Saatuani eilen nettiperheeltäni käsittämättömän määrän nimi/synttäripäivän onnentoivotuksia, ajauduin pohtimaan omaa käsitystäni onnesta. Siis tuon otsikon muun teeman viitekehyksestä. Tiedän, että niin kauan kuin ihminen on sanoilla kommunikoinut abstrakteista käsitteistä kuten onni, on moni minua viisaampi siitä määrityksensä kirjannut. Niitä on kirjallisuus täynnä. Joten en tutkinut nyt yhtään lähdettä, edes virikkeeksi, vaan keskityin selkeyttämään edes itselleni tämänhetkistä käsitystäni onnen olemuksesta juuri taidon ja/tai taiteen osana.
Olen lukenut kuitenkin jostain joskus olettamuksen, että jokainen ihminen etsii onneaan.
Ja muualta, ettei sitä edes voi etsiä vaan se on ihmisen oikeasta toiminnasta syntyvä väistämätön sivutuote. Jälkimmäinen määre on minulle selkeämpi. Ja uskon sen olevan myös realistisempi yleisesti elämän kulussa. Nyt mietin kuitenkin juuri sitä, mikä ja millainen potentiaalinen ero on taitajan ja taiteilijan onnen kokemisessa tai ehkä tavoittelemisessakin. Oman kokemukseni perusteella painotus on kyllä edellisellä roolilla sillä taiteilijan identiteetistä minulla ei ole juurikaan omaa sisäistä kokemusta. Vain huolellisesti kuunneltuja asianomaisten kertomuksia.
Jo koulutusvaiheessa tapahtuu mielestäni olennainen jako. Taitoon kouluttautuja tietää ja on tavallisesti määritellyt tavoitteensa, hahmottanut reitin sitä kohti keskeisine solmukohtineen, useimmiten myös siihen käytettävissä olevan ajan. Joten liittyvätköhän ammatilliset onnen kokemukset erilaisten välitavoitteitten ja suoritusten läpäisytasoon ja taidollisten haasteiden ratkaisukyvyn todennettavissa olevaan kasvuun? Yhä vaativampien suoritusten toteuttamiseen rimaa hipomatta? Siis nimenomaan itse havaittavien? Ulkopuolisten auktoriteettien tai arvioijien tunnustuksen en usko tähän tunteeseen pyrittäessä olevan keskeinen kriteeri, vaikka heiltäkin saatava tieto on varmasti yksi omaa päättelykykyä vahvistava elementti.
Keskeinen taidon antaman tyydytyksen tai onnen kriteerin uskoisin ammatillisessa elämässä olevan tekijänsä osoittaman taidon tarpeen jatkuva kasvu ja siihen liittyvien vaatimustasojen nouseminen yhä ylemmäksi. Tieto , että on valitsemassaan ammatissa tarpeellinen, on mielestäni tekijänsä onnen kriteerinä selkeästi vahvempi kuin asiakkaitten tai kollegojen ihailu. Taitoon ankkuroituneen ammatillisen onnen levinneisyyttä lisännee vielä sekin fakta, että niin monta osaamisen eri taitotasoa myös useimmilla aloilla tarvitaan. Siten oman paikkansa voi löytää osaamisen jokaisella tasolla, jos asiaan osaa oikein suhtautua. Eikä seuraavan portaan esimerkeistäkään ole koskaan pulaa, jos sen tavoittelusta onneaan päättää etsiä. Ja ahkeruudella siinä useimmiten onnistuenkin. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella, että tällainen onni on kuin lähes jokaisen saavutettavissa oleva "arkionni".
Vastaavasti taiteen tuottamiseen koulutettaessa lienee useilla, erityisesti kuvataiteen, aloilla jokseenkin mahdotonta määritellä osaamisen portaita ja niihin liittyviä todentamisnäyttöjä. Saatikka eri tasojen läpäisykriteereitä. Ilman itse prosessista täysin sivullisia kriteereitä ja arvoja. Lieneekö ammatillinen onni silloin usein itse teoksen luomisponnisteluvaiheessa tai siinä, että tekijä kokee itsellään olevan kaiken muun ylittävä ilmaisun tarve? Ja mahdollisuus toteuttaa sitä. Entä mitä merkitsee ja miten etenee taiteilijan ammatissa sen oman kehittymisensä ja työnsä tarpeellisuuden antaman tyydytyksen havaitseminen? Onko tinkimätön omaan intuitioonsa luottaminen tarpeeksi vahva kriteeri oman rauhansa etsijälle?
Minusta olisi todella mielenkiintoista ymmärtää, mitä taiteilijan ammatillisen onnen kannalta merkitsee se, jos hän kohtaa sellaisen teoksensa vastaanottajan, johon teos on selkeästi vaikuttanut? Mitä mahtaa taiteilijalle merkitä yleisönsä ilmaisema arvostus? Erityisesti itse jo tuntemansa mahdollisesti onnenoloisen tyydytyksen jatkoksi? Onko mahdollisesti niin sanottu luomisen tuska ehkä juuri se eufoorinen tila, joka on taiteilijan ammatissa jopa onneksi tulkittavissa? Mittarittomassa osaamiskentässä. Ja ammatikseen sellaisia teoksia synnyttäessään, joiden osaamis- ja tyydytystaso ei ole minkään muun kriteerin varassa kuin taideteoksen aiheuttama mielikuva vastaanottajan korvien välissä. Jos se on sieltä palautteena kommunikoitavissakaan. Olisko tällainen onni toteutuessaan sitten jollain tavalla lähes ainutlaatuinen "pyhäonni"?
Joten tällä hetkellä minulle on suuri arvoitus, jonka silti haluaisin ymmärtää, ja täysin ilman vähättelyä tai ironiaa, mistä reaalitodellisuudessa koostuu se kuvataiteellisten teosten, luonnollisesti erityisesti taidevalokuvien tuottajien, ammatillinen tyydytys tai onni, jonka takia siihen suunnataan Suomessakin samanaikaisesti satojen nuorten ammatillinen ja taiteellinen koulutus ja yli kymmenen yhteiskunnan ylläpitämän laitoksen resurssit.
MJK
Jos pitäisi valita kahdesta pahasta, jotka olisivat
VastaaPoista1. Perussuomalaisten vaaliohjelman mukainen apuraha-agenda: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.”
tai
2. Nykyinen taideyhteisöjen pyörittämä sisäsiittoinen apuraharuletti
niin valitsen empimättä vaihtoehdon 2.
Asia toisin sanoin sanottuna. Jos pitää valita, onko hyvä taideteos sellainen, että
1. jokainen tajuaa, mitä se kuvaa/esittää/tarkoittaa...
tai
2. siitä ei kukaan muu ymmärrä mitään kuin tekijä itse - jos edes hänkään
niin valitsen taas empimättä vaihtoehdon 2.