lauantai 4. helmikuuta 2017

Homeen hajua vai ikuisia arvoja ?



Pari ajankohtaista tapahtumaa sai aikaan syyn kirjoittaa jälleen mieltäni edelleen askarruttavista  asioista.   Eräs valokuvaustyyliltään omaperäisimmistä ystävistäni ja alamme ikoneista, taiteilijanimellään Lady Ostapeck tunnettu, Suomea syvästi rakastava valokuvaaja, kuoli amerikkalaisessa saattohoitokodissa  suomalaista musiikkia viimeiset hetkensä kuunnellen. Hän menehtyi pitkälliseen syöpään toissapäivänä, muutamaa  päivää ennen 99 vuotissyntymäpäiväänsä.    
Ladyn varsinainen Viktoriaanisen tyylin muotokuvaajaura alkoi varsinaisesti vasta hänen jäätyään eläkkeelle muotokuvaretusoijan työstään muutamia vuosikymmeniä sitten.Yksi omanlaisensa muotokuvauksen perinne sammui todennäköisesti hänen mukanaan, ainakin toistaiseksi. R.I.P. 

Tänään  4.2. 2017  vietetään lisäksi Maailman syöpäpäivää. 

Omien vanhempieni hienoista ja aikaa kestävistä pohjoisikkunavalon hääkuvista tulee aivan pian sata vuotta. Omasta ammattilaiskouluttaja aloituksestani  on nyt tasan 50 vuotta.  Kaikki  kaupallisen valokuvatuotannon tekniset tuotantovälineet, tallennusmateriaalit , viimeistelymenetelmät, kuvien sekä käyttö- että julkaisutavat ja niiden visuaaliset tyylilajitkin ovat sen kuluessa vaihtuneet. Useammankin kerran.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, eikä tule sitä tekemäänkään seuraavankaan 50 tai 100 vuoden aikana.  Se on puhtaan valonkerronnan  käyttötaito. Sitä ei ole matka luonnonvalosta ledeihin ja lasereihin horjuttanut mihinkään suuntaan. Ei liioin valaisinten lukumäärän muutos yhdestä ikkunasta tai auringosta, tämän päivän  elokuvatuotannossa käytettyihin satojen Dedojen  tai  satojen  tuhansien ledien paneleihin.  Siinä puhtaan ja kauniin valokerronnan tyylikkyydessä, joka näkyy kohteen kontrasteissa, muodoissa ja pääaiheen erottuvuudessa epäolennaisesta kuvan osasta.  
Siinä  ei näy tänään eikä tulevaisuudessakaan mitään peruseroa valokuva syntymäajan, noin 180 vuotta sitten nähtyihin oman aikansa mestariteoksiin.

Siksi toistin jatkuvasti jo 1960 luvulla oppilailleni, heistä vielä elossa olevat  muistavat sen varmasti, että kaikki muu tulee heidän ammatissaoloaikanaan varmasti muuttumaan perinpohjin, paitsi valon ymmärrys ja sen estetiikka.  Joten sen sisäistäminen on opiskeltaessa ammattikuvausta keskeistä, 
sillä kaikki muu on väliaikaista. Myös toista ennustettani painotin  jo silloin heille jatkuvasti;  valokuvaus, painotekniikka, liikkuva kuva  ja visuaalinen suunnittelu tulevat varmasti sulautumaan  aikanaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi tulevaisuutensa  varmistaa haluavien on syytä opiskella jokaisesta niistä kaiken saatavissa olevan osaamisen.  
Tämän päivän tilanne näyttää, kuinka sekin on todentunut. Toisten iloksi, toisten kauhuksi.

Nämä  nykyiset tekniset lisävempaimet,  piirtopöydät, radiotriggerit, akkukompaktit ja, 
nyt viimeisimpänä, kaiken maailman mielikuvitusasustepropsit ja kännykkäappsit ovat, 
surullista kyllä, johdattaneet valtaosan valokuvaajiksi tänään itseään  nimittävistä niin kauas tämän ilmaisutavan sille luonteenomaisilta ja tyylikkäiltä alkulähteiltä, etteivät he enää edes tunnista valon perustavaa merkitystä kuvan laadulle.  Puhumattakaan siitä, että huomioisivat edes sen keskeisimmät ajattomat periaatteet valaistusta rakentaessaan.

Missään tapauksessa en hyljeksi noilla trendi- ja bittiväännöillä työskentelyä, se on tänään joissakin toimeksiannoissa jopa välttämätöntä. Eletty historia vain on osoittanut, etteivät nämä kulloinkin vallalla olevat  trendipäiväperhoset lennä edes yhden valokuvaajan ammattiuran vuosia, vaan korvaantuvat aivan toisilla noin 20-30 vuoden syklillä. Hyvä niin. 
Hyvä myös, että kaikki kerran opitut taidot jäävät aina osaksi seuraavan trendin ilmaisua.

Koska minulla ei ole mitään tarvetta käännyttää ketään minkäänlaiseen vanhaan puritaaniseen valouskontoon, tai  itse valitsemastaan sekoiluvalosaasteesta pois, totesin, että minun kohderyhmäni on edelleen ne  ammattilaisporukoihin järjestäytyneet valokuvaajat, joita jo vuosisatainen ja saman lisää kestävä ikuinen valotyöskentelytyyli vapaaehtoisesti kiinnostaa.  Ja joille ei tarvitse ensiksi selittää kameroiden tai edes lamppujen perusominaisuuksia. Heille kunnon visuaalinen valokivijalka on varmin ammtillinen henkivakuutus, minkä kuvaaja voi hankkia. Mutta joka valtaosalta tämän päivän trendikuvaajilta on jäänyt oppimatta.  Heidän kuvistaan nähtynä.

Pohdin huolella myös, josko olisi vielä fyysisesti mahdollista järjestäytyneille kuvaajille, siis  esim. SAVin jäsenille ja erityisesti mahdollisille uusille koejäsenille, että  päättäisin tehdä vielä kerran  oman kouluttajaurani 50 v. juhlakierroksen osin samoissa valaisuteemoissa, kuin ensimmäisen ammattilaiskurssisarjani.  Sen tavoite lähes puoli vuosisataa sitten, oli havainnollistaa väriin siirtymisen keskeiset ammatilliset valaisumuutokset  kentän olosuhteissa ja silloinen toteutusmuoto oli kierros kaikissa SAV;n jäsenyhdistyksissä. 

Siihen liittyi silloin ja edelleenkin kouluttajan suuri eettinen kysymys, vahvistetaanko niitä, jotka ovat jo osoittaneet oman kykynsä ja tahtonsa realistiseen ammatilliseen kasvuun.
Vai sijoitetaanko resurssit  ”lähetystyöhön”, jossa hyötysuhde on pomminvarmasti huono ja väärinymmärrykset todennäköisin  päätuotos.  Johtuen sellaisen kohderyhmän täydellisestä heterogeenisyydestä ja epärealistista  toiveista.  Joita satu-unelmia ruokitaan entisestään markkinatalouden lyhytkestoisella lupaushötöllä.  Sillä, että vain ostamalla alennustuotteen erikoistarjouksesta, ikuinen onni on heti plakkarissa.  Tässä tapauksessa siis kuvaustaitoja, joiden auttavankin ammatillisen perusosaamisen sisäistämiseen kuluu vuosia.
Olen kohdannut, kipeästi jälleen, tämän asialleen elävän kouluttajan keskeisen ristiriidan. 
Sen, jonka olin jo luokitellut minua enään velvoittamattomaksi.  Omaksi velvollisuudekseni en sitä enää otakaan, kenties kuitenkin mahdollisuudeksi ja etuoikeudeksi. Jos omat voimani ja ajankäyttörajoitteni vielä mahdollistavat  tällaisen  valokierrosponnistuksen.

Alueellisten yhdistysten sijaan saattaisi löytyä nyt ajatonta valokuvallista laatua arvostavia paikallisia studioita, joissa intiimin noin 5-10 kuvaajan voimin viettäisimme iltapäivän ja illan klassisan, ajattoman ja  yksinkertaisen valaisukivijalan yhteisissä pohdinnoissa ja havainnollistamisessa.  Sellaisen valoajattelun ytimessä, joka ei tule ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa, eikä missään kulttuurissa koskaan menemään muodista.  Ja jonka sovelluksia ei tarvitsisi hävetä kenenkään edessä.  Valopäivän ilman mitään lupausta osallistujille, että sen kertaaminen ja edelleen kehittely ratkaisee kaikki muutkin ammatilliset pulmat.  Riittävästi verta hikeä ja kyyneleitä kun olisi jo valmiiksi osallistujien  ammattikokemustaustassa, ennen kuin minkään heidän töissään jo käyttämiensä valaisutyylien puhdas sujuminen on kehittynyt automaatioksi omassa selkäytimessä ja omassa studiossa.

Todellisille  valon  ammattilaisille se juuri taitaa olla yhteinen kokemus ja ominaisuus.


MJK



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti