Taito/taide, ja onnellisuus osa 16.

Saatuani eilen nettiperheeltäni käsittämättömän määrän nimi/synttäripäivän onnentoivotuksia, ajauduin pohtimaan omaa käsitystäni onnesta. Siis tuon otsikon muun teeman viitekehyksestä. Tiedän, että niin kauan kuin ihminen on sanoilla kommunikoinut abstrakteista käsitteistä kuten onni, on moni minua viisaampi siitä määrityksensä kirjannut. Niitä on kirjallisuus täynnä. Joten en tutkinut nyt yhtään lähdettä, edes virikkeeksi, vaan keskityin selkeyttämään edes itselleni tämänhetkistä käsitystäni onnen olemuksesta juuri taidon ja/tai taiteen  osana.

Olen lukenut kuitenkin jostain joskus olettamuksen, että jokainen ihminen etsii onneaan.

Ja muualta, ettei sitä edes voi etsiä vaan se on ihmisen oikeasta toiminnasta syntyvä väistämätön sivutuote.  Jälkimmäinen määre on minulle selkeämpi.  Ja uskon sen olevan myös realistisempi yleisesti elämän kulussa.  Nyt mietin kuitenkin juuri sitä, mikä ja millainen potentiaalinen ero on taitajan ja taiteilijan onnen kokemisessa tai ehkä tavoittelemisessakin.  Oman kokemukseni perusteella painotus on kyllä edellisellä roolilla sillä taiteilijan identiteetistä minulla ei ole juurikaan omaa sisäistä kokemusta. Vain  huolellisesti kuunneltuja asianomaisten kertomuksia.

Jo koulutusvaiheessa tapahtuu mielestäni  olennainen jako.  Taitoon kouluttautuja tietää ja on tavallisesti määritellyt tavoitteensa, hahmottanut reitin sitä kohti keskeisine solmukohtineen, useimmiten myös siihen käytettävissä olevan ajan.  Joten liittyvätköhän ammatilliset onnen kokemukset erilaisten välitavoitteitten ja suoritusten  läpäisytasoon ja taidollisten haasteiden ratkaisukyvyn  todennettavissa olevaan kasvuun?  Yhä vaativampien suoritusten toteuttamiseen rimaa hipomatta?  Siis nimenomaan itse havaittavien? Ulkopuolisten auktoriteettien tai arvioijien tunnustuksen en usko tähän tunteeseen pyrittäessä olevan keskeinen kriteeri, vaikka heiltäkin saatava tieto on varmasti yksi omaa päättelykykyä vahvistava elementti.

Keskeinen taidon antaman tyydytyksen tai onnen kriteerin uskoisin ammatillisessa elämässä olevan tekijänsä osoittaman taidon tarpeen jatkuva kasvu ja siihen liittyvien vaatimustasojen nouseminen yhä ylemmäksi.  Tieto , että on valitsemassaan  ammatissa tarpeellinen, on mielestäni tekijänsä onnen kriteerinä selkeästi vahvempi kuin asiakkaitten tai kollegojen ihailu.  Taitoon ankkuroituneen ammatillisen onnen levinneisyyttä lisännee vielä sekin fakta, että niin monta osaamisen eri taitotasoa myös useimmilla aloilla tarvitaan. Siten oman paikkansa voi löytää osaamisen jokaisella tasolla, jos asiaan osaa oikein suhtautua.  Eikä seuraavan portaan esimerkeistäkään ole koskaan pulaa, jos  sen tavoittelusta onneaan päättää etsiä. Ja  ahkeruudella siinä useimmiten onnistuenkin. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, että tällainen onni on kuin lähes jokaisen saavutettavissa oleva "arkionni".

Vastaavasti taiteen tuottamiseen  koulutettaessa lienee  useilla, erityisesti kuvataiteen, aloilla jokseenkin mahdotonta määritellä osaamisen portaita ja niihin liittyviä todentamisnäyttöjä.  Saatikka eri tasojen läpäisykriteereitä.  Ilman itse prosessista täysin sivullisia kriteereitä ja arvoja.  Lieneekö ammatillinen onni silloin usein itse  teoksen luomisponnisteluvaiheessa tai siinä, että tekijä kokee itsellään olevan kaiken muun ylittävä ilmaisun tarve?  Ja mahdollisuus toteuttaa sitä.  Entä mitä merkitsee ja miten etenee taiteilijan ammatissa sen  oman kehittymisensä  ja työnsä tarpeellisuuden antaman tyydytyksen  havaitseminen?  Onko tinkimätön omaan intuitioonsa luottaminen tarpeeksi vahva kriteeri oman rauhansa etsijälle?

Minusta olisi todella mielenkiintoista ymmärtää, mitä taiteilijan ammatillisen onnen kannalta merkitsee se, jos hän kohtaa sellaisen teoksensa vastaanottajan, johon teos on selkeästi vaikuttanut?  Mitä mahtaa taiteilijalle merkitä  yleisönsä  ilmaisema arvostus?  Erityisesti itse  jo tuntemansa  mahdollisesti onnenoloisen tyydytyksen jatkoksi?   Onko mahdollisesti niin sanottu luomisen tuska ehkä juuri se eufoorinen tila, joka on  taiteilijan ammatissa jopa onneksi tulkittavissa?  Mittarittomassa osaamiskentässä.  Ja ammatikseen sellaisia teoksia  synnyttäessään,  joiden osaamis- ja tyydytystaso  ei ole minkään muun kriteerin varassa kuin taideteoksen aiheuttama mielikuva vastaanottajan  korvien välissä.  Jos se on sieltä palautteena kommunikoitavissakaan. Olisko tällainen onni toteutuessaan sitten jollain tavalla lähes ainutlaatuinen "pyhäonni"?

Joten tällä hetkellä minulle on suuri arvoitus, jonka silti haluaisin ymmärtää, ja täysin ilman vähättelyä tai ironiaa, mistä reaalitodellisuudessa koostuu se kuvataiteellisten teosten, luonnollisesti erityisesti taidevalokuvien tuottajien, ammatillinen tyydytys tai onni, jonka takia siihen suunnataan Suomessakin samanaikaisesti satojen nuorten ammatillinen ja taiteellinen koulutus ja  yli kymmenen yhteiskunnan ylläpitämän  laitoksen resurssit. 

 Jos siis pidetään lähtöolettamuksena sellainen yleinen lähes jokaisen löydettävissä oleva "arkionni" käsite, jonka iso osatekijä on se, että ihminen löytää  siihen tarvittavan rauhan ja harmonian erityisesti sitä tietä,  että tekee yhteiskunnallisen  merkityksensä työssä, jossa hän kokee olevansa sekä pätevä ja myös tarpeellinen.   En väitä, että  onni käsitteenä  onkaan mikään automaatio ja luontaisetu kaikille ihmisille,  mutta se on varmasti  sellainen inhimillisen tavoittelun kohde, jonka yhä useampi voi löytää henkilökohtaista tietoisuuttaan sen olemuksesta harkitusti lisäämällä.

MJK