keskiviikko 17. tammikuuta 2024

Uhkasta unelmaksi

 


Kirjoitin viimeksi tekoälystä vuosi sitten. Ennustin nopeaa kehitystä, mutta erehdyin. Muutos on hurjintakin ennustetta monikertaisesti nopeampi. Vuosi kuin silmänräpäys. Tänään maailma on jo täysin toinen. Kaikessa, mutta sekin on vasta alkua. Koska nyt tekoäly itse kehittää tekoälyä valon nopeudella.

Valokuvaajillakin asenne siihen laahaa usein perässä, tapansa mukaan. Syytetään aikapulaa, tietopulaa, resurssipulaa......... vaikka kysymys on joko laiskuudesta tai pelosta. Perinteinen pupun pään piiloitus vaaran uhatessa. Siihen ei nyt olisi varaa. Paitsi jos tavoitteena on tekosyy työurastaan luopumiselle. Tämä AI-juna tulee puskemaan läpi kaikkien esteitten ja uskomusten, asetetaan sen kiskoille millaisia esteitä tahansa. Siksi sen kulusta tulee olla niin tietoinen kuin mahdollista. Sekä hypätä kyytiin, omasta päämäärästään riippumatta.

Ammattivalokuvaajilla on kysymyksessä kaksinkertainen kohtalon hetki. Meneillä on edelleen se radikaali tekninen välinemuutos, joka toi ja tuo kentälle lukemattoman määrän alan perinteisestä ammattiosaamisesta  tietämättömiä  tai siitä valittämättömiä spekulatiivisia kilpailijoita. Nyt potentiaalisten uhkien joukkoon tunkeutuu vastustamattomalla volyymilla myös visuaalisen maailman tavoitteitten ja vaatimusten visuaalisen ilmeen uuden sukupolven kysyntä. Erityisesti epätodellisuuden.

Valokuvaajan on tulevaisuudessa kohdattava, halusi tai ei, se todellisuus, että finninaamainen rippipoika haluaa kuvaansa ruskettuneen persikkaihon ja voimanostoon sopiva morsian hennomman varren tai suuremmat silmät. Vain koska sen voi tehdä. Kuten myös sen, että mainostaja ei halua maksaa brändinsä vetovoimaiselle ihmistunnushahmolle vuosikausia nousevia mallipalkkioita. Poliitikko ei suostu käyttämään kuvaa, jossa hänen puhetilaisuutensa oli tyhjä, eikä esiintyvillä artisteilla ole  enää aikaa yhteiskuvaan tulevan kiertueensa muiden esiintyjien kanssa.

Valokuvaajan tehtäväksi jää valinta, taistellako tuulimyllyjä vastaan, vai hankkiako itselleen myös vaatimuksia vastaava osaaminen ja asennemaailma. Maailman kehitys ei tule hidastumaan sellaisten rajallisten ammattiryhmien kuten fotarit, journalistit, taittajat, kuvittajat, kirjailijat, puheiden kirjoittajat, mainoscopyt, sarjaohjelmien kässärien tekijät jne...toivomuksesta tai tarpeista. Sensijaan heidän  ammattilaismääränsä  tulee putoamaan pieneen osaan vielä vuosi sitten vallinnesta työllisyydestä.

Se vanha totuus ei tule muuttumaan jatkossakaan, ettei millään alalla voi pärjätä taloudellisesti ja eettisesti kunnolla kukaan muu kuin se, joka osaa ja voi tarjota tuotteita tai palveluita, joiden kysyntää on riittävästi, eikä kukaan muu osaa tai pysty hänen vaikusalueellaan niitä tarjoamaan.  Valokuvaajalle se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että ammatillisen henkiinjäämiskilpailun painopiste siirtyy kiihtyvästi henkisen kyvykkyyden kentälle, koska tarvittavan tekniikan hankinta ei ole enää ammattilaisia joskus suojannut kustannuskysymys. Kameran hinta tai studion koko ei ole jatkossa vastaus, vaan korvien välin käyttö ja oman osaamisensa kokonaisvaltaiseen kehittämiseen käytetty työpanos. Siinä olemme kaikki taas kerran aikaisempaa  tasa-arvoisemmassa maailmassa. Osoite tai varallisuus ei ole enää este taitojohtajaksi kasvamiselle. Kaikki tieto on myös kaikkien ulottuvilla, lähes kustannuksitta.

Minulle se tarkoittaa valokuvauksellisen, esteettisen, eettisen, psykologisen ja taloudellisen taidon palautumista myös ammattikuvaajan tärkeimmäksi pääomaksi. Toteutumistaan odottava unelmani.

MJK