perjantai 12. marraskuuta 2010

Taide/taito, suru? osa 8



Nämä ajatukseni eivät ole sen enempää sarkastisia kuin vakavan asian rienaustakaan. 
Kerron vain tämänhetkisen oman käsitykseni surusta. Olen ollut siitä kauan kiinnostunut.  
Riittävän omankin pohdintani jälkeen olen saanut sen suhteen  henkilökohtaisen rauhan. 
Ainakin toistaiseksi. Tästä kirjoituksesta saattaa silti tulla aika pitkä, koska en halua jakaa tätä kokonaisuutta eri kertojen jatkopaloiksi.

Jokaisella meistä on kokemusta surusta. Sekä omastaan että lähimmäisen. 
Monesta eri laatuisesta ja voimakkuisesta. Surun syitä on rajattomasti. Niitä en aio luetella tässä.
Tässä minua kiinnostaa surun suhde taitoon ja myös taiteeseen. Valokuvassakin.

Minua kiinnostaa sekä yksilön, että yhteisön  surun luonne, rakenne ja myös vaikutukset.
Ja myös suruun reagoiminen, voiko sen tehdä väärin tai oikein?  Voiko sen kokemisen taitoa kehittää?  Onko siihen edes tarvetta?  Voiko surua oikeilla toimenpiteillä lievittää tai sen kestoa lyhentää?  
Ja onko sekään edes tarpeen.  Voiko surua jalostaa tai hyödyntää esim. taiteellisen työn katalysaattorina, kuten yleisesti ajatellaan?

Eräs niistä mielestäni kyseenalaisista vanhoista uskomuksista sisältää sen, että surulla olisi niiden kokijaan jalostavaa vaikutusta. Jos olisi, voisiko sen hyödyntää harkitusti?  
Ainakin asiatieto surun olemuksesta  oli  itsellenikin tarpeen. Etsittyäni kauan kokemuksia ja ajatuksia  sekä eri kirjoista että ystäviltäni, viisailta ihmisiltä, olen  löytänyt erilaisia itselleni  surua selkeyttäviä vastauksia.

Joitain niistä lienee yleisiä totuudeksi oletettuja käsityksiä, joitain eri ihmisten kokemuksia surun kanssa elämisestä. Mitään niistä en väitä kenellekään muulle todeksi, vaikka minulle ne ovat sitä.  
Myös se, että käsitykseni niistä muuttuu koko ajan.  Niiden kautta olen kuitenkin saanut yhden mustan aukon omassa tajunnassani  vähän valoisammaksi.  Olen saanut siitä myös  kuitenkin  joitakin työvälineitä auttaa järkevällä tavalla joitakin sellaisia lähimmäisiäni, joiden suruihin osallistuminen on jollain tasolla ollut toisinaan sekä velvollisuuteni,  että joskus myös etuoikeuteni.
Tänään käsitän surun esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

Mitä suru on ?

-       Suru on aina pienempi tai suurempi harjoituskuolema, mutta, oikeasta poiketen, sitä voi itse tarkkailla, siitä voi oppia, ja ehtii oppinsa vielä käyttää.

-    Surulla on, mielestäni liian usein aiheetta, aina kunniallisuuden leima, vaikka se on todella liian usein pelkästään tyhmyyttä, tarpeetonta ylpeyttä ja uhmaa väistämättömän edessä.

-       Surun lähteenä on aina menetys, jonkun vastentahtoinen luopuminen jostakin itselleen arvokkaasta, henkisellä tai materiaalisella tasolla. Joskus sen syy on myös kokijalleen merkittävä arvostus, jota on loukattu.

Suru kuuluu ihmisen kasvuun ja luontoon. Koska sen luonne on jostain luopuminen, käyttäytyminen sen kohdatessa  on hyvä ja tarpeellinen taito jo imeväisestä lähtien hallita.  Suru on kiinteä osa ihmisenä  kasvua ja jokaisen elämän kulkua. Siksi sitä ei tule vältellä.

-       Surua ei siis tule myöskään pelätä sillä sen pelko on mielestäni elämän pelkoa. 
     Suruton henkinen tila  on helpolla pääsemisen harha, joka näkemykseni mukaan on  yksi väärä käsitys onnellisuudesta.

-       Surun voisi  mielessään hahmottaa esim. sellaiseksi välimatkaksi, joka jonkun on kuljettava siitä kun jotain oli, siihen kun sitä ei enää ole.  Mielestäni  aina yksin.

-       Suru on aina vastentahtoista irtautumista, menettämistä,  luopumista.  
     Pikkusuruihin liittyy tyypillisesti pettymys johonkin.

-       Biologisesti ajatellen, surussa ihminen saa väliaivoilta käskyn autonomiselle hermostolle, 
      jonka tuotoksia voivat sitten olla alakuloisuus, lamaantuminen ja itku.
Itkua ei  ole syytä pidättää, itkemätön itku jää fysiikkaan itämään erilaisina kipuina ja jännitteinä.

Surun kokeminen

-     Surua koetaan usealla tavalla, kukin ihminen oman rakenteensa  ja asenteensa mukaisesti, useimmat aidosti ja vahvasti.  Useat lääkeaineet,  esimerkiksi serotoniini estävät aidon ja sillä tavalla terveen surun. Joka kuitenkin tulisi kokea loppuun. Vasta sitten siitä on vapaa.  
      Siis rakentamaan elämää sen jälkeen.

-       Suruun ei ole keksitty mitään vastamyrkkyä, ellei sellaisena ole pidettävä tunteettomuutta, joka on todellakin kehitettävissä oleva taito.  Usein jopa tahtomattaankin.  
      Muttei mielestäni oikea surun käsittelyyn.

Surutyön taitoja

-       Surutyö on luopumisprosessi, jonka tarkoituksena on sopeuttaa tekijänsä uusiin hänen elämäänsä vaikuttaviin realiteetteihin. Surutyölle tulee antaa aikaa, tilaa ja voimia.

-       Surun käsittelyn taito alkaa mielestäni siitä, että sille antaa tietoisesti luvan tulla  ja olla aikansa sekä vallata isomman tilan silloin, kun se ei haittaa muita elämän jatkumisen valmisteluja.  
      Taas yhtä koettua surua vahvempana.

-       Surua ei kuitenkaan voi suorittaa. Surutyö hoitaa itse itsensä ja kuljettaa takaisin elämää kohti, 
      kun sille antaa tilaa ja sen tehdä avoimesti tehtävänsä.
Surutyön tekijä tarvitsee tilaa, erityisesti itse itselleen antamaa, mielen tasolla.

-       Surutyönsä onnistumiseen ja käsittelytaitoon  voi mielestäni valmentautua  selvittämällä itselleen omat arvonsa ja toimintansa tilanteissa, jossa niitä loukataan tai niistä on pakko luopua.

-       Kaikki oma kyvykkyys  auttaa myös surun kohtaamisessa ja sen työstämisessä. 
      Se on kehitettävissä oleva taito. Sitä voisi vaikka harjoitella siten, että pohtii valmiiksi, miten toimisi jos ympäristössä tapahtuvia suruja  tulisi itselle. Siis miten toimisin ja tuntisin?

-       Taitavimmilla on valmiina sen verran ennalta harjoiteltua kontrollia,  ettei  surun tunnekaappaus uhkaa ja ehkä aiheuta itselleen ja ympäristölleen vaarallisia tekoja.
Myös surun kanssa elämiseen pätevät kaikki taidon perusteet, mitä enemmän välineitä on, 
sitä epätodennäköisempi on hallitsematon tilanne.  
Joka surutilanteessa on selkeä tunnekaappaus, hallitsematon tunnetila.

-       Useat inhimilliset, uskonnolliset ja jopa ammatilliset rituaalit saattavat auttaa, ainakin väliaikaisesti oireiden lievityksenä, kunnes tilanne saadaan jatkotyöstökuntoon.

-       Taidokas  ja  kyvykäs ihminen voi mielestäni heittäytyä koko voimallaan suruunsa ja käsitellä sen tarvittaessa varsin nopeasti ja vaikka useammassa erässä.  Intensiivisten surutyöjaksojen  väleissä voi vaikka tehdä ilotyötä. Näin voimiaan voi säästää tai jakaa merkittävästi.

-       Surun käsittelyyn pääsemisen tilaan auttavia keinoja on useita, esimerkiksi musiikki tai runot sekä monet ekspressiivisten taideilmaisujen muodot.  Yksi taiteen lahjoista ihmiskunnalla onkin mielestäni juuri mahdollisuus sen käyttöön  jokaisen elämässä väistämättömien prosessien katalysaattorina.   Se siis auttaa siirtymistä sellaiseen herkkyystilaan, jossa tunnetason työskentelylle on hyvät edellytykset.

-       Surutyönsä kannattaa tehdä tunnollisesti  ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan  surematonta surua.

-       Surutyötä lyhentää sen intensiivisyys. Kunnon heittäytyminen siihen sitä varten varaamissaan olosuhteissa saattaa puhdistaa mielen siitä selkeästi nopeammin.  Tai ainakin tehokkaammin.

-       Surun kokeminen aidosti, avoimesti, voimakkaasti ja kaikilla kanavilla on kyvykkäälle ihmiselle aina lyhyt, jopa vain 15 minuuttia kerrallaan elettävissä oleva raju puhdistumisprosessi. 
      Sitä ei ole mitään tarvetta pitkittää. Mitä pikemmin tullaan hallittuun realiteettien tajuamisen  
      ja uuden rakentamisen tilaan, sitä parempi.

-       Surutyön rytmin tulee noudattaa ihmisen omaa rytmiä, jonka ulkopuolinen muuttaminen on väkivaltaa.

-       Kyvykäs ihminen näkee syvässäkin surussaan uusia mahdollisuuksia.

-       Mitä voimakkaammin elää ja kokee surun puhdistumisprosessin, sitä vahvempi uusi muoto siitä saattaa syntyä. Puhdistettuun suruun voi tehdä minkä muodon hyvänsä.
Tämä lieneekin yksi selitys sille miten paljon arvokasta taidetta on syntynyt traagisten tapahtumien ja kokemusten seurauksena. Eikä ollenkaan vähiten juuri valokuvataiteen sektorilla.

Osallistuminen toisen suruun

-     Käsitykseni mukaan toisen surun ymmärtäminen vain pahentaa hänen surutyötään. Jokainen ihminen kokee asioita niin omalla tavallaan, että sen ymmärtäminen on toiselle ihmiselle mahdotonta ja siksi moinen lause hänelle on turhaa ja haavoittavaa sanahelinää.  
      Kokemusten yksityisyys on hyvin lähellä taiteitten kokemisen tapaa.         

-       Surutyö on tehtävä siellä minne se kuuluu. Eli on aina aivan ihmisen oma asia hänen suhteensa omaan suruunsa. Ja aina vain itse käsiteltävä.

-       Toiselle  ilmaistun surun takana saattaa olla myös itsekkyyttä, vallankäyttöä ……..  
      ja surun pitkittyessä kysymys onkin usein aivan muusta, esim. viha- tai kostotyöstä. 
      Esimerkiksi täyttämätön kiitollisuudenvelka ei synnytä kiitollisuutta, vaan aiheuttaa kostonhimoa.

-       On muistettava, että surussa oleva karkottaa tavallista ihmistä, mikä mielestäni ei välttämättä ole haitaksi.

-       Surupuhe voi myös olla peli, johon kertoja yrittää saada kuulijan mukaansa.  
      Siksi kannattaa pohtia valmiiksi, kuinka monen surusäiliöksi haluaa ja kestää ryhtyä.
Se kun ei auta heitä muussa, kuin jatkamaan tarpeetonta peliään.

-       Toinen, mielestäni  myös virheellinen väittämä,  on ”jaettu suru on puoli surua”. 
      Mielestäni surunsa jakaminen muille kuin ammattilaisille, ja heillekin vain maksusta, on  selkeää suruilla mässäilyä, jonka tavoite ei olekaan terve siitä luopuminen. 
      Ammattilainen myös osaa kuunnella, hän ei mene mukaan eikä tuo suruun oma juttujaan.

-       Hyvä surukuuntelija varmistaa vain, että kuunneltavalla on yhteys elämään tallella, eikä hänen prosessinsa jämähdä samaan paikkaan.

-       Mielestäni surutyö  tulee hoitaa itse ja yksin tunnollisesti ja kokonaisvaltaisesti pois, ettei kanna mukanaan surematonta surua. Liian kauan mielessä muhiva suru saattaa  muuttua siellä  katkeruudeksi ja vihaksi, jonka poistaminen on paljon pitempi ja monimutkaisempi prosessi 
      kuin  surun poisto.

-     Nykyinen käsitykseni on että toisten surujen omiminen ei todellakaan auta heitä lainkaan, 
      vaan on aivan henkilökohtaista surunarkomaniaa.  Tällaisten ylimääräisten surujen keräämiselle  alttiimpia ovat erityisen symbioottiset henkilöt, joille sitä kautta kertyy järjettömästi sellaista tarpeetonta surtavaa, joka todellisuudessa ei auta ketään, ja on siis siten aivan tarpeetonta tuhlausta. Ehkäpä sellaisena juuri sopiva rangaistus siitä, kun omii toisten jutut.

Voiko ja kannattaako suruihin valmentautua niiden käsittelytaitoja lisäämällä?

-Koska jokaisen elämään tulevat kuulumaan varsin useat surut, esimerkiksi vanhempien kuolemat varmasti ja useille myös esimerkiksi kalliin ja rakkaan omaisuuden  menetys todennäköisesti, on mielestäni järkevää pohtia valmiiksi, miten toimisi, jos lähiympäristössä sattuvat surut tulisivat omalle kohdalle


Taito/taide/suru

-       Minusta on aivan hämmästyttävää näiden kolmen käsitteen yhteneväisyydet todella monella tasolla.  Hyvä taide-elämys kehittää aina yksilöä, kuten itse loppuun työstetty surukin.  
      Taide koetaan aina vain  yksilöllisesti ja kukin erilaisella omalla tavallaan, kuten surukin.  
      Hyvää taidetta ei synny ilman voimakasta ja kokonaisvaltaista tunnetilaa, kuten ei puhdistavaa surutilaakaan. Ja kaikkien edellisten laatuun auttaa kaikki ihmisen elämässään jo hankkimat taidot ja kokemukset.

-       Se on minusta aika erikoista, että  kun huomioi surujen sekä yleisyyden, että merkityksen myös kasvun välineenä kaikille ihmisille, siihen ei ole satsattu  juuri mitään sellaisia yhteiskunnan resurssivolyymeja kuten taiteisiin. Siihen ei kouluteta, siinä ei voi suorittaa oppiarvoja, siitä ei jaeta palkintoja, eikä sillä voi kilpailla.  
      Kuitenkin, taiteisiin verrattuna, lähes ainoa ero niillä on minun mielestäni siinä, ettei siihen kukaan pyri, vaan se on aina vastentahtoinen.  Tähän resurssien puuttumiseen se ei kuitenkaan ole pitävä peruste, ovathan kaikki sairaudetkin  jättikustannuksin resurssoituja, vaikkei niitäkään kukaan halua itselleen.

-       Joten tämäkin elämän kokoinen asia jäänee itseopiskelun varaan?

MJK

torstai 4. marraskuuta 2010

Taide, taito, tutkinto osa 7



Olen tavannut usein sanoa valokuvaajakoulutukseen liittyvissä keskusteluissa tai esittelyissä:
 ”Taito on aina parempi sijoitus kuin tutkinto”.  Seuraavassa joitakin ajatuksiani asiasta.

Tutkintotodistus on harmillisen usein vain A4 kokoinen todiste siitä, missä osoitteessa sen esittäjä on viettänyt muutaman vuoden elämästään.  Ja vielä harvemmin sana tutkinto on synonyymi sanalle taito. Mikä on sekä surullista että myös häpeällistä.   
En väitä, ettei se kohtuullisen usein olisi myös synonyymi, prosentuaalinen määrä vain on oman kokemukseni ja käsitykseni mukaan surullisen pieni.  Aivan erityisesti taidealojen useissa tutkinnoissa, koska niiden läpäisyvaatimukset ovat  lähes täysin veteen kirjoitettu viiva. Joka lisäksi on tiukasti  sidoksissa sekä suorituksen arvioijien makuun, että, mikä vielä masentavampaa, tutkintohetkellä tutkintoalueen maantieteellisellä alueella vallassa olevaan tutkintoalan taidesuuntaukseen. Ja järkyttävän paljon siihen, millainen on ollut suoritusten arviointitilanteiden muukin sosiaalinen olosuhde.  
Ns. taiteilijapersoonat arviointipäätösten tekijöinä kun eivät ole kaikkein systemaattisimpia, objektiivisimpia ja  yhteistyökykyisimpiä.   Mitkä useat ominaisuudet korreloivat hyvin heidän menestykseensä taiteilijoina.   Jossa ammatissa usein järkkymätön  oikeassa olemiseensa uskominen ja lähes täydellinen itsekritiikin puute ovat menestyksen keskeisiä rakennuselementtejä.  
Varsinkin aivan tuoreissa taidemuodoissa, kuten esim. valokuvaus, jossa yleispätevät visuaalis-sisällölliset laatumittarit eivät vielä ole edes löytyneet. 
Aivan toisin kuin useassa muussa taiteessa esim. musiikissa,tanssissa,kirjallisuudessa……

Taito sen sijaan on useimmiten näilläkin aloilla mitattavissa ja määriteltävissä tunnistettavissa olevilla ja riittävässä määrin myös  numeraalisesti ilmaistavilla spekseillä.  Taitoon liittyy todella hyvin vähän elementtejä, joista edes voi tai tarvitseekaan keskustella taidekeskustelun epämääräisellä sanallisella asteikolla.  Taito ei myöskään ole siten aika, paikka ja kulttuurisidonnainen kuin  ilman mitattavia  ominaisuuksia oleva taidekäsite. 
Taito on ajallisesti aivan ratkaisevasti pitemmän ajan kurantti sijoitus, kuin yhdellä hetkellä ja yhdessä sosiaalisessa  ympäristössä  usein aivan liian lyhyen hetken arvostettu taideteos.   
Tai nimenomaan ja valitettavasti juuri hetkellisesti muodissa oleva taiteilijapersoona.  Joista minulla on  viiden viimeksi kuluneen vuosikymmenen  aikana muistissani jopa kymmeniä jo sammuneita tähdenlentoja niin valokuvataiteen kuin käyttökuvankin puolella.  Ja joiden selkeä yhteinen ominaisuus on minun mielestäni ollut sen ammattitaidon puute, joka olisi mahdollistanut  jatkokasvun tai edes muuntumisen.  Ideoita ja suuria haavepuheita sen sijaan heillä on kyllä riittänyt. Mutta ei välineitä siihen tilanteeseen, joka valokuvaajan hommissa on urakehityksen pakko, jokaisen uuden kuvan pitää olla vähän parempi kuin edellinen. Kaikilla mittareilla. 
Eli huippukuvaa ilman  sitä  kantavaa ideasisältöä ei myöskään ole olemassa.

Taito on mielestäni kuin erittäin tarkoituksenmukaisilla ja hyvässä käyttökunnossa olevilla työkaluilla ladattu työkalupakki,  joka on valmis  minkä tahansa tuotteen valmistukseen.  Se ei liity mielestäni mitenkään siihen, onko tavoiteltava tulos  myynnin räjäyttävä tuotekuva, vai käyttäjänsä sielutilaa visualisoiva abstrakti  printtiteos.   Tämä taitotyökalupakki ei tarvitse muuta kuin arvoisensa käyttäjän. Vasta sitten se on kunnossa.  Siihen pätee myös se tunnettu mietelause, että taitamaton tekee terävällä puukolla paljon suuremman vahingon kuin tylsällä.   Sen takia minusta on aina ollut totaalin käsittämätöntä  se, että useimmat, ainakin omien puheittensa mukaan,  parhaaseen tulokseen pyrkivät,  hankkivat itselleen niin huonon  työkalupakkikombinaation,  jolla alkeellisintakaan tulosta ei voi edes tuottaa.   Aivan kuten kirjailija, joka sanoisi omaavansa suomalaisen kirjallisuuden mullistavan kuolemattoman idean, mutta ei hanki alkeellisintakaan oikeinkirjoituksen taitoa sen saattamiseksi luettavaan muotoon.

Minusta on jollain tavalla jokseenkin loogisuuden perusteita, että  saadakseen huipputuloksia, on syytä hankkia  siihen parhaat välineet, ja niiden tuloksellisen käytön mahdollistava huippuluokan osaaminen.  Taiteilijathan eivät olekaan juuri loogisuuden esimerkkeinä paistatelleetkaan.  Se selittäneekin vaikkapa sen  seikan ettei minulla, taiteilijapuolen useammasta tutkinnostani huolimatta, ole ollut koskaan taiteilijan identiteettiä.
Paitsi jos sitäkin käsitettä tutkitaan tavalla,  johon palaan taas pian.     MJK

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Taide/taito suhteellisuudesta, osa 6

Suuresti arvostamani belgialaisen valokuvaajan, jota pidän eräänä henkisistä isistäni, mielilainaus oli: Everything is relative in life. Näin vanhempana ja jo joskus ajatellakin ehtivänä, olen yhä enemmän samaa mieltä. Käytännössä jokseenkin joka tilanteeseen. Niin taidon kuin taiteenkin yhteydessä.

Opiskeltuani ja myös opetettuani ison osan elämääni näitä pelkkiin näkemyksiin ja käsityksiin perustuvia ammatillisia kivijalkakäsitteitäni, olen tullut yhä aremmaksi käyttämään missään tilanteessa ja koskaan joitakin sellaisia sanoja jotka kaikki tuntevat ja monet uskovat täysin perusteetta tietävänsä ihan tarkkaan mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi; KAUNEUS, LUOVUUS, TOTUUS, RAKKAUS, RAUHA, VAPAUS, TAIDE ja TAITO. Ainakin osasta edellisistä tulen vielä pohdiskelemaan ihan oman juttunsa mutta tällä kertaa joitakin tämän päivän ajatuksiani niistäkin. Erityisesti niiden suhteista taitoon.

Mitä siis taidolla on niiden kanssa tekemistä. Erityisesti taidon kehittämisellä. Tuloksineen.  Minusta se on jokaisen noista  käsitteistä sellainen avaintekijä, jonka suhteellinen asema elämässä muuttaa jokaisen niistä merkityksellisen sisällön keskenään täysin erilaiseksi jokaisen yksilön omassa todellisuudessa. Siis jokainen niistä on kehitettävissä niiden käytön ja ymmärryksen taitoa ahkerasti ja säännönmukaisesti kehittämällä.

Varmasti on ihmisiä, joiden geeniperimässä saattaa olla eri valmiuksia KAUNEUDEN kokemukseen. Mutta se on varmasti myös taito jota voi sekä kehittää että huonontaa. Sekä sattumalta että systemaattisesti. On jokseenkin mahdotonta löytää ainuttakaan elämän aluetta, josta kauneutta ei voi löytää.  Siis jollain aistilla, tunteella tai intuitiolla.  Käsitykseni mukaan  kyvykkyys aistia ja/tai kokea syvästikin kaikkialla tarjolla olevaa kauneutta on herkkyys joka pääsääntöisesti kasvaa iän ja nimenomaan kokemusten lisääntyessä, mutta ei automaattisesti.  Sitä  TAITOA voi siis systemaattisesti  kehittää hakeutumalla tilanteisiin, joissa siihen saa rakentavia virikkeitä. Ja keskittää joka tilanteessa huomiokykynsä ja ajatuksensa siihen mahdollisuuteen. Vaikeus onkin tehdä oma ajankäyttönsä huomioiden oikeita valintoja, koska väärät valinnat mielestäni  vain turruttavat huomiokykyä huomata ja ymmärtää kauneutta silloinkaan, kun sitä on yltäkylläisesti tarjolla.  Sitä, miten ihminen voitaisiin mieltä likaavalta  ja rajoittavalta  kaikkialla  myös läsnäolevalta "rumuussaasteelta" suojella, kukaan ei ole vielä keksinyt.  Yksi kysymys onkin se,  että ilman "rumuutta" kauneus ei erottuisi lainkaan.  Myös se on selitystään vailla, ovatko molemmat käsitteet ja niitten laaja ilmeneminen todellisuudessa välttämättömiä, jotta toinen voisi edes ilmetä.  Kun tähän lisätään se, että  toisen henkilön arvomaailman "kaunis" on erityisesti kaikilla perinteisesti  taiteen kenttään luettavilla osa-alueilla jollekin toiselle  juuri se "hirveä", riittää ainkin minulle siihen, etten kyseistä käsitettä haluakaan kenellekään määritellä ja omaa mittariani sen arviointiin toiselle tuputtaa.  En valokuvan enkä valokuvataiteenkaan kentällä. Mutta omaa toleranssiani löytää se kauneus mahdollisimman monesta yhteydestä, aktiivisesti harjoitella.

Varmasti on myös LUOVIA ja  "epäluovempia" ihmisaihioita kaikilla aloilla. Sinänsä luovuuden yleinen korostaminen erityisesti taidealolla toimivien ominaisuudeksi, on minusta aivan pelkkä myytti. Minusta jokainen työ ja jokainen päivä jokaisen elämässä voi olla mahdollisuus  sellaisen  "arkiluovuuden" osoittamiseen, jota ei voi muuksikaan tulkita. Ja josta saa ja voi iloita, kunhan sen huomaa itse.  Minusta kysymys on jokseenkin tasan siitä asenteesta, miten  ainoan oman elämänsä havainnoitavissa olevan aikayksikön, nykyhetken, kykenee kokemaan.   Silloin on pieni arkiluovuus suhteellisesti vähintään yhtä virkistävää omalle sielulle kuin ainutlaatuiseksi tulkittava taideteos. Yksi sellaisista ihmisten oman luovuuden käytön pahimpia ilonpilaajia on esimerkiksi valokuva-alalla usein tapaamani tarve olla kuvaamatta jollain tavalla tai jotain aihetta jota joku tunnistettavissa oleva "guru" on joskus kuvannut.  Samalla perusteella olisi valtaosa maailman ihanasta musiikista jäänyt säveltämättä, jos nuotit ja tahtilajit olisi rajattu vain niiden käyttöön, jotka niitä ensin käyttivät.  Toinen ääripää samasta ilmiöstä on syyttää  luovuuden latistamiseksi jos valokuvan arvioija huomauttaa oman idean puutteesta  nähdessään kahdennensadannen alastoman omakuvan samaan koulutehtävään.  Mielestäni taiteessaan kaikkea pitää kokeilla ja kaikkea pitää taidoiltaan osata, jonka jälkeen mieli kyllä pitää huolen siitä että omia ratkaisuja kuviin syntyy, muitten tapaoja matkimatta tai varomattakaan. Mielikuvitustahan pidetään yleensä luovana ominaisuutena, mutta uskon varsin  vankasti siihen että ainoa mikä ylittää villeimmänkin mielikuvituksen, on  todellisuus. Ja se miten sen näkee ja kokee. Ja mitä isompi omien kokemusten ja näkemisten reppu on selässä, sitä suurempi valikoima todellisuuksiakin.

Jokaisen meistä  kotikasvatukseen lienee liittynyt  positiivinen ja ehdoton arvovaraus käsitteelle TOTUUS. Siitä huolimatta, että käsitykseni  mukaan jokaisen lapsen on käytävä läpi ja sopeuduttava koko kasvuaikansa täyteen aikuisikään asti sellaiseeen valehtelemisen korkeakouluun, jota nimitetään kasvatukseksi ja koulutukseksi. Lähes kaikille lapsille on riittävään valehteluun tottuminen osoittautunut jopa kullanarvoiseksi ja hyvin käyttökelpoiseksi selviytymisstrategiaksi ensin perheessään ja sittemmin maailmassa. Varsin yllättävä huomio minullekin, mutta tarkasti asiaa pohtien ei voi tulla muuhunkaan tulokseen.  Esimerkiksi jokseenkin kaikki kasvun vaiheet alkaen joulupukkiuskomuksen ja useiden muidenkin satuhahmojen  säännönmukaisesta tuputtamisesta  ja jatkuen koulutuksen "motivoivaan"  jatko-opintojen ohjaukseen  "rohkaisevilla" arvioinneilla  täysin  epäkelvoista suorituksista, eivät ole mielestäni muuta kuin selkeää totuuden kiertämistä.  Kauniilla tekosyillä.  Ja samalla huijauksen kohteelle totaalisen tuhon aikaansaamista sille käsitteelle, että ihmisen menestys yhteiskunnan yleisillä mittareilla ja myös oma mielenrauha voisi mitenkään liittyä totuuden tunnistamiseen ja käyttämiseen.  Useimmilla,  ellei peräti kaikilla meistä,  on varmaankin omassa kokemusmaailmassaan myös varasto tilanteita, joissa muistaa pidättäytyneensä totuudestaan vain siksi että  on harkinnut siitä poikkeamisen olevan tilannekohtaisesti suhteessa oikea valinta.  Erityisesti tilanteissa, joissa joutuu arvioimaan kolleegoiden taiteellisten teosten arvoja ja ansioita, sosiaalisesti  ahdistavassa viitekehyksessä ja tilanteessa.  Mutta,  kuten olemme kaikki huomanneet, ahkeralla käytöllä senkin "totuuden" käytön suhteellinen taito senkun kehittyy. Sellaiseksi, ettei edes huomaa, kun sitä käyttää.

Asia, josta yleinen lainaus sanoo, että se vain kasvaa käyttämisestä on RAKKAUS.  Sana jota olen vuosikymmenet tottunut liikaakin välttelemään sanana, juuri sen jokapaikan ylikäytön aiheuttaman banaalisuuden vuoksi.  Erityisesti jenkkikulttuurissa. Liekö mistään  muusta sanasta niin monta eri suhteellista sisältöä tarkoittavaa käsitystä.  Täysin rajaton kirjo sairaalloisesta omistushalusta, äärimmäiseen epäitsekkyyteen rakastamiensa hyväksi, molemmat äsken mainitut minusta negatiivisena esimerkkinä.  Koska kyseinen sana ja koko sen sisältämä valtavan monitasoinen käsite näyttää minulla olevan edelleen jossain määrin omakohtaista selkeyttämistä vailla, palaan siihen omana juttunaan myöhemmin. Se asia on minulle kuitenkin jo selvä, että rakkauden sekä kokemisen että käyttämisen taitoa voi ja jopa pitääkin harkitusti ja systemaattisesti harjoitella,  jotta siitä yhdessä elämässä ehtisi kehittyä edes se mikä on itselleen mahdollista.  Sen  aktiivinen harjoittelu on minulla myös nyt aivan suunnitelmallisesti ja tavoitehakuisesti kesken. Ja haasteita siinä riittää.

Myös pari seuraavaa sanaa RAUHA ja VAPAUS ovat nyt minulla sellaisessa selvitysvaiheessa että palaan niiden  suhteellisuuksiin sekä omina ilmiöinään että taiteeseen liittyessään myöhemmin.

Sekä nuo seuraavat sanat TAIDE ja TAITO vaativatkin sitten jo myös oman tilansa, jnka olen aikasemmin jo sitoutunut kirjoittamaan itselleni selkeydeksi ja mahdollislle lukijoille virikkeeksi.

Eli ainakin viiden muun pidemmän aihekohtaisen pohdinnan siemen on tässä taas itämässä.
Palataan asiaan.      MJK