Sanojen merkityksistä: Luennoitsija - kouluttaja - opettaja ?

Tein pyynnöstä päivän opetuskeikan vuosikymmeniä sitten perustamaani yksityiseen oppilaitokseen. Ensimmäisen kymmeneen vuoteen, eli eläköitymiseni jälkeen. En ollut mitenkään innostunut asiaan ryhtymään, mutta pidin lupaukseni siitä, että teen osuuteni jos apuani katsotaan tarvittavan.  Eipä nytkään ollut kysymys varsinaisesta opetusavusta, vaan tutkintoonsa ensi kuussa valmistuvien oppilaiden ammatillis-historiallisen perspektiivin laajentamisesta. Ainakin osasta sitä. Heille ilmoitettu otsikko lienee ollut,  ”Valaisua Masan tyyliin”.

Valmistautumiseni siihen synnytti usean yön pohdintaa siitä, mikä on yhdessä opetuspäivässä kyseiselle ryhmälle mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista.  Yhden työpäivän pituus kun on noin yksi tuhannesosa prosenttia (0,001%) heidän elämästään. Samalla myös noin 1,5 % tämän tutkinnon lähijakso-ajasta. Ja valmistautumisineen sekä toipumisineen yksi minulle merkityksellinen ajankäyttöviikko elämästäni. Vaikkei sitä tehtykään korvausta vastaan.

Valmistautuakseni kunnolla, pohdin blogin otsikon toimenkuvien eroja ja merkityksiä, niitähän pidetään aivan yleisesti käytännössä synonyymeinä. Minulle kysymys on kuitenkin täysin eri asioista ja oli päätettävä minkä mukaisesti  toimiminen olisi tälle ryhmälle hedelmällisintä.

Ensiksi päätin hylätä luennoitsijan roolin ja toimenkuvan. Mielestäni luennointi on parhaassa käyttömuodossaan sitä, että jonkun alan kiistaton asiantuntija ja esikuva kertoo ja jopa havainnollistaakin mielenkiintoisessa muodossa hyvin ammattitaitoiselle ja kokeneelle yleisölle, oman ja kuulijoiden erikoisalan uusinta tietoa ja näkemystä. Harvemmin täysin henkilökohtaisia mielipiteitään, ellei luennon tarkoitus ja tavoite ole tehdä juuri sitä. Toisinaan myös, niinkuin liian usein yliopistotasolla,” professorin muistiinpanot siirtyvät oppilaiden muistiinpanoiksi käymättä kummankaan aivoissa”.  Omalta kasvatusopin opiskeluajaltani minulla on riittävästi juuri tuollaista kokemusta, jota en halua missään tapauksessa levittää kenenkään kärsimykseksi ja pitkästyttämiseksi. Tämän ryhmän alan, valokuvauksen, uusimpien tai jopa tulevaisuuden trendien luennoimiseen tai kuvailemiseen minulla ei ole myöskään enää mitään kompetenssia.  Lähes kadonneet ammatilliset työskentely-ympäristöt ja alamme valokäytänteiden parhaat ja ikuiset lainalaisuudet ovat minun osaamistani, yli 50 hyvin intensiivisen työskentely- ja opetusvuoteni kokemuksella. Kuitenkin kohtuullinen perustietoisuus niistä oli, ainakin olettamukseni mukaan, jo ryhmän ammattisivistyksen osana. Luennointi on minusta tuhannen kuulijan juttu, muttei nyt sopiva työtapa vain 12 hengen kohtuullisen kokemattomalle ryhmälle tästä aiheesta.

Seuraavaksi jouduin hylkäämään opettajan toimenkuvan. Sen keskeisiä osia kun ei voi yhden päivän jaksossa täysin vieraalle ryhmälle soveltaa. Opettajan tehtävä tällaisessa taidon ja taiteen yhdistelmäkoulutuksessa on mielestäni keskittyä äärimmäisen huolellisesti jokaisen opetettavansa henkilökohtaisen ammatillisen osaamisen ja kehittymisen jatkuvaan ohjaukseen, havainnointiin ja evaluointiin. Hänen on tunnettava, muistettava ja tarvittaessa kerrattava mielessään jokaisen vastuullaan olevan oppijan jokainen aikaisempi alan suoritus ja hänen koko kehityskaarensa nykyiselle tasolleen niin tarkasti, että jokainen uusi toimeksianto on sitä aloitettaessa vielä tekijälleen mahdoton, mutta loppuun suoritettuna kunnon kivijalka seuraavan ja vielä vaativamman tehtävän mahdollistamiseksi, oman alansa tiedon portailla. Niillä portailla, usein aivan saman reitin omassa kasvussaan jossain muodossa jo kokeneena, opettajan on myös oltava itse niin paljon jokaista oppilastaan edellä, että hänen kyvykkyytensä hedelmälliseen ja uutta osaamista tuottavaan ohjaukseen on kiistaton.  Senkin osaamisen suhteen jota hän itse ei hallitse oppilaan tulevaisuudessa odotettavissa olevalla vaatimustasolla. Lisäksi ja juuri siksi opettajan on maltettava  olla puuttumatta liikaa neuvoineen oppilaansa ponnisteluihin, jotta tulokseen pyrkijällä on mahdollisuus keksiä ja luoda omat ja itselleen luontevat tämän päivän ja oman tulevaisuutensa ratkaisut kunkin opillisen tehtävänsä ja sen tavoitteen saavuttamiseksi. Opettajan toimenkuvan sisältö on sama kuin kasvattajan, osattava juuri oikeissa asioissa tukea ja ohjata, toisissa vastuullisesti ja perustellen kieltää, kun se on tarpeen, ja johdonmukaisesti rangaistakin tarvittaessa.  Tämä kaikki tinkimättä koskaan nimenomaan johdonmukaisuudesta ja rehellisyydestä oppijaa kohtaan. Ammattitaidon opettajan jakamaton henkilökohtainen vastuu niin oppilaansa taidoista kuin taiteellisesta kehityksestä kun ulottuu oppijan koko loppuelämään ja sen henkilökohtaisen kokemiseen.  Siksi minusta siihen ei saisi koulutusvaiheessa kukaan sellainen vieraileva gurukaan puuttua, jolla ei ole oppijan koko kehityspolkua selkeänä edessään tarkasteltavana ennen kutakin uutta tavoitteellista lyhyttäkään jaksoa tai tehtävää. Nämä käsitykseni ja näkemykseni olivat keskeisiä syitä siihen, että itse aikanaan valitsin oman kouluttajatieni, yhteiskunnan ”virallisen” koulutusorganisaation rajoitteiden ulkopuolella, mutta tuottaen sillä kiistatonta ja arvostettua tutkintokelpoisuustaitoa opiskelijoilleni.

Kahden keskeisen toimintamallin hylättyäni, hyvin perustein, jäljelle jäi kouluttajan ammatillista toimintaa lähinnä soveltava koulutusmuoto tälle päivälle.  Sitä päätin käyttää. Kouluttajan ensimmäinen tehtävä, ennen yhteistä lyhyttäkään aikaa, on mielestäni tutustua niin hyvin tulevan ryhmän sekä ammattitaidollisiin että taiteellis-harmoonisiin tavoitteisiin, valmiuksiin  ja taustoihin kuin mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa myös ja erityisesti kohderyhmän heterogeenisen osaamisen äärilaitojen sisäistämistä ja tavoitteellista soveltamista tarjoamassaan oppiaineistoossa. Muuten hänen mahdollisuutensa tuottaa pienenkään ryhmän oppijaan tarttuvaa ammattitietoutta, tai siihen liittyvää tilannekohtaista oivallusvalmiutta, katoaa vieraisiin esimerkkimaailmoihin.  Minusta mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin kouluttaja, jonka maailmakuva ja ammatillinen kokemustausta poikkeaa liikaa kohderyhmänsä vastaavasta. Tyypillisin esimerkki tästä lienee tämän hetken maamme hallitus, jonka koulutukselliseksi ajateltavissa oleva esimerkkiasema yhteiskunnallisten äärimmäisen merkittävien uudistusten tahtotilan luomiseen kansassamme, ei tule onnistumaan milloinkaan sen nykyisillä juupaseipäs uudistuksilla ja rikotuilla lupauksilla. Useiden ministerien ammatillisesta valmiudesta avaintehtäväänsä puhumattakaan.

Tämänkertaiseen, uransa alussa olevaan ryhmään, en pystynyt soveltamaan sitä nykyistä normitoimintaani  valokuvausalan koulutusvierailuissani, että muodostan koko päivän ohjelman esimerkkitapauksineen ja kuvineen, niin tarkasti kuin mahdollista, sen kuva- ja viestisadon jatkeeksi , mikä on kerättävissä kunkin osallistujan omilta nettisivustoilta ja heiltä pyytämieni ennakkotietojen täsmäfaktoista. Mielestäni juuri kouluttajan rooli on eläytyä työnsä ajaksi ryhmänsä ammatilliseksi ”seniori”tai ”tutori” jäseneksi ja ryhmän kaikista ominaispiirteistä sekä tietoiseksi, että niihin mahdollisia erilaisia ratkaisu- tai ainakin jatkomahdollisuuksia laajasti pohtineeksi ja valmistelleeksi.  Muuten kouluttaja on kuin luennoitsija, jonka merkitys jää useimmille osallistujille vain ”oli kiva tietää” tasolle. Kouluttajan tehtävä on havainnollisesti ja kutsuvasti avata useita sellaisia käytännön työskentelyn ovia, joista oppija saa ja voi konkreettisesti mennä katsomaan ja etsimään itselleen sopivia täsmäkäytäntöjä.  Kouluttajan tehtävä on havainnollistaa tarkasti piirretyllä ratkaisukartalla tulevia mahdollisuuksia, muttei hänen tule eikä voikaan osallistua itse maastoon tehtävään retkeen käytettävissä olevan yhden päivän vaikutusaikanaan.

Siksi ratkaisin tämän vierailupäivän eräänlaisella kuvallisella ”seisovalla pöydällä” jossa oli tarjolla lähempään käsittelyyn parinsadan todellisen elämän kuvaustoimeksiantojen ja niiden valoratkaisujeni originaalikuvat sähköisine versioineen, muutamien isompien kuva- ja tietoprojektieni suunnittelutaulukot ja –muistiot sekä muutaman sadan kuvan havainnollistamisportfolio kertomusteni tueksi tarvittaessa.  Etenemisen aloitin osallistujille antamani kahdeksan avainkysymyksen tietojen ja heidän siinä esille tuomiensa ongelmien lyhyellä käsittelyllä. Päivän muun sisällön ja sen etenemis- ja käsittelytavan valitsimme yhdessä pääsääntöisesti ryhmässä aktiivisimmin opiskelevien ehdottamista satojen vinjettikuvien yhteenvetosarjakuvasta valitsemista muutamista valocaseista, ja niitä tarvittaessa muihin esille tulleisiin ryhmän kysymyksiin laajentaen. Näin sain tarjottua ne muutamat helmet, jotka ryhmän mielestä vastasivat parhaiten heidän tarpeeseensa tarjolla olevasta satakertaisesta  aineistosta. Lisäksi minulla oli silloin mahdollisuus vaikuttaa siihen lisäinformaatioon, jonka harkitsin olevan tarpeen ryhmän koulutustavoitteen suunnassa.

Tässä vaiheessa elämän kaartani ja sen fyysisiä edellytyksiä, kukin lyhytkin keikka tarkoittaa minulle  melkoista fyysistä ponnistelua, mutta vasta nyt on ollut ajallisia ja kokemuksellisia edellytyksiä pohtia itselleni kyllin kirkkaaksi toimintani perimmäisiä merkityksiä ja virtaviivaistaa sen toteuttamista. Siinä konkretisoituu jälleen se vanha viisaus, että mitä enemmän ihminen eläessään oppii, sitä vähemmän hänellä on aikaa jäljellä sen hyödyntämiseen.

MJK