Tein pyynnöstä päivän opetuskeikan vuosikymmeniä sitten
perustamaani yksityiseen oppilaitokseen. Ensimmäisen kymmeneen vuoteen, eli
eläköitymiseni jälkeen. En ollut mitenkään innostunut asiaan ryhtymään, mutta
pidin lupaukseni siitä, että teen osuuteni jos apuani katsotaan
tarvittavan. Eipä nytkään ollut
kysymys varsinaisesta opetusavusta, vaan tutkintoonsa ensi kuussa valmistuvien
oppilaiden ammatillis-historiallisen perspektiivin laajentamisesta. Ainakin
osasta sitä. Heille ilmoitettu otsikko lienee ollut, ”Valaisua Masan tyyliin”.
Valmistautumiseni siihen synnytti usean yön pohdintaa siitä,
mikä on yhdessä opetuspäivässä kyseiselle ryhmälle mahdollista tai edes
tarkoituksenmukaista. Yhden
työpäivän pituus kun on noin yksi tuhannesosa prosenttia (0,001%) heidän
elämästään. Samalla myös noin 1,5 % tämän tutkinnon lähijakso-ajasta. Ja
valmistautumisineen sekä toipumisineen yksi minulle merkityksellinen
ajankäyttöviikko elämästäni. Vaikkei sitä tehtykään korvausta vastaan.
Valmistautuakseni kunnolla, pohdin blogin otsikon
toimenkuvien eroja ja merkityksiä, niitähän pidetään aivan yleisesti
käytännössä synonyymeinä. Minulle kysymys on kuitenkin täysin eri asioista ja
oli päätettävä minkä mukaisesti
toimiminen olisi tälle ryhmälle hedelmällisintä.
Ensiksi päätin hylätä luennoitsijan roolin ja toimenkuvan.
Mielestäni luennointi on parhaassa käyttömuodossaan sitä, että jonkun alan
kiistaton asiantuntija ja esikuva kertoo ja jopa havainnollistaakin
mielenkiintoisessa muodossa hyvin ammattitaitoiselle ja kokeneelle yleisölle,
oman ja kuulijoiden erikoisalan uusinta tietoa ja näkemystä. Harvemmin täysin
henkilökohtaisia mielipiteitään, ellei luennon tarkoitus ja tavoite ole tehdä
juuri sitä. Toisinaan myös, niinkuin liian usein yliopistotasolla,” professorin
muistiinpanot siirtyvät oppilaiden muistiinpanoiksi käymättä kummankaan
aivoissa”. Omalta kasvatusopin
opiskeluajaltani minulla on riittävästi juuri tuollaista kokemusta, jota en
halua missään tapauksessa levittää kenenkään kärsimykseksi ja
pitkästyttämiseksi. Tämän ryhmän alan, valokuvauksen, uusimpien tai jopa
tulevaisuuden trendien luennoimiseen tai kuvailemiseen minulla ei ole myöskään
enää mitään kompetenssia. Lähes kadonneet
ammatilliset työskentely-ympäristöt ja alamme valokäytänteiden parhaat ja
ikuiset lainalaisuudet ovat minun osaamistani, yli 50 hyvin intensiivisen
työskentely- ja opetusvuoteni kokemuksella. Kuitenkin kohtuullinen
perustietoisuus niistä oli, ainakin olettamukseni mukaan, jo ryhmän ammattisivistyksen
osana. Luennointi on minusta tuhannen kuulijan juttu, muttei nyt sopiva työtapa
vain 12 hengen kohtuullisen kokemattomalle ryhmälle tästä aiheesta.
Seuraavaksi jouduin hylkäämään opettajan toimenkuvan. Sen
keskeisiä osia kun ei voi yhden päivän jaksossa täysin vieraalle ryhmälle
soveltaa. Opettajan tehtävä tällaisessa taidon ja taiteen
yhdistelmäkoulutuksessa on mielestäni keskittyä äärimmäisen huolellisesti
jokaisen opetettavansa henkilökohtaisen ammatillisen osaamisen ja kehittymisen
jatkuvaan ohjaukseen, havainnointiin ja evaluointiin. Hänen on tunnettava,
muistettava ja tarvittaessa kerrattava mielessään jokaisen vastuullaan olevan
oppijan jokainen aikaisempi alan suoritus ja hänen koko kehityskaarensa
nykyiselle tasolleen niin tarkasti, että jokainen uusi toimeksianto on sitä
aloitettaessa vielä tekijälleen mahdoton, mutta loppuun suoritettuna kunnon
kivijalka seuraavan ja vielä vaativamman tehtävän mahdollistamiseksi, oman
alansa tiedon portailla. Niillä portailla, usein aivan saman reitin omassa
kasvussaan jossain muodossa jo kokeneena, opettajan on myös oltava itse niin
paljon jokaista oppilastaan edellä, että hänen kyvykkyytensä hedelmälliseen ja
uutta osaamista tuottavaan ohjaukseen on kiistaton. Senkin osaamisen suhteen jota hän itse ei hallitse oppilaan
tulevaisuudessa odotettavissa olevalla vaatimustasolla. Lisäksi ja juuri siksi opettajan
on maltettava olla puuttumatta
liikaa neuvoineen oppilaansa ponnisteluihin, jotta tulokseen pyrkijällä on
mahdollisuus keksiä ja luoda omat ja itselleen luontevat tämän päivän ja oman
tulevaisuutensa ratkaisut kunkin opillisen tehtävänsä ja sen tavoitteen
saavuttamiseksi. Opettajan toimenkuvan sisältö on sama kuin kasvattajan,
osattava juuri oikeissa asioissa tukea ja ohjata, toisissa vastuullisesti ja perustellen
kieltää, kun se on tarpeen, ja johdonmukaisesti rangaistakin tarvittaessa. Tämä kaikki tinkimättä koskaan
nimenomaan johdonmukaisuudesta ja rehellisyydestä oppijaa kohtaan.
Ammattitaidon opettajan jakamaton henkilökohtainen vastuu niin oppilaansa taidoista
kuin taiteellisesta kehityksestä kun ulottuu oppijan koko loppuelämään ja sen
henkilökohtaisen kokemiseen. Siksi
minusta siihen ei saisi koulutusvaiheessa kukaan sellainen vieraileva gurukaan
puuttua, jolla ei ole oppijan koko kehityspolkua selkeänä edessään
tarkasteltavana ennen kutakin uutta tavoitteellista lyhyttäkään jaksoa tai
tehtävää. Nämä käsitykseni ja näkemykseni olivat keskeisiä syitä siihen, että
itse aikanaan valitsin oman kouluttajatieni, yhteiskunnan ”virallisen”
koulutusorganisaation rajoitteiden ulkopuolella, mutta tuottaen sillä
kiistatonta ja arvostettua tutkintokelpoisuustaitoa opiskelijoilleni.
Kahden keskeisen toimintamallin hylättyäni, hyvin perustein,
jäljelle jäi kouluttajan ammatillista toimintaa lähinnä soveltava koulutusmuoto
tälle päivälle. Sitä päätin
käyttää. Kouluttajan ensimmäinen tehtävä, ennen yhteistä lyhyttäkään aikaa, on
mielestäni tutustua niin hyvin tulevan ryhmän sekä ammattitaidollisiin että
taiteellis-harmoonisiin tavoitteisiin, valmiuksiin ja taustoihin kuin mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa
myös ja erityisesti kohderyhmän heterogeenisen osaamisen äärilaitojen
sisäistämistä ja tavoitteellista soveltamista tarjoamassaan oppiaineistoossa. Muuten
hänen mahdollisuutensa tuottaa pienenkään ryhmän oppijaan tarttuvaa
ammattitietoutta, tai siihen liittyvää tilannekohtaista oivallusvalmiutta,
katoaa vieraisiin esimerkkimaailmoihin.
Minusta mikään ei ole turhempaa ajankäyttöä kuin kouluttaja, jonka
maailmakuva ja ammatillinen kokemustausta poikkeaa liikaa kohderyhmänsä
vastaavasta. Tyypillisin esimerkki tästä lienee tämän hetken maamme hallitus,
jonka koulutukselliseksi ajateltavissa oleva esimerkkiasema yhteiskunnallisten äärimmäisen
merkittävien uudistusten tahtotilan luomiseen kansassamme, ei tule onnistumaan
milloinkaan sen nykyisillä juupaseipäs uudistuksilla ja rikotuilla lupauksilla.
Useiden ministerien ammatillisesta valmiudesta avaintehtäväänsä puhumattakaan.
Tämänkertaiseen, uransa alussa olevaan ryhmään, en pystynyt
soveltamaan sitä nykyistä normitoimintaani valokuvausalan koulutusvierailuissani, että muodostan koko
päivän ohjelman esimerkkitapauksineen ja kuvineen, niin tarkasti kuin
mahdollista, sen kuva- ja viestisadon jatkeeksi , mikä on kerättävissä kunkin
osallistujan omilta nettisivustoilta ja heiltä pyytämieni ennakkotietojen täsmäfaktoista.
Mielestäni juuri kouluttajan rooli on eläytyä työnsä ajaksi ryhmänsä
ammatilliseksi ”seniori”tai ”tutori” jäseneksi ja ryhmän kaikista ominaispiirteistä
sekä tietoiseksi, että niihin mahdollisia erilaisia ratkaisu- tai ainakin
jatkomahdollisuuksia laajasti pohtineeksi ja valmistelleeksi. Muuten kouluttaja on kuin luennoitsija,
jonka merkitys jää useimmille osallistujille vain ”oli kiva tietää” tasolle.
Kouluttajan tehtävä on havainnollisesti ja kutsuvasti avata useita sellaisia käytännön
työskentelyn ovia, joista oppija saa ja voi konkreettisesti mennä katsomaan ja
etsimään itselleen sopivia täsmäkäytäntöjä. Kouluttajan tehtävä on havainnollistaa tarkasti piirretyllä ratkaisukartalla
tulevia mahdollisuuksia, muttei hänen tule eikä voikaan osallistua itse
maastoon tehtävään retkeen käytettävissä olevan yhden päivän vaikutusaikanaan.
Siksi ratkaisin tämän vierailupäivän eräänlaisella
kuvallisella ”seisovalla pöydällä” jossa oli tarjolla lähempään käsittelyyn parinsadan
todellisen elämän kuvaustoimeksiantojen ja niiden valoratkaisujeni
originaalikuvat sähköisine versioineen, muutamien isompien kuva- ja tietoprojektieni
suunnittelutaulukot ja –muistiot sekä muutaman sadan kuvan
havainnollistamisportfolio kertomusteni tueksi tarvittaessa. Etenemisen aloitin osallistujille
antamani kahdeksan avainkysymyksen tietojen ja heidän siinä esille tuomiensa
ongelmien lyhyellä käsittelyllä. Päivän muun sisällön ja sen etenemis- ja käsittelytavan
valitsimme yhdessä pääsääntöisesti ryhmässä aktiivisimmin opiskelevien
ehdottamista satojen vinjettikuvien yhteenvetosarjakuvasta valitsemista muutamista
valocaseista, ja niitä tarvittaessa muihin esille tulleisiin ryhmän kysymyksiin
laajentaen. Näin sain tarjottua ne muutamat helmet, jotka ryhmän mielestä
vastasivat parhaiten heidän tarpeeseensa tarjolla olevasta satakertaisesta aineistosta. Lisäksi minulla oli
silloin mahdollisuus vaikuttaa siihen lisäinformaatioon, jonka harkitsin olevan
tarpeen ryhmän koulutustavoitteen suunnassa.
Tässä vaiheessa elämän kaartani ja sen fyysisiä
edellytyksiä, kukin lyhytkin keikka tarkoittaa minulle melkoista fyysistä ponnistelua, mutta
vasta nyt on ollut ajallisia ja kokemuksellisia edellytyksiä pohtia itselleni
kyllin kirkkaaksi toimintani perimmäisiä merkityksiä ja virtaviivaistaa sen
toteuttamista. Siinä konkretisoituu jälleen se vanha viisaus, että mitä enemmän
ihminen eläessään oppii, sitä vähemmän hänellä on aikaa jäljellä sen
hyödyntämiseen.
MJK