keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Taide/taito, harjoittelun määrästä. osa 14.




Ystäväni kysyi edellisen blogin harjoituksistani, onko se määrä kaikki mitä aion kustakin veneestä kirjoittaa.  Ei ole.   Koska toivon, että esimerkkini saisi joitakin lukijoitani ainakin vakavasti harkitsemaan kirjoittamista oman kaiken tyyppisen ilmaisunsa kehittäjänä, kerron lisää kirjoitusprojektisuunnitelmani nykyvaiheesta.

Ne edellisen blogini kuusi lyhyttä harjoitelmaa, olivat tasan ensimmäiset sen aihepiiristä. Ja kaikki kolmen päivän hyvän kirjoitusopetuksen jälkeen. Sekä parin oppikirjan lukemisen. Vastaavia harjoituksia minun on syytä tehdä satoja ennen projektini edes vakavaa työstämistä. Sitkeästi mutta vain voimieni mukaan.

Harjoituksissani keskityn erilaisiin kirjoituksen perusrakenteisiin ja katselukulmiin. Työskentelen siis aivan kuin valokuvatessa, mutta nyt kirjaimin. Harjoittelen havaintojen tekemistä ja niiden kuvaamista. Ulko- ja sisämiljöiden, erilaisten valo-olosuhteiden ja vuorokaudenaikojen, erilaisten ihmisten ja esineiden, tapahtumien ja tunnelmien, kaikkea mitä kamerallakin, ja tavoitteella olla vähintään yhtä huolellinen.

Nyt tulee sitten vielä tärkeänä lisänä kuvaukseeni syitä ja seurauksia, ajatuksia ja pohdintoja, monologeja ja vuoropuheluita, ihmisen kuvaamista sisältäpäin. Joskus jopa esineenkin. Vaativaa, mutta tärkeätä lisäystä valokuvan ja kuvataiteenkin kerrontaan.  Kaikkia edellä mainittujahan tulee hyvän visuaalisen kuvan synnyttämiseksi luonnollisesti seurata ja tajuta, mutta kamera ei ole oikea väline niiden siirtämiseksi jälkipolville yhtä monipuolisesti kuin harkitut lauseet ja jäntevä kertomuksen juoni ja rakenne. Vastaanottaja viipyy tavallisesti paljon kauemmin kirjoitetun kuvauksen parissa ja osallistuu siinä annetun vaikutelman konkretisoimiseen ehkä aktiivisemmin.  Tämä asettaa kirjallisen kuvauksen tekijälle mielestäni enemmän vastuuta oman osuutensa laadusta. Ja siihen valmistautumisestakin.

Koska tarinani tulee olemaan n. 6 vuosikymmentä  perheeni ja omaakin historiaani, johon veneilläni on ollut usein sekä omaa vaikutusta, että myös eturivin paikka olennaisiin juonenkäänteisiin, minulle on selkeä valinta että katselukulma on heidän.  Ei siis minun tai kertojan näkökulma. Ei kaikkitietävän eikä  tarinoissani esiintyvien ystävieni ja läheisteni. Ei myöskään raportoijan eikä dokumentoijan, vaikka kirjoitankin vain todellisuudessa tapahtuneista  asioista. Luonnollisesti oman suodatukseni läpi.  Kuten aina kuvataiteessakin.

Koska kirjoitan tällä hetkellä  limittäin, lomittain ja toisiinsa peilaillen  22 eri veneen tarinoita, raaka-aineiston sivumäärä tullee olemaan valtava. Siksi aion toimia ns.”sipulitekniikalla”  eli ensin jotain lyhyempää eri tyyleillä kaikista, sitten seuraava kierros syventämistä eri tilanteesta tai viitekehyksestä  samalla periaatteella jne..  Täten kokonaisuus on eräällä tavalla monipuolinen mutta lukuvalmis koko ajan kun se todennäköisesti kuitenkin jää aikanaan kesken. Puhtaasti biologisista  syistä.

Kuten tapahtunee myös kuvitusten kohdalla.  Valokuvia , työpiirroksia ja luonnoksia on jo valmiina ja lajiteltavina tuhansia. Niitäkin lisätään eri kerroksittain. Ensin kunkin veneen keskeisimmät  ja kokonaisuutta parhaiten valottavat.  Sitten tilanteiden  tuokiokuvia, jos ne  uuteen kirjoituskerrokseen liittyvät ja sopivat.  Piirsin jo kunkin tarinan otsikkoluonnoskuvat jokaisen veneeni ”muotokuvaksi”.  Vain niiden tekeminen puhtaaksi aikomaani kuvalaatuun nelivärisinä on suunnilleen ehkä vuoden työpanos.  Johtuu siitä että joudun palauttamaan  aikaisemmat valmiuteni käden kuvitustaitoihin  myös kovalla harjoittelulla. Luonnoksia tehdessäni iski jo himo myös merellisten anfangien  ja  mustavalkoisten vinjettidetaljikuvien  tekemiseen.   Kunnon amatöörin lailla hallitsematon pakko tehdä aineistosta liian laaja ilmestyi siis jo kuvaan. Varsinkin kun se on jo valmiiksi minulla veressä.

Ammattilaisuuttahan olisikin sitten se oikean  raakuinen karsinta,  Jotta jyvät erottuisivat akanoista.  Kuvineen teksteineen ehkä  parista tuhannesta sivusta ne vajaat pari sataa, joissa viestin kirkkain sisältö tiivistyy.  Siis suunnilleen  nykyisten puhelinten käyttöohjeen verran. Mutta sitä ei ole tehtävissä ilman koko aineiston luomista ensin kaikilla kyvyillään. Vain määrä voi tuottaa laatua, sanoi joku minua viisaampi.
Ja lisäksi tarvitaan varmaan innostusta ja onneakin.
MJK


tiistai 18. tammikuuta 2011

Taide/taito, harjoittelusta. osa 13.



Olen siirtynyt tämän taide/taito pohdintani kokeelliseen ja käytännön vaiheeseen. 
Kyllästyttyäni kirjoittamaan osaamattomuuden ahdistuksesta käsin, etsin tien, metodin ja ohjauksen kirjoittamisen taitoa kohti.  Taidetta siihen tavoitteeseen en ole sijoittanut muulla tavalla kuin sillä, että olen sydämelläni mukana tulevissa harjoituskirjoituksissani.  
Kuitenkin niistä syntyvällä kokonaisuudella  on myös funktio.  Siis kuten käyttökuvillakin . Vaarin tietoperintö perheen historiasta tyttärenpojalle, joka  lukenee sen toivottavasti ehkä parikymmenen vuoden kulutttua.  Jos haluaa.

Kolmen erinomaisen kirjoituskurssipäivän tuloksena löysin metodin, jolla kirjoitusta nyt aluksi harjoittelen. Lyhyitä nopeita luonnoksia, kuitenkin tapaillen teemoja omaan projektiini.  
Haistellen ja maistellen eri tyylilajeja. Etsien omaa ääntäni. Vaikkakin veneitteni kertomana.
Lopputuloksen aikanaan alkaessa ensimmäisestä rakentamastani  ja päättyen siihen, joka jää minulta ehkä kesken.

Purjelautta VIISIKKO 1954

Lepään yöni rantasaunan edessä olevalla hiekkarannalla.  Rakentajani Matti, 11 vuotias nassikka, ei jaksa minua kuiville kiskoakaan, joten vetyn tässä hiljakseen, mutta olen kuullut ettei minua enää ensi vuonna tarvitakaan ja saanen arvokkaan lopun aikanaan kuivuttuani pari vuotta maissa.  Silloin seuraava palvelupaikkani on ihanasti lämmittävinä takkapuina hänen kotinsa pienessä olohuoneessa.

Matin kotitalo, tuossa polun päässä  uppoaa saaristomaisemaan kuin se olisi aina ollut siellä. Edessä rantakallio ja takana  synkät kuuset.  Toisella puolen vesirajassa leikkimökkiä pienempi rantasauna aivan vieressäni ja toisella pikkula metsän piilossa. Kallioinen niemi taakse kohoten.

Mökin esikuvana kertovat olleen norjalainen tunturimaja. Mitat ovat  6x4 metriä, mutta siellä voi nukkua  jopa neljässä eri tilassa, muita näkemättä. Vintissäkin siedettävästi jopa kolme,  eli Matti molempine sisarineen vaikka kukaan ei siellä mahdu kunnolla istumaankaan.
Talon ainoa  lämmön lähde on avotakka tuvassa, ellei keittiön pikkuruista hellaa myös sellaiseksi lasketa. Tuvan kahdesta ikkunasta näkyy toisesta merenlahti  ja toisesta tähän rantasaunalle tuova kalliopolku.  Ulkopuolella talon on metrin leveä terassi kahdella sivulla. Kesällä paljon lisätilan tuntua.

Kutteri  SÄMPYLÄ  1964

Muistan matkani  juhannusaattona Sipooseen.  Se oli kesän ensimmäinen purjehdus uuden omistajani Matin ja myös hänelle uuden tyttöystävänsä kanssa.  Minut ostettuaan hän käytti valoisat kevätillat ja usein yötkin ulkonäköni muuttamiseksi mieleisekseen, visualisti kun oli.
Vanhan nimeni Sämpylä, sain kuitenkin pitää. Meriperinteessä uskotaankin laivan nimen muuttamisen tuovan huonoa onnea.

Mutta muuten ulkonäköni sai kokonaan uuden leiman, josta olen jo aika ylpeäkin.  Takilani hän muutti kutteriksi ja entiset kermanvaaleat kylkeni kiiltelevät nyt yönsinisinä. Kajuutan ulkopinnaksi sain irokoa ja katon helmenharmaaksi. Vanhus  nuorentui vuosikymmeniä ja sai toivottavasti hippusen lapsenmieltäkin.  Miehistöni kun ei nyt ollut yhteensäkään puoltakaan omasta iästäni.

Kyllä nyt kelpasi lähteä Lauttasaaresta leppeässä myötätuulessa itään ja juhannusta kohti.
Tuuli oli hiljenemään päin, mutta eihä juhannusyöstä pimeätä tulekaan, joten ei haitannut että ajovalot oliva vielä asentamatta.  Vaikka matka kestäisikin  yllättävän kauan, joka myös tapahtui.
Tunnelma kannellani oli kihelmöivän jännittynyt, olihan tämä ensimmäistä kertaa kun Matti minulla purjehti ja myös neitokainen Marja.
Yritin siis käyttäytyä arvokkaasti ja lipua sulavasti mainingilta toisella uudessa komennossa.
Siten he molemmat saisivat pehmeän alun tuleville yhteisille  seikkailuillemme.

3 mastoinen purjedjonkki HUMPPA ,  1992

Ensimmäinen palvelupaikkani oli venäläisen arktisen jäänmurtajan 50 hengen pelastusveneenä.  Siksi minuun ei asennettu moottoria, sillä 20 hengen soutukone oli pakkasessa paljon toimintavarmempi ja joustavampi.  Ja piti varmasti miehistöni lämpimänä tositilanteessa.  Runkoni on jo hajonneen Neuvostoliiton alumiinimetallurgian ja niittaustaidon mestarinäyte. Suomeen jouduin emäalukseni peruskorjauksen jätteenä.

Silloin vasta jouduin myös ensimmäiseen tosikoitokseeni.  Minut osti työttömäksi joutunut merimies, joka purki tarpeettomat osat rakentaakseen  minusta huvialuksen ihan sananmukaisesti. Huvikseen rakentelua varten.  Se pelastustehtävä hänen kertomansa mukaan toteutui siinä, että kanssani puuhailu koko hänen työttömyystalvensa, pelasti hänet alkoholisoitumasta ja apatisoitumasta.  Keväällä hän möi minut Matille saadakseen  taloudellisenkin hyödyn talvestaan.  Hieman keskeneräisenä.

Se valmiusaste sopi taas  Matille erinomaisesti, sillä intohimoisena klassisten laivatyyppien ja oman venerakentelun  harrastajana hän  sai loistavan pohjarungon toteuttaa suunnitteluaan ja ideoitaan.  Joten pääsin aikanaan vesille Näsijärven ensimmäisenä ja ainoana kiinalaisena djonkkina. Usean tuhannen vuoden laivarakennusperinteen tuoreena esimerkkinä.

Vaikka hän rakensikin minusta kolmimastoisen jykevän purjealuksen, ansaitsee nyt asennettu, mutta jo todella iäkäs apumoottorinikin  oman mainintansa. Siksi, että nimeni sain sen mukaan, eikä kiinassa humppakäsitettä silloin varmaan tunnettukaan.  Moottorini miehekäs käynti perustuu hehkukuulaan joka lämmitetään tulikuumaksi puhalluslampulla ja kone käynnistetään sitten sen omalla takapotkulla. Ei tosin onnistu jokamieheltä.  Mutta käynnistyttyään se puksuttaa tasan humpan tahdilla  vähän yli sataa kierrosta minuutissa. Ja korsteenista kuuluu hummpppa, hummpppa, humppa…..  Samalla savupiipustani  tupruaa tasaiseen tahtiin  pyöreitä savupölähdyksiä.  Matti  huvittelee kyllä välillä sillä, että piippuuni pannaan luuta pystyyn ja polttoaineeni sekaan rypsiöljyä.  Silloin savuni näyttää donitseilta ja haisee munkilta. Kuten aidon huviveneen tuleekin.

Kolme vankkaa mastoani  tekevät kunniaa nykyisen kotikaupunkini  tehtaiden menneisyydelle, sillä Matti muotoili ne yli 9 metriä leveiden paperirullien alumiinisista sisäputkista , jotka  kyllä kestävät  vaikka koko miehistöni mastojen huipuissa samanaikaisesti.  Purjeet ylhäälläkin. Nämä omani kantavat punaiset purjeeni  todella ylpeästi ja notkumatta. Joka kelissä.

Koska Matti käyttää minua  pääasiassa oppilaittensa ja ystäviensä retkiin  ja niillä  kurssitukikohtana, etukannelleni tuli aluksi myös klassinen ajaton kiinalainen keittopaikka, kivistä muurattu  kanneton tulisija.  Joka  palveli erinomaisesti, kunnes järvipoliisi kerran hälytti  pelastusaluksen meitä auttamaan.  Avotuli aluksessa kun on kansainvälinen merihätämerkki.
Tuoreet lätyt suoraan pannulta, mansikkahillolla, lievensivät kiusallisen tapaamisen  alkukireyttä.  Mutta keittopaikka vaihtui katseita piiloon. Jonne kapteenikin olisi häpeissään mielellään livistänyt.

Kuunarilaiva  MUROLE  2001

Peronsaari, Muroleen takakansi.  Alkusyksyn pilvetön kirpeys. 
Kurssipäivän ja saunan jälkeinen tyyni väsymys miehistölläni.
Teemana on eroottisen kuvituksen viikonloppu.
Mallityttö istuu  yläkannella valkoisissa verkkareissaan saunapuhtaana
ja ilman meikkiä. Kuin viaton rippityttö.
Hentoinen savun haju lättyjen paiston jäljiltä.
Osa kurssilaisista tuhisee jo  kajuutoissa makuupusseissaan osa kansilla.
Jokunen istuu  Matin kanssa  yläkannella.
Kukaan ei puhu

Mastot ja köydet piirtyvät kolmiulotteisena grafiikkana kannella nukkujille tähtiä vasten. 
Hitaasti siirtyen painavan runkoni hiljaa keinuessa.
Kuu valaisee maiseman ja tekee kuvansa melkein tyyneen järven pintaan. 
Kunpa joku heistä huomaisi katsoa pintaa tarkemmin.
Joka suuntaan järven pinnassa sädehtii tuhansia pieniä kuunsiltoja. 
Mutta kovin kapeita ja kirkkaita.

Yläkannen viipyilevän raukean hiljaisuuden lopettaa Matin hiljainen kysyvä ääni.
- Harri, pitäisiköhän nukkuvat vielä herättää. Katsomaan erästä minulle rakasta ilmiötä edes kerran heidän elämässään. Tänään se onneksi näkyy.
 Järven pinnassa kimaltavat myös tähtien sillat.

Kuunarilaiva MUROLE  4.10. 2003 aamulla

Aamun valjetessa  tulipaloni koko irvokkuus paljastui. Lumi oli tosin peittänyt mustuneen ja murjotun kanteni, mutta sisälläni oli vain yhtä väriä, mustaa. Ei viitettäkään eilisistä punakirjavista verhoistani edes komentosillalla.  Vessan pyttykin oli sulanut haisevaksi törkykasaksi  messin lattialle, samoin kuulutuskaiuttimet.  Takakanteni valot roikkuivat haljenneina entisen pelastusliivilaatikon  kannen päällä. Itse laatikkohan oli ollut Matin itselleen valmiiksi tekemä ruumisarkku, joka oli valjastettu täkilleni hyötykäyttöön , oikeaa tarvettaan odottaessaan. Kanteni ennen niin vahvat lankut törröttivät  eripituisina kuin muumion hampaat luhistuneen alakajuuttani reiän ympärillä.

Matti ja Jyrki raivasivat hiljaisina rojun sekaan kulkuväyliä poliisin tutkijoille joita he odottelivat. Työ oli varmasti likaista ja surullista. Kuten oma tilanikin. Mitä iloa on kenellekään sadasta tonnista ruosteista kelluvaa rautaa.
Heidän nojatessaan levätäkseen välillä  alakannella jäljellä olevaa rautakaiteen pätkään, Jyrki totesi;  Mahtoi se eilen kohtaamamme laivahiiri aatella yöllä , että on vähän turhan rajua hiirentorjuntaa.

Vielä aloittamaton, ehkä OSLONJOLLA

Huolimatta lähes sadan vuoden konstruktioiästäni  pysäytän edelleen jokaisen ohikulkevan tosi purjehtijan. Solakat muotoni kertovat vauhdikkaasta luonteestani ja helposta käsiteltävyydestäni.  Puupintani tekijäni taidosta ja hänen estetiikan tajustaan.   Kukaan vähääkään käsityöläiseltä näyttävä ei voi ohittaa minua sivelemättä hellästi 12 lakkakerroksen peittämää pintaani.  Tiedän, että minua täydellisempää purtta isän, isoisän ja pojanpojan yhteisille hetkille ei  ole tehty ja nyt lähdemme sitä kokemaan  kimaltelevalle selälle.

Edellisiin kuuteen harjoitukseen taustapohdintoineen kului noin työpäivä. Tässä osaamisen vaiheessa.  Seuraava sata vastaavaa ponnistelupäivää ja noin kymmenen asiaa opettavaa teosta luettuani, harjoituksineen, antanevat jo lähtökohdan, tuleeko hommasta mitään.
Ainakin syntyy tietoa ja omaa kokemusta taidon kertymisestä  tai kertymättömyydestä mutta aina ja vain sitkeän ja tunnollisen harjoittelun kautta. 

Se nyt tässä kumminkin on edessä.

MJK

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Taide/taito, Itselleen kirjoittaminen. osa 12.




Tunnen  useitakin ihmisiä, jotka kirjoittavat vain itselleen esimerkiksi päiväkirjaa.   Jäsentelevät omia ajatuksiaan ja tekemisiään. 
Muutama menneen syksyn blogini on ollut elämäni ensimmäiset tapailevat kokemukseni siitä asiasta.  Vaikka julkistinkin ne  asiaa enemmän ajattelematta. 
Jotenkin ehkä sen menneisyyteni takia, että jokainen kirjoittamiseen liittyvän ja sitä kohtaan tuntemani ahdistukseni kautta tuottamani sana ja kirjoitus on vuosikymmenet sisältänyt  sille ennalta annetun tehtävän tai viestin jollekin lukijalleen.
Ja todella moni vain faktalauseita, joita käytetään työvälineinä ja/tai lähes lakivaatimuksen aukottomuuden sisältävinä tehtävänantoina.
Kirjoitettuna asemasta tai velvollisuudesta käsin, ei omasta tahdosta tai ilmaisemisen tarpeesta. 
Niistähän ei silloin löydy ainuttakaan taiteen elementtiä.  Ja taidonkin aika harvakseen, 
ellei siihen lasketa sitä, mitä niiden kautta kuitenkin on syntynyt.
Ja ollut pakko sisällyttää  väärinkäsitysmahdollisuuksien estämiseksi.
Mutta sujuvaa, kiinnostavaa lukemista ne eivät varmasti ole olleet.

Aivan kuten kuvatuotantonikin, ne ovat olleet kuin käyttökuvia määrättyyn tarkkaan tarkoitukseen. Funktion, ei taiteen tavoitteilla ja kriteereillä.
Eikä  se  taide varmaankaan ole useassa niistä tullut katsojankaan mieleen.
Taito varmaankin useammin, ja  tuhansittain niitäkin kuviani, joissa ei sekään.
Silloin ne ovat olleet esimerkkejä siitä, kun kumpaakaan ei ole riittävästi. 
Jo pari vuotta olenkin kylmästi hävittänyt merkityksettömiä kuviani,
jo kymmeniä tuhansia niistä.

Mutta olen samalla myös valinnut ja viimeistellyt sitä kuvakokoelmaani, jonka kautta voin ja haluankin vielä oman panokseni Suomen  sana/kuva kulttuuriin ehkä lisätä.    
Työnimi sille on toistaiseksi ”matin kikat ja mokat”. 
Kuvia ja pohdintoja, enemmän miksi kuin miten niistä tuli visuaalisesti sellaisia, jollaisina ne julkaistiin omaa viestiään toteuttamaan.  Työ on aloitettu tosissaan jo toissa vuonna, valmistumisaikaa en uskalla edes arvata. Voimat ratkaiskoot.
Ja tulevan sanan käytön taitoni kehittymisaikataulu.

Eilen, kirjoittamisen johdantokurssilla, itselle kirjoittamisen asia tuli mieleeni ihan uudessa valossa. Kun käsittelimme kirjoittamisen esteitä. 
Se itselle kirjoitushan on  foorumi, jossa saa ja voi myös kokeilla ja mokata ihan vapaasti. Kukaan ei pääse sinne minkään kritiikin kanssa masentelemaan.  
Eipä liioin motivoimaankaan.  Tai auttamaan oman äänen löytymisessä.

Prosessihan on silloin oikeastaan ihan sama miten kuvaamaankin on ollut opeteltava, 
liian usein yksin ja kaikkien virheiden kautta.  Ennen omien oivallusten syntymistä.
Mutta kirjoittamiseen saa onneksi ohjausta vieläkin helpommin kuin ammattilaatuiseen kuvaamiseen.  Ja juuri saman ilmaisumuodon erinomaisine esimerkkeineen ja selkeinä ohjeina. Saimme kurssilla kukin  mm. listan n. 200 kirjoittamisen  oppimisen opaskirjasta.  Joista tunsin itse etukäteen 2. 
Enkä niitäkään ollut lukenut.  Vaikka olisi pitänyt ja tehdä niiden harjoitukset tunnollisesti.  Sekä keskustella omien tekstien perusteella parantamismahdollisuuksista vertaisryhmän 
tai hyvän ohjaajan kanssa.
Sen aion nyt tehdä. Näinhän kuviinkin tulee sitä taitoa. Joskus myös taidetta.

Joten hikeä, verta ja kyyneleitä on silläkin sektorilla tiedossa.
Mutta palkinto on sen arvoinen, kuten kuvauksen oppimisessakin, sen voin vannoa. 
Ja taiteen taso yhtä kaukana aloittajasta kuin kuvatessakin. 
Mutta yhtä mahdollinen.  
Taitoon on nyt ensiksi kuitenkin kurkotettava, ennen kuin siitä taiteesta on tässäkään asiassa syytä edes haaveilla.  Itselleni tuo edellinenkin riittää  erinomaisesti omiin tuleviin kirjoituksiini.

Kaunista ja ilmaisuvoimaista kieltä nyt muiden tekemänä maistaneena.

MJK

torstai 13. tammikuuta 2011

Kirjoittamisen opiskelun suunnitelmani


ALUSTAVA LUOVAN
(MUTTA VARSIN TOSIPOHJAISEN)
KIRJOITUS- JA KUVITUSHARRASTUSPROJEKTIN SUUNNITELMA.  EHKÄ JOPA PROSESSIN.

Olen jokseenkin koko tietoisen elämäni rakennellut harrastuksenani veneitä.
Joskus suunnilleen alusta asti, joskus jatkaen toisen projektia,
toisinaan pelastaen jo loppusuoralla olevia, joskus jopa vain hoitaen tai muokaten melkein uudenkarheita.
Niitä on omistuksessani ollut jo yli 20 erilaista yksilöä.
Vain isommat laskien, jollat lisäksi.  Kaikki jollain tasolla rakkaitakin.
Ja hyvin opettavaisia kokemuksia omassa kasvussani. 
Oma tarinani on hyvin suurelta osalta veneitteni  tarina.
Niitäkin oli ja on edelleen useitakin samanaikaisesti.
Merellä ja järvellä, tai siirtotrailerilla. Tai rakentelu eri vaiheessa.

Minulle kukin vene on ollut selkeästi oma persoonallinen yksilönsä. 
Kaikilla niistä on ollut omat mieliin painuneet seikkailunsa käytössäni. 
Minulle on luontevaa, että niiden olemus on aina ollut hän eikä se.
Joten haluaisin osata ja oppia kirjoittamaan heidän ajatustensa ja kertomustensa kautta ehkä oman tarinani. 
Vaikkapa vaarin perinnöksi hiljan syntyneelle tyttärenpojalleni.
Todennäköinen ennuste elinkaarestani kun näyttää jo matemaattisesti siltä,
että emme tule koskaan kohtaamaan hänen aikuiselämässään.

Koska olen ammatiltani sekä graafikko että valokuvaaja,
veneitteni tarinoiden kuvittamiseksi on myös jo kosolti valmista kuva-aineistoa
ja haluaisin myös vielä ehtiä tehdä niistä jokaisesta ”muotokuvan”  jollain nimenomaan käsivaraisen kuvitustekniikan menetelmällä.
Valokuvin  kerrottujen mahdollisten tuokiokuvien lisäksi.
Joita on nyt lisää kuvattavissa tyttärenpoikani oman  veneilyuran ensi matkasta alkaen.
Luonnollisesti ilman hänen alitajuistakaan velvoittamistaan veneilijäksi.
Se on varmasti jokaisen oma vapaa valinta.  Minulle tärkeä.

Itselleni on vasta viime vuosina selvinnyt, että veneiden pitkäjänteinen rakentelu on ollut minulle merkittävämpi kasvuprosessi kuin niillä purjehtiminen.  
Kumpaakin olen suureksi tyydytyksekseni saanut tehdä jo yli 5 vuosikymmentä.  Ja sen suunittelu-rakennusvaiheen merkitys vahvistuu edelleen niin kauan kuin voimani siihen riittävät.  
Tämä kirjoitus/kuvitusprojekti  olisi nyt hallittu ja ehkä  myös hedelmällinen omankin kasvuni jatko sillekin ajalle kun rakentelusta on  pakko fyysisistä syistä  asteittain luopua.

”VENEITTENI POHDINTOJA” (työnimi)  alustavat  kappale/kuvitusnimet.

1954                      Purjelautta                                        VIISIKKO
1964                      Kutteri                                              SÄMPYLÄ
1966                      Djonkki                                            SÄMPYLÄ 2
1968                      Airiston risteilijä                               SÄMPYLÄ 3
1970                      Avomeripursi                                   MARISSA
1971                      Catboat                                            MIRRI
1974                      2 mast. djonkki                                SÄMPYLÄ 4
1975                      Purjesampaani                                 SÄMPYLÄ 5
1977                      M/P katamarani                               MARAKATTI
1979                      Traileripursi                                    VIOLET
1981                      Kahvelikutteri                                 MOBY DICK
1988                      Traileripursi                                    VAVI
1991                      3 mast. djonkki                              HUMPPA
1994                      3 mast. kuunarilaiva                      MUROLE
1996                      Monitoimivene                             ASKELADDEN
1998                      Kahvelikutteri                               NOSTALGIA
1999                      Luokkavene                                  EKA
2004                      Moottoripursi                                AURORA
2006                      Moottoripurjejooli                         MUUSA
2006                      M/P kosteri                                   MERILI
2008                      Moottorikatamaran                       KESISHIMA 2
2009                      Purjekatamaran                            TUUTIKKI

 Tyylilaji olisi siis alustavasti sellainen, että verbaalinen osuus on kunkin veneen ihan omia ajatuksenvirta-pohdintoja jossain  yhteisessä ikimuistoisessa tilanteessamme  kertojaveneen käyttöaikana minulla ja kanssapurjehtijoillani.

Saapas nähdä kestääkö tämä idea jatkotyöstön, ja kirjoitusopiskeluni sen pitkäjänteisen moninkertaisen muokkauksen lukijalleenkin siedettäväksi.
Aloitan sen kuitenkin huomenna  14.1.2011. Luovan kirjoittamisen johdantokurssilla Helsingissä.

Eläkeläisen eka tosipitkä henkinen projekti. Hienoa ajatella, että sellainenkin on nyt mahdollista.

MJK