Tulevaisuuden varastamista?

Hyvin surullisena olen seurannut tietoja toisen asteen koulutuksen kurjistamisesta ja laajamittaisesta oppimistapahtuman ulkoistamisesta säästösyistä. Erityisesti vastuullisen kouluttajan käytettävissä olevan oppilaskontaktiajan minimoimista.  Sen tuloksena yhä suuremman  ja sisältövastuullisille yhä kasvottomamman ryhmän heikkojen opintosuoritusten kirjaamista muka tutkintotavoitetuloksiksi yhä vähemmällä tuntimäärällä. Niin kouluttajien kuin suorittajienkin tekeminä.  Olen ahdistuksella seurannut sen vajoamista laadullisesti alemmas siitäkin tasosta, jolla se on jo valitettavasti ollut.  Tällä kertaa  hallituksen vaalilupausten  vastaisina  budjettipäätöksinä. Niiden, jotka tulevat vaikuttamaan oppimistapahtuman mielekkyyteen ja siltä edellytettävään kehitykseen ehkä vuosikymmeniä.

Kenties räikeimpänä lähipäivien esimerkkinä luin, että potilaan kuolemaan johtanut ja usean vastuullisen yhteisestä laskutaidon puutteesta johtunut morfiinin yliannostus rangaistiin vain tipan kiinnittäneelle hoitajalle ja pienemmällä  päiväsakolla, kuin liikenneturvallisuuden kannalta merkityksetön eikä todistettavasti edes harkittu hyvin pieni ylinopeus suoralla tyhjällä tiellä ja hyvissä olosuhteissa.   Terveydenhuollon monikäyttäjänä, luottamukseni sen turvallisuuteen taisi kadota jo pysyvästi, kun lisäksi  luin verikokeen ottamisen nykyiseksi koulutusmääräksi yksi harjoitusottopistos. Itsekin useita, oho eiku, pistoksia ja viallisia neuloja jo kokeneena.

Oman nykyisen vapaaehtoisen aikuisopiskeluni ja sen tavoittena olevan kirjan sivutuotteena sain kotitehtäväksi läksykäsitteen sisällön ja merkityksen pohdintaa.   Virallisen koulutusjärjestelmän  nykytila motivoi minua pohtimaan asiaa hieman laajemminkin, koska sen  tämänhetkinen julkistettu tavoite on siirtyä enenevästi oppijan  vastuulla olevaan itseohjautuvaan etäsuoritustoteutukseen.

Läksysana itsessään haisee minulle rangaistukselta tai velvoitteelta, tehtävä mahdollisuudelta ja projekti jopa omilta valinnoilta.  Osuutensa näihin tuntemuksiin on tietysti oppivelvollisuusajan koulumuistoillakin, erityisesti omista suorituksista  silloin saaduilla palautteilla. Surullisen monelta ne puuttuvat kokonaan tai ovat kylmiä gaussin jakauman rutiininumeroita.  Mautonta ja hajutonta tasapäistämisarviontia.

Kouluttajan ilmoittaman, vain opetussuunnitelmaan merkityn asian, tai lonkalta heitetyn tehtävän toteuttaminen tuottaa oppimaan pyrkivälle pelkkää keinotekoista ja usein vastentahtoista pakkosuorittamisen rutiinia. Velvollisuuksia ilman onnistumisen kokemusta.

Kotitehtäväprojektin toteutusmielekkyyden kivijalaksi tarvitaan itse asiakokonaisuuden ja osaamistavoitteen selkeä elämänmakuinen ja realistinen visio. Innostava ja uskottava lupaus siitä, miten tehtäväksi annetun kotitehtävän ahkeroiminen koko kyvykkyydellään vie tekijäänsä polullaan eteenpäin. Lisäksi selkeä ennakkotieto siitä, minkä osuuden kunkin omilla ja tarpeellisilla tiedon portailla kukin tehtävä viimeistelee.  Tehtävän annon tulee myös havainnollistaa ja luvata, millä tavalla tehtävän antaja on etäsuorittajan prosessiin sitoutunut ja käytettävissä sen mahdollisten ylivoimaisten solmujen aukaisemiseksi tarvittaessa.

Silloin on samantekevää onko sen nimi läksy, tehtävä, suoritus tai itsensä viihdytys oppimisen ilosta. Vapaaehtoisessa oppimisharrastuksessa tuo viimeinen on usein keskeinen tavoite, ammatillisessa koulutuksessa lyhyt mutta vaativa oma kehittymisprojekti sen nimityksenä kuvaa ilmiötä sopivammin

Vastuunsa tuntevalle kouluttajalle tämä tarkoittaa sitä, ettei koskaan ole olemassakaan yhteistä samanlaista ja lyhyttä ylimalkaista tehtävätoimeksiantoa koko oppijaryhmälle.  Jotta jokainen suorittaja hyötyisi maksimaalisen tavoitteellisen oppimiskokemuksen, myös tehtävän anto on suunniteltava ja valmisteltava oppijakohtaisesti ja vähintään yhtä huolella, kuin sen odotettavissa oleva paras suorituskin.  Se on kunnollisen kouluttajan realistinen lähtökohta. Oppijoiden suorituksen laatu tuskin ylittää kouluttajan toimeksiannon laatua ja sen valmisteluun käytettyä  sisällöllistä ja ajankäytöllistä paneutumista. Kouluttaja joka ei tätä tee varastaa samalla suuren palasen koulutettaviensa tulevaisuudesta.

Oppimisen laadun maksimoinnissa ollaan aina siinä tilanteessa, että oppijaryhmänsä  yksilöiden sekä heidän resurssiensa että rajoitteittensa tuntemisen syvyys on kouluttajan keskeisin työväline syvällliseen osaamiseen pyrkivässä tavoitetasossa.  Vasta silloin tehtävien etä- ja yksilösuoritukseen voidaan ohjeistaa kaikki ne elementit, jotka eri suorittajilla synnyttävät sisäistettyyn osaamiseen johtavan oman prosessin.  

Tällainen työskentelytapa on lähes kaikessa ammatillisessa koulutuksessa äärimmäisen harvinainen, mahdollisia yksilöurheiluvalmennuksen tilanteita lukunnottamatta. Huippu-urheilu kun on nykyään selkeää tavoitteellista panos-tuotos maksimointiin tähtäävää ammattitoimintaa.  Sellaisten urheiluvalmennuksen välttämättömien lisämausteiden kuten kunnianhimo, päättäväisyys, tunnollisuus ja itsekuri, toivoisin itse olevan jokapäiväisessä käytössä myös kaikilla muilla koulutusaloilla.  Nykyinen ammatillisen kouluksen kolmiportainen ja suorituksia latistava pisteytys toimii tosin äärimmäisen tehokkaana tällaisten järkevien ja tuloksellisten keinojen estäjänä. Valitettavasti.

Perinteisessä, jo vuosituhansia käytössä olleessa  yhden todellisen mestarin ja hänen oppilaansa mallissa tällainen koulutettavalle välttämättömien  kykyjen kehittäminen mahdollistui maksimaalisesti. Tosin vain silloin, kun kumpikin osallinen ymmärsi asemansa mahdollisuudet ja velvoitteet.  Tilannekohtaisesti se on mahdollisesti käyttökelpoinen edelleenkin joissakin ammateissa ja erityisesti  silloin kun tähdätään työhön, jossa tekijänsä oma persoonallisuus on syvällinen osa tuloksentekoa. Epävirallisesti se on mahdollista edelleen ja olen itsekin kohdannut urallani useita kyseisen menetelmän tuottamia uusia mestareita.  Heidän lopullinen kukkaan puhkeamisensa on useimmiten vaatinut myös annoksia perusmestarinsa ulkopuolisia tietoja ja virikkeitä sekä itsenäisiä ammatillisia lisähaasteita.

Siihen verrattuna tämän hetkiset toisen asteen lähiopetuksen ryhmien kasvatusvaatimukset, tuntien minimoinnit sekä koulutusvelvoitteen hajauttaminen enenevästi kirjavan tasoisiin työpaikkoihin on johdonmukaisen ja tuloksellisen oppimistavoitteen täydellinen irvikuva. Valitettavasti se peilaa liiankin tarkasti myös nykyisiä virallisia yhteiskunnallisia suuntauksia ja asenteita.  Oppijoiden tulevaisuudesta ei ole mitään väliä, koska se on seuraavien hallitusten vastuulla. 

MJK