Vuoden vaihteen jälkeinen lehdistö on täynnä ammatillisia opiskeluhoukutuksia. Ne
lupaavat ruusuista tulevaisuuta lähes jokaisen sektorin oppijalle. Milloin
minkäkin tittelin tai tutkintopaperin takaamana. Vähän niin kuin parin viikon takainen joulupukkisatu
olisi siirretty aikuisten maailmaan. Ennen pyrittiin siihen, että karsinnan
kautta opiskelemaan valittiin vain niitä kyseiseen työelämän sektoriin ja sen vaatimuksiin sopivia yksilöitä, jotka tavoittelivat vakavasti oman
kiinnostuksensa kohdeammattia. Nykyään sisäänvetoilmoituksia kenen tahansa
houkutukseksi on lehdissä sivutolkulla. Myös ”mediaseksikkäisiin” ammatteihin tai ainakin
niihin päätymistä muka helpottaviin ”oikoteihin”.
Päättyneenä vuotena osallistuin säännöllisesti koulutuksellisiin
tapahtumiin, välillä tuottajana, toisinaan myös kohteena. Ajallisesti eniten viestinnän
jatko-opintojaan ponnistelevien tutorina ja heidän ammattiosaamisensa
riippumattomana arvioijana. Siksi sain päivitettyä itselleni varsin selkeän
kuvan myös ammatillisen tutkinto-opetuksen nykytilasta. Sitä pohdiskelin jälleen
jokseenkin päivittäin.
Nykyisen näkemykseni mukaan, ammatillista opetusta
tarjoavissa laitoksissa on erityisesti taitojen opetuksessa usein ongelmana, että se yleensä painottuu täysin jäsentymättömään sirpale- ja
nippelitietoon. Kaikenlaisia irtokikkoja
kaupataan monenlaisilla ennakkohyvitetyillä- ja etäsuorituksilla, webinaareilla
ja erikoistarjouksilla, mutteivät ne ankkuroidu mihinkään yhteiskunnalliseen tai koulutukselliseen kokonaisnäkemykseen
alan ammattitoiminnan perusteista.
Useimmat nykyiset tutkintotodistukset nojaavat sellaisiin opintosuorituksiin
ja tentteihin, joissa kysytään joko vanhenevaa senhetkistä tekniikkaa ja
käsityksiä tai ilman suoranaista ammatillista käyttöarvoa olevaa historiaa.
Lisäksi ns. yhteiset aineet eivät juuri koskaan integroidu lainkaan ammattiaineita
tukemaan. Kuitenkin koulutusta säätävä ja siksi tutkinto-opetuksessa pakkonoudatettava
ohjeisto sallii edelleen joka tavalla mielekkään opetuksen toteutuksen, jos
opettajalla vain on kanttia ja viitseliäisyyttä rakentaa sellainen. Sekä luonnollisesti
asian vaatima vahva ammatillinen ja pedagoginen kyvykkyys. Tämän mahdollisuuden
käyttämättömyyttä pakoillaan laajasti muka liian tiukan ohjeiston ja
taloudellisen resurssipulan taakse.
Tässä mielestäni onkin tämän ongelman avainkysymys. Ainakin ”luovien” alojen opetuspaikat
on täyttänyt ennen näkemättömän heterogeeninen pätevyystaso ja sen mukana se
”osaaja” aines, joka opettajan suojatyöpaikkaan hakeutuu ja myös jää. Digitaalisuuden läpimurto kaikkiin
työtehtäviin mahdollisti ja myös aiheutti liian hallitsemattoman siirtymän uusia
toteutustaitoja ja omaa opiskelua vaativasta työelämästä vanhentuneiden
tietojen ja asenteiden jakamisammatteihin
yhteiskunnan tuella tekohengitettyjen instituutioiden unelmatehtaisiin. Hyvin laaduttoman tavoitteettoman ja
sirpaloituneen ”oppimis” tapahtuman vastuullisiksi.
Sillä tarkoitan tilannetta, jossa omaltakin ammatilliselta osaamiseltaan
keskeneräinen ”opettaja” ei edes kykene
toimimaan siten, että opetus keskittyisi ammattiaineissa itse
oppimistapahtumaan ja siinä syntyviin ja riittävästi sisäistettyihin ajattelu -
ja toimintaprosessien kokemiseen ja harjoittelemiseen mielekkäällä ammatillisella tavalla. Sen synnyttämiseksi
pitäisi joka ainoa tunti valmistaa sekä yksilöllisesti siihen tilanteeseen ja
olosuhteeseen, että aina uudella tavalla kulloisenkin oppilaan senhetkisten
valmiuksien ja motiivien mukaan,
eikä minkään vanhan kaavan toistaminen olisi kertaakaan mahdollista myöskään
opetuksessa.
Tämä tarkoittaisi moninkertaista työmäärää nykyiseen
verrattuna. Koska palkka maksetaan vain pidetyiltä luokkatunneilta, eivät
useimmat opettajat edes kuvittele niin tekevänsä. Vaikka pitäisi kyllä.
Toinen seikka on se, että useimpien koulutusinstituioiden
opettajanhuone on paikka, jossa kokonaisvaltainen ammatillinen ja pedagoginen
todellinen tuloksellisuus on tabu,
josta ei keskustella eikä siihen etsitä yhteistä kaavaa. Opettaja, joka saa aikaan,
suuntautumisalasta riippumatta, oppilaissa aitoa kehityshakuisuutta ja uuden
oman tiedon tuottovalmiuksia on liian usein muille opettajille todellinen
maanvaiva. Sellaisen "käsittelemät"oppilaat kun alkavat vaatia
kaikilta opettajilta oman valmiutensa hyödyntävää opetusta, joka taas
useimmille ei sovi pelkän henkisen laiskuuden ja ammatillisen kyvyttömyyden
takia, tosin sitä useimmiten nimitetään kauniisti
"työmarkkinapolitiikaksi".
Tällaisen todellisen ja hyödyllisen oppimisen opettamisella
tarkoitan erityisesti sitä, että useimpien
laitosten "oikein " ja "väärin" nimilapuilla varustettujen
tiedonsirpaleitten ja suoritusmallien sijaan, oppilaan kokonaiskäyttäytymistä
kehitetään koko hänen koulutusaikansa ja jokaisessa aineessa etsiväksi,
tutkivaksi sekä tuotantoaktiiviseksi vastuulliseksi yksilöksi. Lähes kaikki
opetuksen uudistajathan ovat lähestyneet tavalla tai toisella juuri tätä
käsitettä. Sitä, ettei oppilaille
yritetä kaupata muiden viisauksia,
eikä omiakaan, vaan auttaa häntä löytämään ja tekemään omansa. Sekä
tarvittaessa tukemaan häntä niissä kivuissa jotka häntä sillä tiellä varmasti odottavat. Sitä kovempina,
mitä käyttökelpoisenpaa tietoa hän itselleen synnyttää.
Juuri siinä on mielestäni asian ydin. Oppilas elää
tärkeimmän tuotannollisen elinkaaarensa siinä tulevaisuudessa, jonne hänen
kehittymisestään vastuullinen ei koskaan pääse kurkistamaankaan, paitsi joskus
ihan vähän oppilaan opastamana vieraana. Siksi koulutettavan tulee asioista ja
tekotavoista muodostaa se oma totuutensa, johon hän kokemusperäisesti voi itse
aina luottaa ja josta hänellä on sekä faktinen että tunteenomainen tieto,
kuinka se toimii juuri hänen käytössään. Opettajan tulee todella toimia aina
sen mukaan että, kalleinkin oma kultajyvä on oppilaan tulevassa maailmassa
parhaimmillaankin vain mielenkiintoisen historiallisen maailman ymmärtämistä
auttava detalji.
En väitä meidän edellisten sukupolvien keräämää tietoa, taitoa,
kokemusta ja asenteita mitenkään hyödyttämäksi rakennusaineeksi
oppilaspolvelle. Vain se vaatimus ja asenne, että heidän olisi käytettävä niitä
meidän tavallamme ja arvotettava ne meidän tärkeysjärjestykseemme, on
mielestäni oppilaan kehityksen tuhoamista.
Mikä siis ratkaisuksi? Tarvitaan muutosta , mutta missä .
Kaikkialla. Paikkoja on lukemattomia. Se prosessi johon tarvitaan
kokonaismuutos, kestää jokaisen oppilaan kohdalla n. 20-25 hänen ensimmäistä
elinvuottaan. Siksi myös henkilöitä joiden mallikäyttäytymistä, asennoitumista
häneen ja tapoja vaatia häneltä oppimiseen liittyviä suorituksia, on kymmeniä,
jopa satoja.
Ehkäpä opettajankoulutus peruskoulutasolla voisi olla
looginen muutoksen alkupiste koska oppilas saa oppimistapahtumassa hyväksyttävien
suoritusten mallit juuri siellä. Sekin tietysti tarkoittaa että
"vallankumous" pitäisi aloittaa siis niissä opettajanhuoneissa,
joissa opetetaan nuoria ihmisiä peruskoulun opettajiksi. Kokemukseni ja
kuulemani perusteella ne ovat kuitenkin samanlaisia vanhoillisuuden linnakkeita
kuin muutkin vastaavat paikat yleensä ovat. Mutta muutos on mahdollinen
vaikkakaan ei todennäköinen. Varmasti myös kipeä. Kysymys onkin siitä, kuinka kauan maallamme on varaa siihen
henkisten voimien latistamiseen, johon koko koulutusjärjestelmämme
pääsääntöisesti keskittyy.
Se tarkoittaisi myös koko koulutusjärjetelmäämme sisäänrakennetun
piilo-opetussuunnitelman täydellistä uudelleen arvioimista ja sen kokonaisvaltaista
muuttamista. Tiedän, että se on
utopistinen ajatuskin, mutta ei mitenkään estä minkään sellaisen laitoksen sisällä tapahtuvaa
kehitystä, josta löytyisi riittävä tahtotila. Nykyisen tietämykseni perusteella sekin taitaa olla
toteutumaton haave.
Omassa työelämän työskentelyssäni, vuosikymmenet
pääsääntöisesti ammatillisen koulutuksen eri tasoilla, oppilasainekseni oli ja
myös on ammatissaankin jo kokeneita
aikuisia, jotka edelleen opiskelevat paremmiksi taiteilijoiksi, viestijöiksi,
eri alojen suunittelijoiksi, osa myös opettajiksi. Suurin henkinen ja ajallinen painolasti koko ensimmäisen koulutusvuoden
aikana alaansa etsiville, on ollut kasvattaa opintojaan alkavat lahjakkaat ja viisaat nuoret ihmiset
pois peruskoulussa ja lukiosssa opetusta
opettajan "oikeaksi" ilmoittamasta tiedosta ja
suoritustavasta. Pois myös siitä, että jokainen työ ja työvaihe pitää olla
opettajan hyväksymä tai päättämä ja tehtäväksi antama. Sensijaan totutettava
siihen valintaan , että vastuu niin tiedon saamisesta, kuin sen käyttämisestä
tai käyttämättömyydestä on otettava itselleen.
Samoin kehittää heille puuttuvat ryhmätyöskentelyvalmiudet,
jotka pätevät myös todellisissa työelämän ongelmanratkaisuprosesseissa. Tämä
operaatio on joittenkin kohdalla todella raskas ja jopa tuskallinenkin, mutta
mielestäni aina kannattava ja välttämätön ennenkuin se oppimaan opettaminen voi edes alkaa.
Sekin käsitemaailma, oppimaan opettaminen, on jo aika monta
vuotta päässäni muhinut ja todella monen oppilaspolven aikana hiotunut ja
hioutukoon vaan edelleen muotoon, jossa sitä kulloinkin käytän senhetkisessä
tilanteessa. Siitä kehittynyttä tapaani
toimia oppimisprosessin katalysaattorina on usein pidetty varsin
"kerettiläisenä" jopa ”käänteisenä opetuksena” vaikka sen tulokset
oppilaitten ammatillisina todellisina valmiuksina ovat kentän palautteen
perusteella enemmän kuin rohkaisevat. Luultavasti kaikilla muillakin tavoilla
oppilaitaan opettavista opettajista tuntuu samalta omien menetelmiensä ja kokemustensa perusteella. Minulle riittäköön toistaiseksi että
itse pyrin kehittämään ja toteuttamaan joka päivä opetuksessani
oppimisvalmiutta ja omaa vastuullista tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisukykyä
kehittävää tavoitetta ahtaan ammatillisen faktamaailman sijaan. Jotka useimmat
”faktat” viestintämaailmassa ovat enemmän tai vähemmän suhteellisia ”mutuja”.
MJK
Ps. Pohdin juuri, miten monta asiaa nuoren kannattaa ottaa
huomioon ja selvittää ennen hakupäätöstään, omaa ammatillista opiskelupaikkaansa
valitessaan. Kirjoitan siitä ohjeen seuraavaan blogiini varsin pian.
Sama.