Oikeus omaan kuolemaansa

Lähiaikoina on mediassa ollut taas useita tarinoita itsemurhista, tai niiden epäonnistuneista yrityksistä, joiden seurauksena henkiin jäänyt on silloin passitettu pakkohoitoon päävammaiseksi leimattuna ja sitä vapaudenrajoitustoimenpidettä on hehkutettu hänen auttamisenaan. Minusta asialla on toinenkin, täysin vaiettu puoli, jota olen mielessäni pohdiskellut.  Erityisesti silloin, kun omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni joku on päätynyt tuohon tekoon.  Kaikki heistä, jotka tunsin niin läheltä, että tiesin teon taustan, olivat käsitykseni mukaan valinneet itse sen vakaasti harkiten, eikä missään satunnaisessa mielenhäiriössä. 

Tein kerran, kauan sitten, huolellisesti ja ajan kanssa harkiten itselleni arvokartan tärkeimmistä arvoistani. Tarvitsin sitä saadakseni silloin rauhan monien vaikeiden ja elämänkokoisten valintojeni taustatueksi.  Kartasta on ollut minulle usein selkeää käyttöä uusien ongelmien ja valintojen työstövälineenä itselleni.  Arvojeni tärkeysjärjestys ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut, tilanteiden vaihdellessa.   Vaikka olen tehnyt yhteiskunnallisesti keskeisimmän elämäntyöni  muiden ihmisten tavoitteiden tukijana  ja ehkä poikkeavan kiinteässä henkisessä symbioosissa heidän kanssaan, minulle tärkein arvo on silti koko ajan ollut yksityisyys.  Sekä omani, että ammatillisen työkentelyni satojen kanssaoppijoiden.

Tähän yksityisyyteen liittyy vahvasti se suuri eettinen kysymys, että onko ihmisen auttamista, jos hänen, kenties tärkein ja lopullisin yksityinen valintansa keskeytetään tavallaan väkivaltaisesti ja yhteiskunnan sekä lääketeollisuuden keinoilla.  Häntä estetään toteuttamasta omaa vakaata valintaansa.  Sama asia liittyy käsitykseeni laillistetusta eutanaasiasta, jonka kannattaja olen aina ollut.  Siis tilanteessa, jossa lähtijän tahto on todistettavasti ilmaistu mitattavissa olevissa täysissä sielun voimissa, mutta fyysiset rajoitteet estävät häntä toteuttamasta sitä itsenäisesti. Minusta useassa tapauksessa oman lähtönsä  ajan ja muodon päättäminen on sellainen elämään kuuluva perusoikeus, jota sivistyksen nimissä ei saisi ihmiseltä evätä.

Käsitykseni tästä asiasta perustuu paljolti siihen, että ne sellaiset oman fyysisen kuolemansa hetken itse valinneet, jotka tunsin niin hyvin, että minulla on mahdollisuus ja riittävät tiedot heidän valintansa syihin ottaa henkilökontaista kantaa,  eivät missään tapauksessa, edes tekohetkellä olleet mielestäni henkisesti sairaita, tai muutoin holhouksen tarpeessa, vaan älykkäitä, sosiaalisia ja harkitsevia yksilöitä. Heillä on  ollut käsitykseni mukaan erittäin painavat henkiset, fyysiset, sosiaaliset tai  aatteelliset syyt valintaansa. Siksi minusta on omituista, että näin suureen, lopulliseen ja ratkaisevaan tekoon kyenneet saavat leiman henkisen vamman kantajina. Sellaisen, joka  olisi jollain ylihinnotetulla kemikaalilla ajan kanssa poistettavissa.  Samalla, kun toisen ihmisen hengen todistetusti anastaneita, tai sen varmasti aiheuttavia huumeita levittäviä, käsitellään useimmiten täysijärkisinä, usein jopa poikkeuksellisen älykkäinä, eikä passiteta suoraan hoitoon vankimielisairaalaan.

Toinen puoli asiaa onkin sitten nämä ”epäonnistuneet” ja avunhuudoksi tulkittavat itsemurhayritykset. Niissä minua mietityttää se huolellinen ennakkosuunnittelutyö, jolla sellaista huomiota haluava varmistaa ja organisoi, että apu saapuu ajoissa. Mitenkään väheksymättä sitä, että he varmasti ovat tilanteessa, jossa heidän omat keinonsa tai voimansa eivät heidän mielestään riitä siitä selviämiseen.  Siinä lääketieteellinen näkemys heidän, ainakin väliaikaisesti, vammaisesta mielestään saattaakin todella olla oikeassa. Mielen todellinen sairaustila on mielestäni kysymyksessä silloinkin, kun tällainen teko valitaan selkeällä koston tai kenties läheisten haavoittamisen tavoitteella. Minusta on jotenkin mahdoton uskoa, että jos ihmisen lopullinen harkittu päätös on oman kuolemansa tavan ja ajankohdan valinta, hänen järkensä ei riittäisi sen tekemiseen siten, ettei paluuta ole muiden auttamanakaan.

Minusta vapaata omaa tahtoaan ja pitkällistä huolellista harkintaa noudattaen tehty valinta  tällaisen lopullisen ja vain itseään koskevan ratkaisun toteuttamiseksi, on sellaista yksityisyyttä, johon mielestäni luvaton puuttuminen on vääränlaista apua ja inhimillisyyttä. Samoin kuin sen henkinen kriminalisoiminen murha sanalla tai muukaan leimaaminen.  Niitä, jo hämmästyttävän useita kyllin hyvin tuntemiani lähimmäisiä, joiden vaellus tässä inkarnaatiossa on päättynyt itse valittuna hetkenä ja tavalla, pidän edelleen sekä vahvoina, että kyllin rohkeina valitsemaan sen etenemistavan, joka heidän omassa tunne-, järki-, ja  käsitemaailmassaan oli  heille tarkoituksenmukaisin.

Siksi haluan muistaa heidät rohkeina oman tiensä sekä valinneina, että kulkeneina. Vastuullisina omista päätöksistään loppuun asti.  Minusta ne taustalla olleet syyt, jotka johtivat lähtöpäätökseen, ovat juuri sitä yksityisyyttä, joka on jokaiselle sitä jälkileimaamatta suotava.

MJK

Puhtaan valon kriteereistä.

Edellisen blogini jälkeen sain hieman palautetta valonlaatumäärittelyni rajoista, joten päätin täsmentää käsitystäni tässä kirjallisesti  ja mahdollisimman yksiselitteisesti. Samalla  huomasin, ettei sana ”puhtaus”  tarkoittamassani muodossa olekaan vain valo- ja liikkuvan kuvan erityisominaisuus, vaan se ja sen tavoittelu eri muodoissaan  on mukana kaikessa muissakin ammateissa, taiteissa, taidoissa ja erityisesti  henkilökohtaisen elämäntaidon luomisessa.

Tiedän, ettei minulla ei ole riittävästi aikaa eikä kykyjäkään sitä puhtautta muissakin haluamissani yhteyksissä määritellä millään mittarilla, joten pysyn nyt  puhtaan valon eräissä tunnusomaisissa ilmiöissä  perusvalokuvaajan yksinkertaisissa studio-olosuhteessa.  Lukijat voivat sitten aivan vapaasti soveltaa niitä omaan alaansa ja elämäänsä, jos haluavat ja osaavat. Ilman mitään velvoitetta olla kanssani samaa mieltä, tai edes jatkaa lukemista.

Mielestäni:

-       Kaiken studiovaloilmaisun keskeinen ja tärkein suunnittelu- ja toteutusperuste on luonnollisuus ja todellisuus. Luonnollisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhden, tavallisesti voimakkaimman, valon pohjalta valaistessa lähestytään luonnon keskeisintä  valaistusta, yhden auringon ja vain sen valoa heijastavien pintojen periaatetta.  Yksinkertaista ja selkeätä. Kuten tasapainoisen elämänkin tärkeimmät valinnat.

 Ison ja tärkeimmän valinnan jälkeen joutuu yleensä tekemään monia, usein vastentahtoisiakin pienempiäkin valintoja, mutta kun pitää hallussaan niiden alisteisen suhteen siihen tärkeimpään, tilanne ei karkaa käsistä.  Studiotyöskentelyssä tilanne sen valohallinnan suhteen on luonnollisesti ihanteellisin. Jos sen osaa käyttää. Toisin kyllä toimii yli 90 % niistä valonkäyttäjistä, jotka perusteetta raiskaavat kuvissaan valokuvaaja-ammattinimikettä.  Tämän pohdintani mittakaavassa tarkoitan tällä raiskaamisella yleisimmillään ja selkeimmillään sitä, että kuvataan liian pienessä ja vaaleassa studiossa, jossa käytetään liian montaa ja liian eriluonteista valonlähdettä. Silloin puhtaan valon synnyttäminen on teknisistä, visuaalisista ja matemaattisista syistä mahdottomuus. Sekä nähdä että tehdä. Näin valtaosa valokuvantekijänä esiintyvistä laiskoista ja lahjattomista kuitenkin nykyään toimii. Julkaistuista kuvistaan päätellen. Siis mediassa ja asianomaisten omilla webbisivuilla. Valitettavasti siis paikoissa, joissa olisi tarkoituksenmukaisinta esittää parasta osaamistaan, eikä valollista kauhugalleriaa.

-       Toinen keskeinen  vaatimus, totuudellisuus,  puuttuu epäpuhtaasti ja järjettömästi  valoa sinne tänne roiskivien valodiletanttien kuvista säännällisesti.  Valollinen likaisuus hyppää silmille esimerkiksi siten,  että liian monilla valonlähteillä, jotka lisäksi ovat väärillä korkeuksilla ja tehoilla aiheen suhteen, hävitetään kohteen ja sen taustan omat todelliset muodot, pinnat ja niiden keskinäiset suhteet. Kohteesta tehdään silloin muodoton, taustaansa tai itseensä hukkuva, sekava ja sen  oikeasti merkitykselliset osat kadotetaan totaalisti liialla valon voimakkuudella tai jätetään muodottomaan pimeyteen.  Tämäkin onneton ilmiö on useimmissa julkaistuissa nykykuvissa suorastaan pääsääntö. Hyvin harvinainen on sen vastakohta, sellainen sävykäs ja kertova kuva, jonka tummuus muuttuu kauniisti hallitun ja tavoitteellisen gradaaation tai terävän rajapinnan kautta, tarvittaessa myös esteettisesti, aina silloin, kun kohteen muotokin muuttuu  Ja joka lisäksi kertoo valaisullaan kohteestaan  alkuperäisen päätetyn tai sovitun suunnitelman  mukaisen sisällön.  

Tämäkin ilmiö vaivaa nykyään kaikkia muitakin aloja ja ammatteja. Sitä en edes uskalla pohtia, onko se väistämätöntä muutosta vai vain minulle vastenmielistä väliaikaista rappiovaihetta. Toivon, että jälkimmäistä. Siksi myös toivon sen nopeaa ohimenoa ja paluuta puhtaaseen valoilmaisuun ja sen mukana todellisen ammattitaidon käyttöön ja arvostukseen. Myös muilla aloilla. Vaikkapa politiikassa.

-       Se valon synnyttämä todellinen ja rajattomasti tutkittavissa oleva ilmiö, jolla oikea valo-osaaminen eroaa kvasiosaamisesta on kuitenkin varjojen sävy, muoto ja sijainti. Siinä kohdassa ratkaistaan se rajanveto, onko kysymyksessä mestarin hallitsema tavoitteellinen valoilmaisu, vai typerän tuhertajan luomaa visuaalista saastetta. En väitä, että kaiken valaisujäljen pitäisi olla älyllistetyn  työskentelyn steriiliä puhtautta, mutta edes sen käyttäminen rauhoittaa lopputuloksen harmoonista vaikutelmaa. Järjettömän, ruman ja likaisen  sekametelivarjoilun sijaan. Minusta on luonnollista, että on olemassa joitakin ihmisiä, joilla on ”valosilmä” mutta sen puutetta on paljon korvattavissa opinnoilla, ajattelulla, aiheeseensa paneutumisella ja järkevillä harjoituksilla.  Huipulle vain niillä tempuilla ei ole asiaa, muttei sinne lahjakaskaan pääse ilman valtavia ponnistuksia ja ahkerointia  lahjansa kehittämiseksi.

Sen varjoalueiden kerronnan ja ymmärryksen tärkeyden sisäistää vasta, kun harjoittelee säännöllisesti niiden lukemista ja syvällistä ymmärtämistä. Varjon muodosta ja sävyrakenteesta tutkija näkee aina täsmätiedon sen synnyttäneesta valonlähteestä kaikkine ominaisuuksineen ja vikoineen. Sieltä on osaajalle luettavissa kaikki valokuvaajan taito, näkemys ja asenne työtään ja kohdettaan kohtaan. Valoahan saa studiossa synnytettyä ja suunnattua kuka tumpelo tahansa, mutta vasta varjon laadusta löytyy todellinen mestari.  Sen havaitseminen tosin edellyttää sellaista paneutumista, jota tämän päivän lyhytjännitteinen ja pinnallinen työmoraali ei juurikaan suosi, eikä joskus mahdollistakaan. Mutta näkemäänsä kuvaan ja sen valokerrontaan paneutuminen on yhtä arvokasta, kuin sen puhtaan valon luomistaito ja yhtä harvinaistakin, ikävä kyllä. Jälleen kaikilla aloilla.

Yllätyn ja iloitsen aina itsekin niistä valtavista näkymistä ja isoista kokonaisuuksista, joita aukeaa sen oven takaa, jonka avaimena toimisi esimerkiksi pieni yksityiskohta pienellä marginaalisella ammattialalla ja sen vielä pienemmällä osa-alueella, kuten tässä pelkkä simppeli studiovalo.  Jonka merkitykseen ja laatuun valtaosa sitä käyttävistä ei koskaan vaivaudu paneutumaankaan.

MJK

Kissankullan kauppaamista

Kahdeksas blogausvuosi, sadas blogini.  Tämän vuoden purjehduskausi kääntyy pian muistojen puolelle, joten tämä altzheimerin torjuntatapani kirjoittamalla muistuttaa nyt päivittäin heräämisvuorostaan. Toisen tyyppisenä, kuin aikaisempina vuosinani. Mutta aina hyödyllisenä virikkeenä. Edes itselleni.

Lukemattomia uusia tarinoita ja kesken olevia aiheita mellastaa taas päässäni. Osa saanee myös verbaalisen sähköisen muodon. Kirjallisuutta niistä ei synny, mutta ne ovat  kuin Hannun ja Kertun piparimurut, merkkejä kuljetuista poluista. Peruutuspeili on välttämätön väline turvalliseen autoiluunkinkin. Senkin liikkumismahdollisuuden toivon saavani pitää vielä kauan, kuten edes tämän kirjoittelukyvyn ja -tavan. Molemmat ovat minulle arvokkaita työkaluja oman elämäni ja tulevien tekojeni jäsentelyssä ja toteutuksessa.

Kävin kesällä muistiklinikalla ja sain tuloksen, ettei mitään muistivammaa ole vielä havaittavissa. Olin vain itse säikähtänyt siitä määrä-ja täsmällisyyserosta, jonka olen päivittäin huomannut jo vaikuttavan muisti-instrumenttiini. Muu fysiikka  sensijaan rajoittaa enenevässä määrin siirtely- ja rakentelupuuhiani ja yhä useammin.  Alusteni laaja talvihuolto ja niiden kookkaat säilytysteltat vievät kuitenkin lumen tuloon asti kaikki käytettävissä olevat fyysisen voimani.

Yhteen ammattiasiaan, niiden ulkopuolelta, olen silti  taas varautumassa. Klassisen studiovalon päivityskierrokseni jatkamiseen kutsuttaessa. Se on aihe, jonka ylläpitämiseksi minulla on edelleen syytä olla voimia ponnistella niin kauan kuin henki pihisee.  En ole silti julistamassa mitään yhden miehen sotaa puhtaan ja aikaa kestävän valokuvauksellisen valoilmaisun levittämiseksi, mutta haluan antaa sitä vielä etsiville ja haluaville kollegoilleni edes yhden löytömahdollisuuden, joka voisi avata uusiakin silmiä kaikkialta pursuavan sekavan valosaasteen korvaamiseksi. Tai edes siihen, ettei kuvaaja itse lisää sitä pelkkää tietämättömyyttään.

Legendaarinen opettajani Ateneumissa 1960 luvulla, Vuorisen Mikko, tapasi  koputtaa vasemman nimettömän rengastaan ja sanoa oppilaalle, joka hänen mielestään oli joutunut helpolle harharetkelle klassisen piirtämistaidon opiskeluprosessissaan ”tämä on oikeata kultaa, kaikki muu on katinkultaa”. Vasta useat myöhemmät vuosikymmenet ovat opettaneet minulle, kuinka oikeassa hän oli, elämän monella eri tasolla ja eri viitekehyksissä.

Siihen katinkultakategoriaan kuuluu mielestäni myös tämä, tällä hetkellä, päivittäin yhä alemmaksi vajoava valokuvallinen valo-osaaminen tai edes –näkeminen. Samalla kun sadat ammattilaiset ihmettelevät väheneviä kuvaustilausmääriään.  Kun vastaus on kuitenkin aivan nenän alla, jos sen suostuisi näkemään. Historia toistaa jälleen itseään.  Joka sukupolven on ehkä koettava ainakin yksi ammattialansa rappiokausi.  Omana pitkänä ammattilaisaikanani olen nähnyt tämän jo kolme kertaa. Tyypillisellä noin yhden sukupolven 25-30v. syklillä. 

Valon laatu ja sen näkeminen/ymmärtäminen katosi yleisestä ammattilaistenkin valo-osaamistasosta  muistissani olevana aikana ensimmäisen kerran kuumien valojen vaihtuessa salamiksi, mustavalkoinen kuva värilliseksi ja kotilabbikset suurlabbiksiksi.  Toisen kerran, kun miljöötyöskentelystä tuli lähes vallitseva riittikuvatoimeksianto, eikä useimmilla siitä elävällä ammattilaisilla ollut  laaja-alaisesti riittävää valonymmärryspohjaa toteuttaa sitä merkittävästi harrastelijoita visuaalisemmin ja laadukkaammin. Ei kerronnallisesti eikä teknisesti.

Ja nyt kolmannen kerran, kun jatkuvan valon lähteet niin miljöössä kuin studiossakin ja niiden yhdistäminen vallitsevien olosuhteiden kanssa tekee vahvasti paluutaan salamoiden rinnalle ja kameratekniikka hoitaa tallennuskelpoisiksi suurimman osan valotaidollista ammattiosaamista aiemmin vaatineista teknisistä perusratkaisuista, osaamattomankin kuvaajan puolesta.  Samalla kun kaikkialta silmiin pursuava  valottomuussotku turruttaa käsitystämmekin puhtaan ja kertovan valokuvauksellisen valon vaatimuksista.

Kukin näitä murroksista on karsinut muutos- tai kehityskyvyttömiä alalta rankalla kädellä, mutta vasta tämä uusin on mahdollistanut heidän korvaantumisensa  ennätysmäisen helpolla ja siksi lukumääräisesti ylivoimaisella ja todelliseen tarpeeseen verrattuna moninkertaisella määrällä uusia yrittäjiä, aloituskynnyksen pudottua lähes olemattomaksi. Sekä taloudellisesti, että teknisesti.  Kun samalla myös muodollista ammatillista pätevyyttä on ollut tarjolla millaisilla ehdoilla, hinnoilla ja taidoilla tahansa, ilman mitään korrelaatiota todellisiin menestysvaatimuksiin. Joista yksi on mielestäni ollut ja kaikki mainitsemani murrokset kestänyt puhdas ja kaunis valo-osaaminen. En mitenkään väitä, ettei usea muukin tietotaito olisi yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän pienyrittäjänkin markkinointiviidakossa, mutta kovin typerää on odottaa niiden korvaavan sen puuttuvan ammatillisen kivijalan, josta alan ammattinimikin on kotoisin.

Minusta olisi järkeenkäypää, jos todellista valokuvaajan ammattitaitoa ja myös alan markkinakilpailukompetenssia  tavoittelevat satsaisivat siihen, että juuri heidän valo-osaamisensa olisi  ylivoimaista. Siis  verrattuna niihin ”erilaisina”ja ”luovina”  itseään pitäviin toistensa jäljittelijöihin, joiden kuvallinen anti kertyy vain erilaisista julkimoista, rekvisiitoista, meikkauksista ja aivan muiden tekijöiden luomien hahmojen jäljittelystä. Nekin huonoina kopioina toteutettuina hallitsemattomilla repropihtivaloilla tai täydellisellä muotoilemattomuudella, jossa valolla ei ole mitään kertovaa sisältöä, vain kuvajaisen synnyttämiseen riittävä sekava tehomäärä ja sekin rumalla ja raa-alla kontrastilla. Tai sen täydellisellä puuttumisella. Muotoilevuudesta puhumattakaan.

Odotan nyt jo kolmatta kierrosta sellaisenkin ajan paluuta jolloin nykyisen, lähes poikkeuksettoman, valolaaduttomuuden sijaan asiakkaallekin olisi edes ammattilaisten toimesta tarjolla kultaa nykyisen kissankullan sijaan.

MJK

Ystävyydestä 2, uusia havaintoja!

Muutin juuri sähköpostiosoitteeni toiseksi, koska edellinen oli ikänsä takia ehtinyt levitä jo niin monen roskapostitehtaan vakiolähetyksiin, että päivittäin koneeni tukkivat sadat huijaustarjoukset. Niiden joukkoon eksyi säännöllisesti asiallistakin postia silloin, kun niissä sattui olemaan joku sana, joka oli suodatuskriteerinä. Nyt siis teen kaikkeni, että vain asialliset lähettäjät saisivat muutostiedot. Mukaan lukien ystäväni.

Siitä syntyi sellainen ilon kokemus, jota en arvannut tähän postimuutokseen liittyvän. Kun selasin saapuneiden postien arkistoa, nähdäkseni kenelle kaikille asian voi  vastauspostina ilmoittaa helposti, huomasin jokaisen nimen kohdalla, miten mukavaa oli ajatella yhteisiä asioitamme, kokemuksiamme ja arvojamme. Sain siitä vielä aivan hienon ja lämmittävän synttärilahjan yllättävällä tavalla.

Juuri mennyt ystävänpäiväkin on pitänyt tätä aihepiiriä mielesssäni lähiviikot ja myös se, että tämän vuoden jo alkaneen koulutusretkeni aikana saan ehkä useita uusia ystäviä samaan joukkoon. Tämä  omaperäinen onnen tunne täydentyi vielä aivan yltäkylläiseksi, kun kävin läpi tunteella kaikki fb kaverini ennen kuin kirjoitin sen kautta päivityksen heille samasta postimuutoksesta. En ollut näin syvällisesti tullut koskaan ajatelleeksi sähöpostin ja fb:n tätä rakentavaa sosiaalista puolta. Annan tälle arkipäiväiselle kommunikaatiomahdollisuudelle nyt aivan uuden henkilökohtaisen arvon. Ja iloitsen sen löytymisestä. 

Löysin siis jälleen yhden asian, jossa hinta ja laatu on kohdallaan.  Ja  ilo siitä mahdollisuudesta  kasvaa  siihen uhratun ajan ja käytön suhteessa, kuten moni muukin ihmiselle keskeinen hyvä asia.

MJK

Kun todellisuus ei riitä ?

Menen ensi viikonlopuksi ja noin kuukauden päästä parin päivän koulutuskeikalle teemasta ”Ajaton studiovalo”. Toinen päivä koskee sen olemusta muotokuvassa ja toinen esineaiheissa. Varsinaisena kohderyhmänä on valovastuulliset ammattikuvaajat ja sellaiseksi kehittymässä olevat. Tavoite ei ole valojongleerauksen uskonnon levittäminen, vaan puhtaan valokivijalan vuosisataisten perusteiden kertaus.  Selvittelin itselleni nykytilanteen todellisuutta  kentällä tutustumalla sekä tulevien kurssilaisteni nettisivuihin, että tuoreimpiin alan kansainvälisten kilpailuiden finaalistikuviin ja uusimpiin kuvalehtiin. Vaikka seuraan säännöllisesti alan kehitystä, havaintoni niistä avarsi näkemystäni merkittävästi.

Todella  mukavaa oli todeta suomalaisen ammattivalokuvauksen jo  muutaman vuoden kasvanut menestysbuumi ammattilaisten kilpailuissa, niiden useissa kategorioissa.  Siitä huolimatta, että useiden globaalien kilpailujen taustamoottorina tuntuukin olevan vain toiminta liiketaloudellisella periaatteella, eli kerätä järjestäjälleen tuhansia osallistumismaksuja ja myydä osallistujille saamastaan ilmaisesta kuvasadosta julkaistua  opusta.  Palkintoina pääasiallisesti toimivat diplomit kun eivät edusta mitään erityisen suurta kuluerää tuotosta. Mutta toimivat saajilleen erinomaisena markkinointikeinona. Sellaista aktiivista ammattikuvaajaa tai amatööriä alkaa olla maastamme jo vaikeaa löytää, joka ei olisi ”ulkomaillakin palkittu”  ja mielestään kaikkien kuvauslajien mestari. Luonnollisesti sekin on fakta, eikä edes vaihtoehtoinen sellainen, että menestyäkseen tuhansien kuvien joukossa, tuleekin osata yhtä ja toista, sekä seurata huolellisesti  palkittavaksi valittujen kuvien ajankohtaisia trendejä.  Toiminta muistuttaa sillä tavalla osakemarkkinoilla  keinottelun  menetelmiä. Sekä kehittää varmasti  tekijäänsä myös kuvaajana. Eli ei mene työmääränä hukkaan, jos sitä arvostaa tavoitteenaan.

Minua kiinnosti tämänkertaisella finalistien katselukierroksellani valaisun ilmeeseen ja laatuun panostus. Luonnollisesti erityisesti studioaiheissa ja nimenomaan henkilökuvissa, kenttäkierrokseni pääkohderyhmän takia.  Siksi tässä esimerkkejä yhden, vielä kesken olevan, kansainvälisen kisan muotokuvasarjan annista:

Sarjassa on useita satoja kuvia  113 eri valokuvaajalta. Kaikilta heiltä odotettiin myös omakuvan liittäminen mahdollisen menestysjulkistuksen lisäaineistoksi ja osallistujaportfolioitten havainnolliseksi tausta-aineistoksi, koko sarjan kuvasadon nettilevityksessä.  Noin kolmasosa osallistujista ei huomioinut tätä lisäetua.  Omakuvansa  mukaan antaneista vain 14 valokuvaaja oli panostanut  valollis-kerronnallisesti  tähän lisämahdollisuuteen ja loppujen kuvat olivat laadullisesti tyypillisiä esimerkkejä mitään sanomattomista harmaista naamakuvista tyyliin ”suutarin lasten kengät”.  Huomion arvoista oli, että yksikään valokuvaaja ei ollut käsitellyt omakuvaansa nykymuodin mukaisella ylenmääräisellä kuvamanipulaatiolla tai kummallisella asurekvisiitalla.

Niistä puheen ollen, juuri se trendi näyttää tällä hetkellä olevan täysin vallitsevana globaalien muotokuvakilpailujen loppusuoralla.  16 muotokuvasarjan finalistiportfoliosta vain 5 (viiden) kaikki kuvat olivat sellaista tyylilajia, joka perustuu kuvattavan arvioitavissa olevaan todellisuuteen ja tekijänsä tavoitteelliseen valolliseen ammattityöskentelyyn aiheensa ehdoilla, sekä vain normaaliin digitaaliseen peruskorjailuun ilman selkeää tavoitetta muuttaa kuvattavansa omaa karaktääriä epätodellisen fantasiahahmon suuntaan. Loput 11 finalistiportfoliota keskittyivät tekemään muotokuviensa  kohteista mahdollisimman epätodellisia, mystisiä, ”erilaisia”.  Minun silmilläni kaikkea sitä, mitä  he varmasti todellisuudessa eivät ole.  Tähän transformaatioon käytettiin säännöllisesti mitä kummallisempia rekvisiittoja, meikkauskeinoja,  asentoja, perspektiivejä ja digitaalisen kuvankäsittelyn ääritemppuja.  Joskus todella kömpelösti tehtynä, toisinaan virtuoosimaisesti. Ainakin jälkimmäinen on sinänsä loistava taito, kun tämä ääritemppujen ja scifileffojen hahmojen plagiointi- ja suosintagenre joskus rauhoittuu lähemmäksi mallin todellisuutta. 

Johtopäätös näkemästäni on se, että ainakin tällä hetkellä sähköisessä kilpailukuvien esikarsinnassa tuomarien valtaosan katseen pysäyttää muotokuvasarjassakin kyllin totuudenvastainen ja usein valoteknisestikin ala-arvoinen kummitusväännös tai vain erittäin persoonallisen  näköinen  malli vaatimattomallakin, mutta puhtaalla valoilmaisulla toteutettuna.  Varsinainen  valon ymmärrys ja valaisutaito ei ole selkeästi ollut finalistien valintakriteerinä, eikä sitä ollut juurikaan kilpailukuvatarjonnassakaan. Tämä havainto helpottanee niiden valintoja, jotka tänään haluavat valita kansainvälisen kilpailumenestyksen oman tunnettavuutensa ja kunnianhimonsa toteuttamistieksi.

Tällaisena vanhan koulun valokuvaajan tiedän, että genrejä tulee ja menee, mutta todellisuus on kaikkia kikkoja kestävämpi. Toivon eläväni vielä senkin ajan, jolloin muotiin ja arvostukseen nousee sellainenkin muotokuvaus, joka perustuu puhtaaseen ja esteettiseen valoilmaisuun ja jolla on tavoiteltu kuvattavan henkilön oman luonteen, tyylin ja karisman esille tuontia ja jonka muotokuvan muu sisällöllinen pinta-ala tukee mallin persoonan visuaalista jännitettä tai joka neliösentillään lisää siihen malliinsa liittyvää todellisuutta, joka tapahtuisi silloin luonnollisesti miljöömuotokuvissa.

Näkemäni perusteella olen kovin iloinen, että näitä itse arvostamiani  piirteitä oli selkeästi muita enemmän löydettävissä tämänkin kilpailun finalistiryhmän suomalaisten muotokuvissa. Näkökulmasta sitten riippuu, onko se osoitus  muotiasioissa jälkeenjäämisestämme, vai sellaisesta terveemmästä todellisuuden arvostuksesta, jonka toivoisin palaavan takaisin muotokuvamaailmaankin.

MJK

Ystävyydestä.

Helmikuussa vuonna 2012 kirjoitin sanojen merkityksiä käsitelleissä blogeissani yhden ystävyydestä.  Tarkistin sen sisällön tänään, ystävänpäivän aamuyönä ja totesin, ettei ole ilmennyt yhtään syytä muuttaa silloista käsitystäni ystävyys sanan merkityksestä. 

Pitäisikö nyt huolestua siitä, etten ole muuttanut viisi vuotta vanhaa käsitystäni kyseisen sanan sisällöstä ja ytimestä. Olenko siis jämähtänyt kehityskyvyttömäksi?  Vai olenko tehnyt pohdintani silloin niin huolellisesti, ettei siihen ole tänään lisättävää, ainakaan minun nykykyvykkyydelläni.  Kommenttejakaan ei kukaan lukija ole siihen innostunut tekemään. Joko se oli asiaansa perusteellisesti selkeyttävä tai niin tylsä, ettei sitä kukaan edes lukenut.  Kenties se oli johtopäätöksiltään niin ilmeinen, ettei se haastanut ketään olemaan eri mieltä.

Yhden asian se vuosien takainen pohdintani kuitenkin hoiti kunnialla. Sain tavoittelemani rauhan ja selkeyden käsitykseeni  sellaisesta ystävyydestä, jonka sisällön olen itselleni määritellyt, jota arvostan ja haluan.  Hyvää kannattaa tavoitella, vaikkei saavuttaisikaan. Minusta on tärkeätä, että tiedän millainen se on, jos sen kohtaan.

Kohtasin syksyn kirjamessuilla hyvän kirjan jonka ostin yhdellä eurolla. Tekijän nimi kertoi minulle selaamatta, että se on varmasti paneutumisen arvoinen. Kirja on Kai Vakkurin kirjoittama Aika, ajan lyhyt muistikirja. Lukusuunnitelmassani oli silloin pitkä jono, joten lainasin sen välittömästi ystävälleni ja toivoin hänen käyttävän huomiokynää lukiessaan. Kirja palautui minulle aikanaan.

Olin eilen menossa venemessuille ja otin sen junalukemiseksi.  En muistanut kirjan jo tekemää lukukierrosta ja kauhistuin aluksi siitä, että sen joka kappaleessa oli huomiovärin korostamia tärkeitä ajatuksia joita merkintäjä en muistanut tehneeni. En aluksi tajunnut, etten ollutkaan se, joka oli löytänyt sieltä elintärkeitä pohdinta-aiheita.  Oletin ehkä jo alkaneen alzheimerini tehneen minulle sen tepposen, että olin unohtanut jopa tärkeäksi kokemani lukukokemuksen. Merkinnät osoittivat selvästi, että lisäpohdittaviksi merkityt kohdat vastasivat omia tarpeitani ja huomioitani.

Aikani asiaa ihmeteltyäni muistin kirjalle sovitun käyttökierroksen ja oikein hyvilläni luin sen sitten paluumatkan aikana huolellisesti loppuun asti. Tein siihen toisella värillä omat lisähuomioni.  Nyt se on lähes lukukelvoton, sillä se on niin täynnä värejä, merkkejä, painotuksia, ajatuksia ja huomioita.  Mutta se teki tehtävänsä hyvin ja perusteellisesti. Ymmärsin sen tärkeästä sisällöstä aivan ratkaisevasti  enemmän, kuin mitä olisin oppinut, jos olisin lukenut sen pelkästään yksin.  Löysin yhden uuden syyn olla kiitollinen ajattelevista ja tuntevista ystävistäni.

MJK

Homeen hajua vai ikuisia arvoja ?

Pari ajankohtaista tapahtumaa sai aikaan syyn kirjoittaa jälleen mieltäni edelleen askarruttavista  asioista.   Eräs valokuvaustyyliltään omaperäisimmistä ystävistäni ja alamme ikoneista, taiteilijanimellään Lady Ostapeck tunnettu, Suomea syvästi rakastava valokuvaaja, kuoli amerikkalaisessa saattohoitokodissa  suomalaista musiikkia viimeiset hetkensä kuunnellen. Hän menehtyi pitkälliseen syöpään toissapäivänä, muutamaa  päivää ennen 99 vuotissyntymäpäiväänsä.    

Ladyn varsinainen Viktoriaanisen tyylin muotokuvaajaura alkoi varsinaisesti vasta hänen jäätyään eläkkeelle muotokuvaretusoijan työstään muutamia vuosikymmeniä sitten.Yksi omanlaisensa muotokuvauksen perinne sammui todennäköisesti hänen mukanaan, ainakin toistaiseksi. R.I.P. 

Tänään  4.2. 2017  vietetään lisäksi Maailman syöpäpäivää. 

Omien vanhempieni hienoista ja aikaa kestävistä pohjoisikkunavalon hääkuvista tulee aivan pian sata vuotta. Omasta ammattilaiskouluttaja aloituksestani  on nyt tasan 50 vuotta.  Kaikki  kaupallisen valokuvatuotannon tekniset tuotantovälineet, tallennusmateriaalit , viimeistelymenetelmät, kuvien sekä käyttö- että julkaisutavat ja niiden visuaaliset tyylilajitkin ovat sen kuluessa vaihtuneet. Useammankin kerran.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, eikä tule sitä tekemäänkään seuraavankaan 50 tai 100 vuoden aikana.  Se on puhtaan valonkerronnan  käyttötaito. Sitä ei ole matka luonnonvalosta ledeihin ja lasereihin horjuttanut mihinkään suuntaan. Ei liioin valaisinten lukumäärän muutos yhdestä ikkunasta tai auringosta, tämän päivän  elokuvatuotannossa käytettyihin satojen Dedojen  tai  satojen  tuhansien ledien paneleihin.  Siinä puhtaan ja kauniin valokerronnan tyylikkyydessä, joka näkyy kohteen kontrasteissa, muodoissa ja pääaiheen erottuvuudessa epäolennaisesta kuvan osasta.  

Siinä  ei näy tänään eikä tulevaisuudessakaan mitään peruseroa valokuva syntymäajan, noin 180 vuotta sitten nähtyihin oman aikansa mestariteoksiin.

Siksi toistin jatkuvasti jo 1960 luvulla oppilailleni, heistä vielä elossa olevat  muistavat sen varmasti, että kaikki muu tulee heidän ammatissaoloaikanaan varmasti muuttumaan perinpohjin, paitsi valon ymmärrys ja sen estetiikka.  Joten sen sisäistäminen on opiskeltaessa ammattikuvausta keskeistä, 

sillä kaikki muu on väliaikaista. Myös toista ennustettani painotin  jo silloin heille jatkuvasti;  valokuvaus, painotekniikka, liikkuva kuva  ja visuaalinen suunnittelu tulevat varmasti sulautumaan  aikanaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi tulevaisuutensa  varmistaa haluavien on syytä opiskella jokaisesta niistä kaiken saatavissa olevan osaamisen.  

Tämän päivän tilanne näyttää, kuinka sekin on todentunut. Toisten iloksi, toisten kauhuksi.

Nämä  nykyiset tekniset lisävempaimet,  piirtopöydät, radiotriggerit, akkukompaktit ja, 

nyt viimeisimpänä, kaiken maailman mielikuvitusasustepropsit ja kännykkäappsit ovat, 

surullista kyllä, johdattaneet valtaosan valokuvaajiksi tänään itseään  nimittävistä niin kauas tämän ilmaisutavan sille luonteenomaisilta ja tyylikkäiltä alkulähteiltä, etteivät he enää edes tunnista valon perustavaa merkitystä kuvan laadulle.  Puhumattakaan siitä, että huomioisivat edes sen keskeisimmät ajattomat periaatteet valaistusta rakentaessaan.

Missään tapauksessa en hyljeksi noilla trendi- ja bittiväännöillä työskentelyä, se on tänään joissakin toimeksiannoissa jopa välttämätöntä. Eletty historia vain on osoittanut, etteivät nämä kulloinkin vallalla olevat  trendipäiväperhoset lennä edes yhden valokuvaajan ammattiuran vuosia, vaan korvaantuvat aivan toisilla noin 20-30 vuoden syklillä. Hyvä niin. 

Hyvä myös, että kaikki kerran opitut taidot jäävät aina osaksi seuraavan trendin ilmaisua.

Koska minulla ei ole mitään tarvetta käännyttää ketään minkäänlaiseen vanhaan puritaaniseen valouskontoon, tai  itse valitsemastaan sekoiluvalosaasteesta pois, totesin, että minun kohderyhmäni on edelleen ne  ammattilaisporukoihin järjestäytyneet valokuvaajat, joita jo vuosisatainen ja saman lisää kestävä ikuinen valotyöskentelytyyli vapaaehtoisesti kiinnostaa.  Ja joille ei tarvitse ensiksi selittää kameroiden tai edes lamppujen perusominaisuuksia. Heille kunnon visuaalinen valokivijalka on varmin ammtillinen henkivakuutus, minkä kuvaaja voi hankkia. Mutta joka valtaosalta tämän päivän trendikuvaajilta on jäänyt oppimatta.  Heidän kuvistaan nähtynä.

Pohdin huolella myös, josko olisi vielä fyysisesti mahdollista järjestäytyneille kuvaajille, siis  esim. SAVin jäsenille ja erityisesti mahdollisille uusille koejäsenille, että  päättäisin tehdä vielä kerran  oman kouluttajaurani 50 v. juhlakierroksen osin samoissa valaisuteemoissa, kuin ensimmäisen ammattilaiskurssisarjani.  Sen tavoite lähes puoli vuosisataa sitten, oli havainnollistaa väriin siirtymisen keskeiset ammatilliset valaisumuutokset  kentän olosuhteissa ja silloinen toteutusmuoto oli kierros kaikissa SAV;n jäsenyhdistyksissä. 

Siihen liittyi silloin ja edelleenkin kouluttajan suuri eettinen kysymys, vahvistetaanko niitä, jotka ovat jo osoittaneet oman kykynsä ja tahtonsa realistiseen ammatilliseen kasvuun.

Vai sijoitetaanko resurssit  ”lähetystyöhön”, jossa hyötysuhde on pomminvarmasti huono ja väärinymmärrykset todennäköisin  päätuotos.  Johtuen sellaisen kohderyhmän täydellisestä heterogeenisyydestä ja epärealistista  toiveista.  Joita satu-unelmia ruokitaan entisestään markkinatalouden lyhytkestoisella lupaushötöllä.  Sillä, että vain ostamalla alennustuotteen erikoistarjouksesta, ikuinen onni on heti plakkarissa.  Tässä tapauksessa siis kuvaustaitoja, joiden auttavankin ammatillisen perusosaamisen sisäistämiseen kuluu vuosia.

Olen kohdannut, kipeästi jälleen, tämän asialleen elävän kouluttajan keskeisen ristiriidan. 

Sen, jonka olin jo luokitellut minua enään velvoittamattomaksi.  Omaksi velvollisuudekseni en sitä enää otakaan, kenties kuitenkin mahdollisuudeksi ja etuoikeudeksi. Jos omat voimani ja ajankäyttörajoitteni vielä mahdollistavat  tällaisen  valokierrosponnistuksen.

Alueellisten yhdistysten sijaan saattaisi löytyä nyt ajatonta valokuvallista laatua arvostavia paikallisia studioita, joissa intiimin noin 5-10 kuvaajan voimin viettäisimme iltapäivän ja illan klassisan, ajattoman ja  yksinkertaisen valaisukivijalan yhteisissä pohdinnoissa ja havainnollistamisessa.  Sellaisen valoajattelun ytimessä, joka ei tule ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa, eikä missään kulttuurissa koskaan menemään muodista.  Ja jonka sovelluksia ei tarvitsisi hävetä kenenkään edessä.  Valopäivän ilman mitään lupausta osallistujille, että sen kertaaminen ja edelleen kehittely ratkaisee kaikki muutkin ammatilliset pulmat.  Riittävästi verta hikeä ja kyyneleitä kun olisi jo valmiiksi osallistujien  ammattikokemustaustassa, ennen kuin minkään heidän töissään jo käyttämiensä valaisutyylien puhdas sujuminen on kehittynyt automaatioksi omassa selkäytimessä ja omassa studiossa.

Todellisille  valon  ammattilaisille se juuri taitaa olla yhteinen kokemus ja ominaisuus.

MJK