Taiteilijan rooleista

Blogini Fotofinlandia kilpailusta sekä lähiaikojen jokunen muukin saamani palaute antoi syyn pohtia taiteen ja taiteilijan roolia ja myös sen mahdollista valitsemista ammatilliseksi ja yhteiskunnalliseksi identiteetikseen. Totean heti aluksi, että vapaan taiteilijan ammattiroolista varsinaisena elinkeinonani, ainakaan ympäristön mittareilla määritellen, minulla ei ole henkilökohtaista elämänkokemusta. Neljästä taidepuolen tutkinnostani ja yli neljän vuosikymmenen sen alan kouluttajatyöskentelystäni  huolimatta.  Ja samalta ajalta kaikki menestyvänä itsenäisenä yrittäjänä toimimisen tiedot ja tunteet.

Kaikki taiteelliseksi työskentelykseni kokemani asiat ovat olleet  aina varsin funktionaalisia.  Pääsääntöisesti jonkin instituution tai henkilön auttamiseen tai palvelemiseen liittyviä. Niillä on ollut yhteiskunnallinen itseni ulkopuolinen tarve ja tavoite.  Toteutukseen on sitten  usein liittynyt yhden tai useamman eri lajin taiteellisen työskentelyn taitoja, välineitä, tuloksia ja valintoja sekä muitakin kuin taideilmaisullisia arvoja ja tavoitteita.   Näinhän on tilanne varsin monen taiteilijarooliin ja -identiteettiin kuuluvan työelämän ammatin kohdalla. Esimerkiksi vaikkapa, käyttövalokuvaajien lisäksi, näyttelijät, muotoilijat, muusikot, muotoilijat, kuvittajat, kirjailijat……

Siksipä keskitynkin tällä kertaa pohtimaan näitä ”fine art”in ja ”functional art”in olennaisia eroja elämänuran valinnassa, erityisesti tietysti valokuvan suhteen, mutta nämä ajatukseni sopinevat lähes sellaisenaan useihin muihinkin taidemuotoihin ja –rooleihin.

Fotofinlandia kilpailun ollessa nyt ajankohtainen, tulee väistämättä mieleen, kuinka älytöntä on pitää  yllä mitään kilpailuperinnettä minkään ”oikean taiteen” kentällä.  Erityisesti silloin kun samassa arviointirankkauksessa verrataan vapaan luomistapahtuman tuotosta suoraan käyttötilanteen vaatimuksiin sovitettuihin  suorituksiin.  Vaikka niiden tuottamisen tekninen välineistö ja toisinaan myös tekijänsä osaamistasokin olisi yhteneväinen.  Kuten ehkä varsinaisen luomistapahtuman  elämys- ja paneutumistasokin.  On jokseenkin mahdotonta kuvitella sellaisia merkityksellisiä yksityiskohtia niissä,  jotka antavat mitään vertailukelpoisia arviointivälineitä niiden keskinäisen kilpailumenestysmittauksen työvälineiksi. Paitsi jos koko arviointitoiminta on tasan huuhaata tykkää/ei tykkää  asteikolla ja paneutumistasolla. Sellaisen esimerkkejähän saamme seurata jatkuvasti.

Käyttötaiteen ammattirooli ja täyttymys, liittyy siihen, miten se saa aikaiseksi sille annetun ulkopuolisen henkisen tai materiaalisen tehtävän. Ja sen oikeuttaman taloudellisen korvauksen siihen käytetystä työstä ja luovasta panoksesta. Ammatillisen näyttötaiteen täyttymys liittyy puolestaan tilanteeseen, että sen tuotoksen olemus tai toiminta on riittävän kutsuva siihen, että joku haluaa omistaa sen tai nauttia / kärsiä siitä pelkästään henkisen valinnan tuloksena.  Oma lukunsa on tietysti ne joille fine art on taloudellisen tai muun keinottelun väline.  Kummankin suuntautumislinjan valinneille syntyy lisäksi tyydytys tuotoksensa onnistumisesta. Tosin siis eri kriteereillä. Mutta hyvin tärkeänä osana työn tulosta.

Luomuksen synnytysfilosofia  on siis  äkkiä ajatellen jokseenkin vastakohtainen.  Käyttötaiteilijan työ on tarvitsijan auttamiseen tähtäävä  palveluammatti, jonka työkalu on taiteellinen ilmaisutaito. Ja  näyttötaiteilijan  todellinen luovuus ilmenee vasta siinä kun hänen omaehtoinen tuotoksensa on päässyt tyydyttämään jonkun sellaisen jotain tarvetta, jolla on myös taloudelliset resurssit hankkia se omistukseensa tai käyttöönsä summalla joka mahdollistaa näyttötaiteilijan ammatinharjoittamisen. Ja hänen kaupallisen substanssinsa jatkuvan nousun. Jos hän osoittautuu sen arvoiseksi.

Hyvin harvoissa tapauksissa, mutta sitäkin ilahduttavammissa, nämä molemmat tavoitteet kohtaavat. Eli ne palvelevat tarvittaessa molemmilla kentillä.  Esimerkiksi itsekin omistan  niin kauniisti ja  taitavasti muotoillun ja veistetyn tammisen saaristolaismallisen pienen ruuhen, että se on nykyisen työhuoneeni, entisen studioni, kaunistuksena sisällä, päivittäin ihailtavana sekä tuomassa hyvää tunnetta ja iloa.  Ja suureksi ilokseni myös toisen yhtä kauniisti rakennetun, joka kelpaisi myös mainiosti olohuoneeseeni, mutta minulla on onni ja ilo käyttää sitä sen funktionaalisessa tarkoituksessa,  toimimassa vanhan todellisen arvoklassikko luotsipurjealukseni jollana, pelastusveneenä ja myös visuaalisena sekä tunnelmallisena lisukkeena  Kaikki kolme siis toiminnassa taiteen kentällä, antamassa kokijoilleen heitä kasvattavia visuaalisia ja mentaalisia tunnekokemuksia. Käyttöarvonsa lisäksi. Mutta minkään niistä suunittelijaa ei nimitetä taiteilijaksi, eikä niiden veistäjiäkään. Enkä usko heidän siitä mieltään pahoittavan. Kuinka kornilta mahtaisikaan tuntua, jos niitä veneitä  arvioitaisiin samassa kilpailussa ja saman taidejyryn toimesta, kuin Kiasmassa joskus esiteltäviä puuveistoksia tai Vantaan lentokentän tulohallissa olevia.  Kuvanveistotaiteen puisina taideteoksina.

Tällainen absurdi tilanne on kyllä mahdollista maamme merkittävimmässä ja suuripalkintoisimmassa valokuvakilpailussa. Jonka  arviointikriteerinä näyttää olleen lähinnä aiheenvalinta. Tämän esiraadin valokuvakompetenssin ymmärtäen se lienee ollutkin heille oikea ratkaisu.  Tuloksen kannalta aivan yhtä oikea kuin elokuvamaailman Oscareiden jako tapahtuisi pelkän elokuvasynopsiksen perusteella.  Juuri omaperäinen aiheen valinta ja käsittely kun todella onkin vaikuttavan taiteen tuottajan yksi keskeinen ominaisuus.  Suomessahan tunnustettuun tekijänoikeuteenkin ei riitä omaperäinen idea, vaan aiheen "omaperäinen toteutus" eikä edes sen virtuoosimainen käsittelyosaaminen.

Tämä virtuoosimainen osaaminen onkin käyttötaiteilijalle se pomminvarmin leipäpuu, ellei hän sitten ole muissa asioissa ihan tumpelo, mikä, onneksi, onkin harvoin loistavan osaajan ongelma. Toinen käyttötaiteilijalta edellytettävä  keskeinen ominaisuus on empatiakyky, joka on avainasemassa useimmissa leipää tuovissa asiakastoimeksiannoissa muissakin käyttötaiteen ammateissa kuin käsinkoskettavia tuloksia synnyttävissä, siis esim. esittävän taiteen  työmahdollisuuksien  jaossa.

Tuo empatiakyky ja  joustavuus taas ei ole useinkaan päällimmäinen ominaisuus luovaa itsenäistä työskentelyä vaativissa näyttötaiteen ammateissa.  Niissä usein näkemyksen ja idean sekä sen toteutuksen omaperäisyys korvaa todella pitkälle  varsinaisen ammattiosaamisen.  Taiteilijalta kun vaadittava ”oma tyyli” on usein omaperäisen näkemyksen lisäksi  juuri  tuotteen kömpelyyteen tai muuhun puutteelliseksi määriteltävissä olevaan  käsityötaitoon perustuvaa.  En ollenkaan väitä ettei toteutusosaamiseltaan virtuoosimaisia vapaan luovan taiteen tekijöitä löytyisi, mutta  heidän suhteellinen lukumääränsä  kokonaisotannassa ei varmaankaan yllä lähellekään  menestyneimpien käyttötaiteen vastaavan kokoista tekijöiden otantaa.

Käyttötaiteen puolellahan yleensä alkuperäinen idea on ulkopuolisen tahon rajoituksin  ja tavoittein vangittu ja sen työstäminen omaperäiseksi teokseksi vaatii hyvin toisentyyppistä analyysiä ja vasta sen jälkeistä luovaa synteesiä kuin vapaan taiteen puolella, jossa loistavan teoksen lopullinen hahmo saattaa melko usein olla tekijälleenkin yllätys. Väittämättä kumpaakaan tapaa toistaan huonommaksi. Mutta  itse prosessi on niin erilainen, että ne pitäisi mielestäni  irroittaa jokaisesta pakkoliitosryhmittelystään, esimerkiksi siitä, että niiden luomiseksi jossain prosessinsa vaiheessa on käytetty samaa toteutusvälinettä esim. kameraa tai kopiokonetta.

Vaikka tästä blogista tuleekin nyt ennätyspitkä, yksi asia minua  askarruttaa niin kovasti, että sen haluan tässä nyt pohtia. Tällainen iso julkinen kilpailu, kuten Fotofinlandia tai vaikkapa Idols,  joihin voi päästä finalistiksi puhtaasti puhdetyöosaamisella  raskaan ammattitaidon ulkopuoleltakin, voi antaa taidemaailmaa tuntemattomalle aivan kohtalokkaan väärän viestin. Sen, että tämä askel riittää ja ruusuinen kuuluisuus odottaa.

Todellisuus ei ole sinne päinkään. Ellei tällaisessa huuhaataide sarjassa pinnalle silmänräpäykseksi ponnahtanut  tähdenlento satu olemaan niin onnellinen, että joku konkari ottaa hänet ammattitiedolliseen ja taloudelliseen suojelukseensa.   Ylitettävänä  kun on vielä monta poikkeuksellista luovuutta edellyttävää estettä enemmän kuin käyttötaiteen puolella leivän syrjään pureutumiseen useinkaan tarvitaan.

”Vapaan taiteilijan” on työnsä mahdollistamiseksi:

-       Luotava, toteutettava ja myös ylläpidettävä päällekkäinen, usein raskaskin  ansaintajärjestelmä, joka mahdollistaa hänen toimeentulonsa niiden asioiden toetuttamiseksi, joihin hän todella haluaa keskittää luomistyönsä.

-       Luotava, toteutettava ja ylläpidettävä  sellainen oman taloutensa kokonaisvaltainen seurantajärjestelmä,  jonka vaatima ylläpito ei  varaa hänen aikaansa ja ajatustoimintaansa liikaa. Sekä  säännöllinen yhteys tekijänoikeusjuridiikan asiantuntijoihin. Hyvin harvalla taiteilijalla on tämän osan ostamiseen muualta taloudellinen mahdollisuus, vaikka mielestäni se olisi tuloksiin pyrittäessä elintärkeä.

-       Luotava  ja ylläpidettävä sellainen työskentelymetodinen järjestelmä ja olosuhde, joka varmistaa hänen taitellisten ponnisteluittensa  systemaattisen jatkuvan ylläpidon, koska vain silloin tällöin työskentelemällä kehitys pysähtyy ennen kuin se on edes käynnistynyt

-       Luotava ja ylläpidettävä sellainen ulkopuolisten häiriötekijöiden torjuntajärjestelmä, joka antaa taiteilijalle mahdollisuuden työkennellä kyllin pitkissä jaksoissa silloin kun se on tulokselle otollisinta.

-       Luotava ja ylläpidettävä järjestelmä ja verkosto joka pitää säännöllisesti taiteilijan nimeä ja tuotantoa esillä niillä foorumeilla joista on ammatillista ja taloudellista hyötyä. Tämäkin olisi ostettavissa muualta jos taiteilijan tulorakenne sen kestää.

-       Luotava  ja ylläpidettävä järjestelmä, joka mahdollistaa  pysyvän jatko-opiskelun ja säännöllisen  muunkin tietotaitopäivityksen. Ja virikemaailman kartuttamisen.

-       Luotava sellainen gallerioitten tai muiden taidekaupan piirissä toimivien  töitä myyvien tai välittävien instituutioiden  säännöllinen  tapaamisjärjestelmä joka pitää taiteilijan tuotantoa  pysyvästi saatavilla ja säännöllisesti näyttelykäytössä.

-       Luotava ja ylläpidettävä sellainen järjestelmä joka pitää yllä jatkuvaa verkostoitumisprosessia ja  siitä huolehtimista että taiteilija on läsnä oikeissa paikoissa, oikeassa seurassa ja oikeaan aikaan. Ja varattava siihenkin riittävästi taiteilijan omaa aikaa.

-       Luotava järjestelmä, joka valvoo sitä, että jos onnistuu saamaan apurahan tai stipendin, se ei aiheuta veltostuttavaa katkosta  uusien teosten tuotantoon.

Ja  kaikki tuo sen lisäksi, että haluaa ja voi intohimoisesti toteuttaa kutsumustaan sen varsinaisen itselleen  merkittävän  taidemuodon  maailmassa.

MJK