Tekstiä ja kuvia

Olen seurannut innokkaasti menneen vuodenvaihteen valokuvakilpailuja. Niitä onkin riittänyt joka lähtöön. Useita kymmeniä.  On Fotofinlandiaa, Suomen ja Euroopan vuoden valokuvaajaa, Eisa Masteria, Vuoden Journalistia, Vuoden hääparia, World Cuppia, jne…….. Lisäksi on jaettu myös maailmanlaajuisesti ja kymmenien eri valokuva- ja valokuvaajajärjestöjen omia täysmestareita, puolimestareita, haastajamestareita, vuoden mestareita, kuukauden mestareita, viikon mestareita……..  Jokseenkin kaikissa edellisissä  kunnianosoitukset, palkinnot, kultaiset kamerat, mitalit, diplomit ja muutkin luokittelumerkit ja tunnukset jaetaan periaatteessa vain tekijänsä kuvallisista ansioista.

Pystyn keksimään vain yhden valokuvakilpailemisen muodon, jota ei ole vielä nähty.  Se olisi kuvakilpailu pelkällä tekstiratkaisulla. Eli voittajaksi valittaisiin paras selitys siitä, millainen voittajakuva olisi, jos se olisi tehty. Tai vaikkapa vain idea mitä aihepiiriä olisi kuvattu jos olisi käytetty kameraa. Hyvin lähellä näitä ratkaisuja ollaankin jo.  Riippuen siitä, mitä genreä valokuvan laajalla kentällä kussakin kilpailussa arvostetaan.  On selvästi alan kilpailuja, joissa vain aihepiiri tai kohde vaikuttaa finaalipaikkaan ja jopa lopullisiin palkintosijoihin.  Täysin kuvien osaamistasosta riippumatta. On myös niitä, joissa vain kuvien muka mystinen mitäänsanomattomuus ja täydellinen sommitteluharmonian tai –jännitteen puute on ainoa tie kultaan ja kunniaan.  

Myös sellaisia valokuvakilpailuja ja niissä palkittuja löytyy oikein korkojen kanssa, joissa rekvisiitan hankkija, kampaaja, puvustaja, lokaation hakija ja meikkaaja sekä toisinaan jopa kuvaajasta poikkeava jälkikäsittelijä ja hänelle kerätyt  sadat samaan kuvaan koottavat tiedostot vaikuttavat lopputulokseen moniverroin enemmän, kuin se kameraa käyttänyt, joka saa lopputuloksesta kunnian ja maineen.  Minun on vaikeaa hahmottaa ero sellaisen palkinnon saajan ja elokuvaohjaajien Oscarin välillä, paitsi että elokuvaan vaikuttaa vielä satakertainen määrä muita lahjakkuuksia ennen sen julkistamista.   Lisäksi elokuvan ohjaajalla on siinä kuukausien tai vuosien täysiaikainen ponnnistelu ja valokuvaajalla enimmillään viikon tai jopa kuukauden.  Joissakin kuvakilpailuissa kaikilla palkituilla mielestäni enintään muutaman minuutin ja täydellisen sattumanvaraisuuden.

Toisaalla löytyy ilokseni niitäkin kilpailuja, joissa myös perinteinen valokuva- ja valaisuestetiikka, hallittu kuvasommittelu, sekä teknisen toteutuksen puhtaus on  loppusuoralle päässeiden kuvien yhteinen nimittäjä.  Sellaisia löytyy useammin erityisesti vain ammattikuvaajille tarkoitetuissa  kansainvälisissä koitoksissa ja myös joidenkin FIAP:in jäsenmaiden amatöörijärjestöjen perinteisissä avoimissa  valokuvataiteen katselmuksessa.  Kunkin kilpailun suuntautumiseen ja palkittujen tyylilajiin näyttää  mielestäni vaikuttavan järjestäjätahon ajallisen perimän lisäksi kunkin kerran jyryn koostumus ja heidän kuvallinen suuntautumisensa.   Minusta olisi  kilpailuhalullisia valokuvaajia palveleva  teko, jos kaikissa valokuvakilpailuissa sitä arvioivien omat kuva-arvostukset julkaistaisiin muodossa tai toisessa jo ennen kilpailukuvien sisäänjättöpäivää. Säästyisi paljon turhaa aikaa ja rahaa, kun niitä kuvia ei lähetettäisi lainkaan mukaan, joiden menestyminen juuri siinä koitoksessa on täysin mahdoton vain  aihepiirinsä tai  genreen sopimattoman jopa liiallisen osaamistasonsa takia.  Sellaista tilannetta ei ole ainakaan minun näköpiiriini vielä tullut, jossa  jyryn aikaisempi jo tunnettu kuvien arvostus- ja tyylihyväksyntä olisi  laajentunut kilpailukuvien erilaisuuden vaikutuksesta.

Olen selkeä kuvasuvakki, eli sitä mieltä, että kyllä maailmaan kaikenlaisia kuvia ja niitä eri perustein arvostavia mahtuu. Suuressa maailmassa tilanne sen suhteen onkin varsin selkeä.  Eri tavoitteisille ja –tasoisille kuville on riittävästi kunkin tyylilajin  avoimia katselmuksia kilpailuhalullisten kierrettäväksi.  Saman genren samoilla kuvilla kun on taipumus menestyä oman tyylilajinsa  kilpailuissa toisensa jälkeen.  Jonka tarkoituksenmukaisuutta en ole vielä hahmottanut.

Täällä kotimaassamme kaikki on niin paljon pienempää ja maltillisempaa,  joten luulisi, että myös ainakin kuvasta leipänsä saavat  kannattavat kaikkien kukkien elinmahdollisuutta samalla pienellä niitylläkin.   Niin ei kuitenkaan tänäkään vuonna näyttänyt olevan  maan arvostetuimmaksi ilmoitetussa  valokuvakilpailussa.  Se osoittautui jälleen kerran pelkästään yhden marginaalisen kuvasuuntautumisalan  sisäiseksi mittelyksi, jonka finalistikuvien ansiot tarvitsisivat löytyäkseen jopa pitemmät verbaaliset selitykset kuin niissä nyt jo mukana oli.  Senkin tarpeellisuutta, että kuvansa saa valokuvakilpailussa laajasti selitellä jyrylle ja nämä selitystekstit jopa kuviin upotettuina ovat osa lopullistakin kilpailusarjaa, on minusta aika vaikeaa perustella, ellei sitten kysmyksessä ole juuri tuo idealla ja  aihepiirillä kilpaileminen, johon ei niitä itse kuvia varsinaisesti enää kaivattaisikaan.  Onpa tämä saman kilpailun pääpalkinnon muutama vuosi sitten voittanut sarja jonka jokaisessa kuvassa oli pääaiheena juuri kyseinen selitysteksiti.

Jollain tavalla minusta on samalla sekä koomista, että myös surullista, kun kyseisessä alamme suurtapahtumassa edes 15 palkittavan finalistin  joukkoon ei tänäkään vuonna  vahingossakaan mahtunut ainuttakaan niiden maailmalla arvostettujen ammattikuvaajien kuvasarjaa, jotka säännöllisesti ns. putsaavat pöydän kansasinvälissä satojen ja tuhansien kuvien ammattilaismittelöissä.  Siitä huolimatta, että hekin tähän kansalliseen ”huippulaadun” katselmukseen kuvakokoelmallaan osallistuivat.   Outoa olisi ajatella , että hyvän valokuvan käsite on avoimissakin laajemmissa kilpailuissa  niin paljon Suomen ”ainoasta oikeasta” poikkeavaa.  Tilanne muistuttaa minusta sellaista tilannetta, joka urheilussa tapahtuisi jos piirikunnallisissa kisoissa maailmanluokan menestyjät  sijoittuisivat säännöllisesti parinkymmenen harrastajakuntoilijan jälkeen. Poikkeuksetta.

Minusta olisi  sekä tarpeellista, että  valokuvan kulttuurihistoriallisen  merkityksen arvostamista ja myös taltiointia, jos myös ”arvostetuimman” kansallisen valokuvakilpailun genrelaji vaihtuisi vaikkapa vuosittan ja  se ilmoitettaisiin myös julkisesti etukäteen.  Silloin esille ja palkinnoille olisi mahdollista päästä  muillakin kuvaajakantän osaajilla, kuin  pelkkää kotimaista taidekuvan tämänhetkistä genreä edustavalla osaamisella. Tai sitten kyseisen ”arvostetuimman” kotimaisen kilpailun  järjestäjätaho, nimi  ja rahoittaja on syytä  pitää vain kyseisen valokuvauksen rajoitetun haaran piirissä.  Valokuvauksen koko kulttuuri on mielestäni edelleen  niin valtavasti laajempi kokonaisuus, että sen näyttäminen kokonaisuudessaan olisi  edelleen oman jo perinteisen palkintofooruminsa arvoinen.

Oma kantani kaikkeen kuvilla kilpailemisen toimintaan on se, että  todella hyvällä kuvalla tai niiden kokoelmalla voi menestyä millä avoimella foorumilla ja jyryllä tahansa, mutta niihin osallistumisen  todellinen merkitys on se taidollinen, ammatillinen ja inhimillinen kasvu  joka on väistämätön seuraus siitä, kun ponnistelee jatkuvasti ja säännöllisesti yhä parempiin kuvallisiin suorituksiin.

MJK