Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Miksi asioiden täytyy olla niin vaikeita?

Tämän kysymyksen esitti kerran vuosia sitten raskaina aamuyön tunteina silloinen yhtiötoverini painittuamme koko yön sellaisten asiakastöiden parissa, joiden valmistuminen aamuksi ja tavoiteltu laatu oli yrityksellemme silloin enemmän kuin elintärkeätä.  Sanoin muistaakseni , että siksi jotta olisimme harjoitelleet riittävästi ja oikeita asioita silloin, kun se vielä vaikeampi tilanne tulee kohdalle. Kuten aina tulee tapahtumaan.

Tämä tunne on tullut mieleeni todella säänöllisesti ja lähes päivittäin edellisen blogini jälkeen kuluneen puolen vuoden aikana, jolloin olen  työskennellyt voimieni mukaan unelmieni ja projektieni toteuttamiseksi.  Siis  jokaisena päivänä huhtikuun alusta alkaen silloin, kun se on ollut mahdollista  ystävien, terveyden ja perheen tai yhteiskunnan vielä tärkeämpien tai kiireellisempien tekemisten rajoittamatta. Noin puolet päivistä on kuitenkin mennyt juuri noihin mainitsemiini tarkoituksiin, mutta niistä muista olen ilokseni voinut kerätä ennalta arvaamattoman määrän uutta elämystä ja tietoakin. Ei aina kuitenkaan ihan vapaaehtoisesti tai miellyttävästi.  Useimmiten niin vaikeasti, että mielellään olisin jättänyt senkin kokematta. Mutta vasta nyt, kuuden kuukauden yhtämittaisen ponnistelun jälkeen alan todella hahmottaa nyt kokemieni vaikeuksien siunauksen ja viisauden. Ja valmiutta seuraavien kohtaamiseen.

Aloitin heti huhtikuun alussa laivaprojektini Munterin säännölliset ja päivittäiset kunnostustyöt ajo- ja nautiskelukuntoon tulevaa kesää varten, kesää jota odotin ehkä enemmän kuin mitään aikaisempaa kesää tähänastisessa elämässäni. Ja jota ei koskaan tullut.

Parin kuukauden pitkien kevätpäivien ponnistelujen tuloksena alus oli vesillelaskukunnossa kesäkuun alussa, luonnollisesti edelleen keskeneräisenä,  mutta  täysin purjehdittavissa kesän monenlaisten suunnitelmien mukaisesti.  Ensimmäisen testiajon ensimmäisessä rantautumisessa tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti tilanteen kokonaan päinvastaiseksi.  Potkurinakselin laipan ruuvien  kiristys ja kunto oli jäänyt minulta edellisten käyttäjien jäljiltä tarkastamatta ja uusimatta, jolloin viimeinenkin laipan pultti katkesi ensimmäisessä laituriin tulossa, ja alus, nyt jarruja vailla, yritti kiivetä laiturille ja sen raskas meridiesel repäisi poikki kaikki tukityynynsä, väänsi kannakkeensa solmulle ja piti tanssit konehuoneessa. Joka ei ollut sen jälkeen enää konehuone vaan savuava ja erilaisia nesteitä roiskiva rikkinäinen tila, jonne lisäksi tulvi vettä hyvin vastenmielisellä nopeudella.

Kesä siis kului varsin tarkasti aluksen nokisessa ja öljyisessä pilssissä kiipeillessä, ryömiessä ja monenlaisia puu- ja metallikässyjä harrastaessa sekä putki-, hydraulikka- ja sähkömiehen osaamisia opetellessa ja kertaillessa.  Kone käynnistyi uudelleen ensi kerran elokuun alussa, testipurjehduksia päästiin tekemään sen puolivälissä, ensimmäinen oikea purjehdus oli 5.9. ja ensimmäinen (toistaiseksi kesän ainoa) oikea retki tehtiin 8-9.9.  Kertovat kesän olleen muutenkin kolea ja sateinen.

Minulle se on kuitenkin jo nyt monella tasolla sekä ikimuistoinen, että hyvin opettavainen ja tajuntaa  sekä onneksi myös henkistä tasapainoa  hyödyllisesti laajentava ainakin seuraavista syistä:

-                               Kaikki vuoden 1954 rakentelualoitukseni jälkeen nakertamani jo kymmenet eritasoiset veneprojektit ja niiden opetukset olivat nyt kullan arvoisia, muuten en olisi tämän kerran korjausurakkaan uskaltanut edes ryhtyä. Ne olivat sekä kehittäneet lukemattomia erilaisia käytännön kikkoja ja etenemistaitoja että tietoisuuden ponnistelun ja sitkeyden mielekkyydestä silloinkin kun mitään selkeää edistymistä ei näyttänyt tapahtuvan. Myös viime vuosikymmenen yli 10 vuoden ja surullisen lopun kokeneen Murole projektin tuoma muutoshitauden hyväksymisen korkeakoulu oli nyt todella enemmän kuin tarpeen.  Vaikka monena päivänä ja iltayönä voimani loppuivatkin kesken, hetkeäkään en epäillyt tämän korjausurakan ja sen tavoitteellisen ponnistelun henkistä päämäärää ja siihen pyrkimisen motiivia.  Uusi selkeä havainto ja sen omakohtainen keskeinen kokemus  oli se, että kuinka paljon voimia todella käytännön tasolla säästää se, kun ei pysähdy empimään päämääränsä  mahdollista tavoittamattomuutta, vaan taistelee sitä kohti omaa tahtiaan ja erityisesti  liikoja repimättä. Ei siis väkisin vaan väsyttämällä. Ehkä jopa ensimmäistä kertaa minun elämässäni. Opin lopulta sisäistämään omien voimien rajallisuuden ja suunnitelmallisen lepotarpeen hyödyntämisen  muulloinkin kuin sairaalakäyntien yhteydessä. Niitäkin tosin tähän kesään sisältyi tiheämmin kuin milloinkaan aikaisemmin.  Onneksi kuitenkin kaikista palattiin hyvin paikattuna, ja työ jatkui iloisesti toipumisjakson jälkeen. Niitä on nyt tämäkin kirjoitusmahdollisuus, sillä jo kovin tuttu sairaalakierros jatkuu taas maanantaina.

-                               Työn ilokin sai nyt ihan uutta sisältöä kun tajusin ja koin sekä hyväksyin elävästi sen olevan sekä velvollisuus, että etuoikeus.  Useista ystävällisistä ja ehkäpä tarpeellisistakin talkooavuista kieltäydyttyäni opin huomaamaan, että tasan omien käsien likaaminen ja jokaiseen öljyiseen putkeen ja tervaiseen mutteriin tutustuminen sekä läheisesti, että henkilökohtaisesti, on paljon palkitsevampaa kuin muiden työnjohtajana ja työkalujen ojentajana roikkuminen. Harvoissa useamman hengen työvaiheissa huomasin lisäksi olevani nyt  huomattavan paljon hitaamman kellotaajuuskoneiston ohjaama, kuin näppärämmät nuoremmat ystäväni. Samalla sai uskottavan selityksen sekin ilmiö, että  kaikki nykyään tekemäni asiat vievät paljon pitemmät ajan kuin muistikuvieni perusteella olen olettanut. Nykyiseen ajankäyttötilaan se on siis ollut hieno kokemuksellinen siirtymä. Nyt saan aivan rauhassa olla sekä hidas , että kömpelö, yhtään siitä ahdistumatta. Onhan minulla loppuelämä aikaa saada kaikkia niitä asioita ainakin eteenpäin, joita haluankin. Onneksi niitä myös riittää moneen suuntaan.

-                               Tuo haluaminen onkin saanut minulle nyt uuden sisäistyneen merkityksen, kuten eläminen kykyjensä eikä halujensa mukaan. Ei yhtään huono vaihtoehto tämäkään. Heti kun sen oppii, mikä on vielä kyllä vähän kesken. Sellainenkin asia on kesän pohdinnoissa nyt lopultakin minulle selvinnyt sisäistämisen tasolle asti, aikaisemman vain verbaalisen sanarivin sijaan. Eli se, että  jokaisen on osattava pitää aivan ensimmäiseksi huolta itsestään, ennenkuin on mitään edellytyksiä pitää huolta muista.  Jotenkin tuntuu nyt ihan hassulta, miten olen vuosikymmeniä elänyt nuo sanat kuulleena, mutta en kyllin kirkkasati tajunneena. Nyt on kuitenkin sekä syytä että aikaa sitäkin harjoitella ihan käytännössäkin. Ja tehdä siihen korjaavia sovelluksia, jos se ei niin suoraviivaisesti sovellettuna osoittaudu kuitenkaan minulle oikeaksi valinnaksi.

-                               Kesän työkalutouhuilu aamunkoitosta iltapimeään on estänyt tehokkaasti luku- ja kirjoitusharrastusta, joihin ehdin jo hiukan tottua edellisten talvien aikana. Näin pitkä tauko havainnollisti  minulle nyt varsin konkreettisesti ne taantumista aiheuttavat muutokset, joita erilaisiin kykyihin alkaa kerääntyä välittömästi, kun ne eivät ole jatkuvassa käytössä.  Tai sitten ehkä pään kapasiteetti ei riitä kuin osaan haluamistani käyttökyvyistä kerrallaan. Aonakin hyväksyn nyt kipuilematta sen, että nyt kesällä siis oli selkeiden manuaalisten taitojen ajanjakso. Onneksi sekin tuotti ja tuottaa edelleen jatkuvaa ja selkeää tyydytystä hitaastikin edetessään, mutta odotan nyt jo kuitenkin sydäntalven kylmiä päiviä ja öitä, jolloin on aikaa edetä kummassakin kirjaprojektissani. Hitaasti mutta säännöllisesti. Ja toivottavasti niissä jatkuvasti kehittyen.

-                               Tämä  manuaalisten työskentelyjen kausi ja käsin tekemänsä jokseenkin pakollinen hyväksymisvalinta auttoi minua nyt eteenpäin myös kirjoitus- ja kuvitusprojekteissanikin sellaisella hyvin konkreettisella tavalla, että nyt voin jatkossa toivottavasti hyväksyä niissäkin vain kykyjäni vastaavat tulokset, ilman sellaista  syvää häpeän tunnetta, joka on niiden tuotoksia tarkastellessani säännöllisesti päässyt tähän asti häiritsemään iloa työn etenemisestä. Aikaisemmin olen ohittanut sen tunteen vakuuttamalla silloin itselleni, että on parempi kirjoittaa ja kuvittaa omalla äänellään kuin olla kokonaan tekemättä sitä. Onhan seki ollut eräs oman kasvun ja elämäni jäsentelyn keino. Nyt oletan, että ensi talven verbaali-, ja visuaalipuolen työskentely toisi tullessaan myös samanlaista tekemisen iloa, kuin olen kokenut  menneenä kesänä  fyysisten ponnistelujen tuloksena.  Aluksen esteettis-funktionaalista  kehittymistä unohtamatta tai hyljeksimättä. Se vain oli nyt hieman sivuroolissa koneistuksen purkamisen ja kokoamisen viedessä sekä ajan että voimat. Sensijaan aluksen tekniikan perusteellinen uusinta-asennus on kasvattanut käyttööni koko ajan sitä kohtaan lisää sellaista kiintymystä ja tietoa, joka varmasti lisää sen käytön turvallisuutta ja nopeutta tulevien varmojen pulmatilanteiden ratkaisemisessa..

-                               Eräs viisas ystäväni, joka oli kanssani kesän ainoalla purjehdusreissulla, sanoi näkevänsä nyt selkeästi  sen keskinäisen balanssin, jonka olen itsekin oppinut jo hieman havaitsemaan alukseni  kanssa työskennellessäni. Olemme Munterin kanssa samalla tavalla kuin vanhoja työkoneita, hieman kömpelöitä, vailla kaikkea hienostelua, paikoin enemmän tai vähemmän kuluneita, jatkuvaa pikkukorjausta edellyttäviä, vanhanaikaisella mekanismilla toimivia, mutta  vankasti käyttökelpoisia vielä monen uuden seikkailun, unelman ja mahdollisuuden  toteuttamiseen.  Siitä jatketaan nyt taas hyvällä mielellä.

MJK