Klassikko jo syntyessään.

Loppukevään blogipäivitykset jäivät vallan tekemättä, kun työ, terveys ja laivojen kunnostuskiireet veivät kaiken hereilläoloajan. Jotain merkittävää ja ainutkertaista myös muotokuvaaville valokuvaajille silti ehti tapahtua.  Kolleegani Tiina Puputin  uusin kirja julkaistiin. Pose. Parin vuoden ponnistelu ja työvoitto. Kirja aiheesta, jota en ole ennen tavannut. En suomeksi, eikä muillakaan kielillä. Laajasti ja aihekohtaisesti pohdittuna ja toteutettuna  muustakin kuin pinnan jaon lähtökohdista. Kerronnan ja viestin merkityksestä mallin asetteluun ja henkilökuvan kestävyyteen ajan hampaan pureksiessa päiväperhoset naurettavan näköisiksi tyylien muutoksissa.

Haaste on ollutkin mittava. Tutkia ne keskeisimmät seikat henkilökuvan asettelussa, jotka eivät ole, eivätkä tulekaan muuttumaan niiden vuosikymmenten, joskus –satojenkaan aikana, joita ihmisen hahmosta tehty muotokuva tulee olemaan katseltavana. Ja jonka perusteella tulevaisuuden ihmiset tulevat muodostamaan mielipiteensä kuvan henkilöistä ja heidän maailmastaan. Siitä, minkälainen kuvassa oleva ihminen todellisuudessa  oli.  Tähän teokseen Tiinan oli suunniteltava ja kuvattava sellaiset esimerkkikuvat, joista asia selkiää mahdollisimman havainnollisesti. Siis sekä kuvan viesti, että sen aikaakin kestävä ilmiasu.  Jokainen kuva siis useana eri asiaversiona ja kaikki kokonaan uusia vain tähän teokseen kuvattuina.

Ne vuosikymmenet, joita olen ammatti-ja harrastuskuvauksen kanssa  elänyt, ovat tuoneet eteeni kommentoitaviksi lukemattoman määrän mitä kummallisimpia  muotokuvassa olijoiden asentoväännöksiä, joiden luojat ovat perustelleet niitä  ”luonnollisiksi”, ”mallin haluamiksi” ja ”pönötyksen torjunnaksi”.  Ja jotka itse olen nähnyt lähinnä mallin persoonan dokumentaarisena visuaalisena raiskaamisena, ja kuvaajan vastuuttomuutena.  Tämä ”pönötyskauhu” on sillä tavalla omituinen muoti-ilmiö, että se asettaa  muotokuva-asemtojen tavoitteeksi, jopa vaatimuksiksi  juuri päinvastaiset asiat, kuin mitkä ovat olemassa jokseenkin kaikissa klassisiksi maailmanperinnöiksi nousseissa valokuvataiteen historian muotokuvissa. Molempiin lähestymistapoihin on valokuvamaailmassa varmasti tilaa, kuten myös eri tyylisiin asuihin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

On luonnollisesti ero siinä, tehdäänkö ”selfie”,”belfie” ja peräti  ”groupie” sosiaalisen tapahtuman ohjelmanumerona ja läsnäolevien myöhemmäksi muisteluviihteeksi, vai lapsenlapsillekin tarkoitetuksi arvokkaaksi dokumentiksi kuvassaolijan persoonasta tai elämän keskeisestä riitistä. Luonnollisesti molempia tarvitaan.  Jälkimmäisiä useimmiten maksusta teetettyinä ja oletuksella kuvaajan vastuusta lopputuloksen laadusta ilmoitettuun käyttöönsä.  Tarkoituksena useimmiten antaa positiivinen ja  pysyvä  tieto aiheena olevasta henkilöstä.

Riippumatta  siitä, tehdäänkö henkilökuvat maksusta,vai vain kunnianhimosta  arvokkaiksi muistoiksi, Tiinan kirja antaa siihen nyt eväitä isolla kauhalla ja asiaan kunnolla paneutuneesti.  Lukijan valinta on luonnollisesti se, haluaako ja osaako hän lukemansa ja näkemänsä hyödyntää.  Ja myös se, vastaako se hänen kuvattavansa  odotuksia ja tavoitteita. Nyt siihen on joka tapauksessa keskeistä ja perusteltua tietoa ensimmäistä kertaa Suomen kielellä julkisesti tarjolla.  Klassisia laadukkaita ja aikaa kestäviä kuvia tavoitteleville.

MJK