työpanosta tai vastuuta, näyttää olevan vallitsevin asennemaailma sekä kvartaalitalouden, että yksilöiden tarve- ja haluhierarkiassa. Sen tiedän, ettei se tule koskaan olemaan oma tavoitteeni.

"Jos ihminen ei saa mitä haluaa, on opeteltava haluamaan, mitä voi saada", sanoo vanha sananparsi.  Onneksi pidän oppimisesta. Nyt siihen on yksi tilaisuus lisää ja syykin. On vain ensin päätettävä, mitä oikeasti haluan. Analysoitava, mitä tähän asti halusin, mitä haluaisin jatkossa ja mitä voin realistisesti päättää nyt vielä haluta. Eräs ystäväni määritteli elämän olevan "vaativa kompromissi sen suhteen, mitä muut haluaa ja mitä itse haluaa".  Sitä yhtälöä en halua nähdä yksilöllisen halujanan kahtena ääripäänä, vaan uskon edelleen niiden voivan olla parhaimmillaan juuri samanaikaisia rinnakkaisia tapahtumia. Tavoittelemisen arvoisia.

Olen epäilemättä saanut elää onnellisen ja  fyysisiin edellytyksiini nähden varsin pitkän elämän. Olen saanut tehdä vuosikymmeniä elämäntyötäni muodossa, jonka itse valitsin ja halusin.  Sillä hinnalla, jonka olen siitä iloisesti maksanut ja myös osani saanut.  Siis mahdollisuudesta toimia koko sydämelläni katalysaattorina asiakkaitteni ja oppilaitteni unelmien tavoittelussa. Se oli toisinaan raskasta, erityisesti fyysisesti, mutten koskaan tuntenut, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. Luonnollisesti hetkellisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Oma haluni ja sen toteutus muidenkin iloksi, on siis ollut pääsääntöisesti riittävässä harmoniassa. Minusta on ainakin tuntunut siltä.  Vaikeinakin hetkinä. Ehkä juuri silloin olen ollut varmimmillani valinnoistani ja haluistani isoissa asioissa. Olen saanut valita antamisen iloa itsekkäillä syillä, jos niin haluaa asian nähdä ja jäsentää.

Minulle tuputettu käsitys tyynestä ja kunniallisesta vanhuudesta on sisältänyt halun ja terveyden  hallitun alasajon  eläkkelle jäämisen jälkeen. Fysiikkani on adaptoinut kyseisen prosessin liiankin täsmällisesti. Teoreettisen oikeuden tehdä lopulta asioita, joita oikeasti olen "halunnut", kunhan teen niitä vain fysiikkani ehdoilla ja rajoissa. Se ei ole tuntunut hyvältä, eikä siltä mitä haluan, ei edes sillä tekosyyllä, etten muuhun nyt kykene. Levottomien jalkojen lisäksi minulla lienee levoton mieli. Se ei millään halua vieläkään antaa keholleni sen odottamaa himmailua. Mieleni lähettää sille 24/7 ehdotuksia asioiksi, jotka vielä olisi mahdutettava käytettävissäni oleviin rajallisiin tunteihin. Pääni askartelee  edelleen kaiken aikaa useiden toiminnallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Jotka vielä aion toteuttaa.

Uusi pieni kotini tulee tarvitsemaan vielä rajattomasti työtuntejani sen muokkaamiseksi itseni ja läheisteni toiveiden mukaiseen visuaaliseen ja toiminnalliseen muotoon.  Samoin aikaisemmin käyttämieni resurssien fyysinen myyntikunnostus, siihen liittyvä aika ja juridiikka, sekä muut välttämättömät toiminnot uuden tilanteen normalisoimiseksi.  Vaikka ymmärränkin tämän välivaiheen välttämättömyyden, se tuntuu lamaannuttavalta elämän pääasiallisena sisältönä. Ehkä siksi, että  siitä puuttuu syvällinen henkilökohtainen haluni ja intohimoni saada aikaan jotain merkityksellistä muillekin kuin perusperheelleni.  Elämäni vakiintuneet arvot ja tavoitteet eivät helposti, jos lainkaan, taivu vain pienen omakotitontin mittakaavaan. Halu siihen ei synny käskystä, eikä puuttuvista voimista muuhun ponnisteluun. Halun ja toteutettavan ajankäytön suhde on selkeästi poissa tasapainosta. Se heijastuu nyt kaikkeen jatkuvana stressinä, unettomuutena ja väsymyksenä. Vuodenvaihteen pyhät menivät ympärivuorokautisessa edellisen kotini tyhjennysruljanssissa.  Asunto-osan luovutus oli eilen. Autotallin vuoro on vasta heti sen tyhjennyttyä. Pohdinnat jäivät toistaiseksi puoleen väliin.

Yksi asia kuitenkin selvisi joulupyhien mietiskelyissä. Omat todelliset halunsa kannattaa selvittää ja jäsentää. Mitä nuorempana, sitä enemmän on aikaa on jäljellä niiden täysipainoiseen merkitykselliseen toteuttamiseen. Vaikka terveitäkään halujaan ei luonnollisesti kaikkia saa noudatettua, niin se antaa vahvan pohjan tehdä tietoisemmin ne valinnat, joita niiden suhteen on kaikkien tehtävä.

MJK